|
Kaltio
EI LÄNSIMAINEN KULTTUURIKAAN
MUITA KUMMOISEMPI OLE
Minulla oli tuuria. Minut synnytettiin Suomeen. Siitä on jo yli kuusi vuosikymmentä. Nyt on peruspalveluministeri, silloin oli
peruspalveluyhteiskunta. Maaseutukylässäkin oli kauppa, posti ja koulu. Oli sentraalisantrakin, joka tiesi asiat, jos oli päässyt jokin yksityiskohta unohtumaan. Nyt ei ole yksityiskohtia. Nyt on vauhtia ja
kulutusta.
Valtioneuvos Harri Holkeri halusi 1980-luvun kasinopelikauden hallitustaan kutsuttavan rakennemuutoshallitukseksi. Rakennemuutos on todella tapahtunut, mutta se olisi ilmeisesti
tapahtunut, vaikkei Holkerin hallitus olisi aktiivisesti luonut pohjaa kymmenille tuhansille konkursseille, puolelle miljoonalle työttömälle ja valtion velkaantumiselle 400 lisämiljardilla vuosituhannen viimeisen
vuosikymmenen aikana.
Kaikesta päätellen jotkut eivät ole ottaneet päätöstensä pitkäaikaisvaikutuksia huomioon. Vihreiden niin sanotut Oulun teesitkin kehoittavat ottamaan päätöksissä niiden
pitkäaikaisvaikutukset huomioon.
Mutta onko tässä jotain tuttua? Onko historia toistamassa itseään? Kuinka aiemmille ihmisen kulttuureille on käynyt? Näistä asioista seuraavilla riveillä.
"Pakkodynamiikka"
Näin siinä vääjäämättömästi toistuvasti käy:
Perusaatami ja -eeva saavat jälkeläisiä. Elättävät heidät lisääntymisikään. Tämän onnistuttua
lisääntymiskykyinen joukko on jo runsastunut. Tämä taas merkitsee tarvetta tehostaa tuotantoa, kun kuluttavien yksilöiden määrä on kasvanut. Mitä enemmän yhdyskunnan jäsenmäärä kasvaa, sitä laajemmalta alueelta sen
on kerättävä ravintonsa tai se tuotettava.
Kuvatussa kehityskulussa tullaan jossakin pisteeseen, jossa hallittavissa olevan tuotantoreviirin pinta-ala ei voi enää kasvaa. Oletettavasti populaation
yksilömäärä pyrkii kuitenkin tunnetuista syistä kasvamaan. Tästä ei voi olla muuta seurausta kuin yhdyskuntien sisäisen ja läheisten yhdyskuntien keskinäisen kilpailun kiristyminen tarjolla olevista ravinto- ja
muista luonnonvaroista sekä elintilasta.
Kun siirrytään ylijäämätaloudesta niukkuuden hallitsemaan kilpailutalouteen, karsiutuvat ensin "turhat kuluttajat" pois.(Niihin ovat kuuluneet
agrikulttuureissa muuten mm. läpipaskureina tunnetut kanat.) Seuraavassa vaiheessa kilpailusäännöt höllentyvät. Aiemmin pahoina pidetyt tavat saavat yhä selvemmin hyväksyttävyyden, ne ritualisoituvat. Tämä onkin jo
kova vaihe. Se ennakoi ääritapauksessa lapsensurmat ja ihmisuhrit hyväksyneen kulttuurin tuhoutumista.
"Paperilla" kehityskulku sujuu tähän malliin. Entä käytännössä? Mitä on
todellisuudessa tapahtunut? Mitä ihmisen kulttuurien historiat eri puolilta maapalloa kertovat?
Äärimmäisen kiusallista ihmislajin kannalta on, että juuri kuvatulla tavalla on käynyt kerta toisensa
jälkeen. Sivistyksen ja niin sanottujen humaanien käytöstapojen käyttö on rajoittunut ylijäämätalouden aikaan ja niukkuusvaiheen alkuun. Kulttuurin kukoistuksesta kielivät monumentit ja tuotantovälinerakenteet
kertovat nekin pikemminkin jyrkistä yhteiskuntaluokkaeroista kuin demokratiasta ja tasa-arvosta.
Ekologiset jarrut
Karu totuus on, "että ihminen ei ole koskaan
tajunnut tuotannon ja suvunjatkamisen menetelmien vaikutusta asenteisiinsa ja arvoihinsa ja on ollut täysin tietämätön päätöstensä pitkäaikaisista ja kumulatiivisista vaikutuksista", ja, että "elämän
suuret muutokset eivät ole koskaan vastanneet niihin osallistuneiden tietoisia tavoitteita". Näin toteaa kulttuuriantropologi Marvin Harris teoksessaan "Kulttuurien synty" (Kirjayhtymä, 1982).
Olen vakuuttunut, että ihminen on havainnoitsijana lajihistoriansa aikana pikemminkin taantunut kuin terävöitynyt. Metsästyskulttuurissa hyvä havainnointikyky ratkaisi hengissäsäilymisen, ravinnon
ja suojan saannin. Nämä sattuvatkin olemaan ekologisia perustekijöitä, jotka ovat yhteisiä kaikille eläimille niiden suhtautumisessa ulkomaailmaan.
Vaikka lajimme ei olekaan vaikuttanut
tietoisesti ihmiselämän suuriin muutoksiin täällä maapallolla, se ei tarkoita, etteikö hän olisi havaintoihin perustuen pyrkinyt tekemään pärjäämistä edistäviä valintoja ja päätöksiä. Niinpä näyttää ilmeiseltä, että
niiden heimojen elinkaari oli muita pitempi, joilla oli pyhissä säädöksissään luonnonvarojen kestäväänkäyttöön tähtääviä normeja (lue: laajalti käytettyjä tapoja).
Kulttuurimaterialistinen historianselitys löytää vielä laajavaikutteisempia vasteita havaittuihin uhkatekijöihin. Näistä pari esimerkkiä.
Molemmat Lähi-Idän valtauskonnot, islamin ja
israelilaisten uskonto, kieltävät uskovaisia syömästä sianlihaa. Sika oli domestikoitu juuri lihansa vuoksi, sillä se on lihan tuottajana muihin tarjolla oleviin kotieläimiin nähden todella tehokas; sadasta
rehukilosta saa 20 kg lihaa, kun nauta tuottaa vastaavasti vain 7 kg.
Lähtötilanne oli sikaa kotieläimenä suosiva, mutta sen ekologia vallitsevissa oloissa täydelliseen suojeluun johtava
- laji poistettiin yliluonnollisen kiellon voimin kotieläinten joukosta. Syy oli siinä, että sika kilpaili ihmisen itsensä kanssa sekä suojasta (= sille lämpötaloudellisesti tärkeästä puiden varjosta) että
ravinnosta (= ihmisten itsensäkin tarvitsemasta viljasta). Ihmisen oli päästävä siasta kilpailijana eroon. Se tapahtui selittämällä sika saastaiseksi. Kummallakaan Lähi-Idän valtauskonnolla ei ollut varaa muuhun.
Intian niemimaalla oli taas toisenlainen maa- ja ihmistalouteen liittyvä ongelma. Maan muokkaamisessa tarvittiin vetojuhtana härkää. Härkä ja "varahärkä" olivat perheelle elinehto. Auraa
vetävä härkä kasvoi sonnivasikasta, jonka tuottamiseen tarvittiin lehmä. Lehmällä taas ei ollut muuta hyväksyttävää käyttöä kuin synnytyskoneena toimiminen. Tässä tarkoituksessa lehmä piti säilyttää hengissä. Se
tapahtui julistamalla lehmä "Pyhäksi", jota ei saanut tappaa. Pyhitys onnistui, kun kukaan ei voinut kriittisissä oloissa asettaa sen mielekkyyttä kyseenalaiseksi.
Myös Euroopan
mantereella on esiintynyt uskonnollisen yhteisön piirissä ekologista tietoisuutta. 1800-luvun alkupuolella Saksassa sai kannatusta kristillis-sosiaalinen liike, joka näki ekokatastrofit todennäköisenä
mahdollisuutena (- ja oli tässä aivan oikeassa). Liikkeen taustalla ideoineet filosofit olivat myös rohkeita. He tunnistivat olennaiseksi ongelmaksi roomalaiseen oikeuteen sisältyvän omaisuus/omistamis-käsityksen.
Sen vaikutus länsimaiseen (ml. suomalaiseen) oikeuskulttuuriin on ollut perustavaa laatua oleva ja sen käsitejärjestelmä on edelleen käytössä(mme).
Demokratian oikea "väärää"
Saksalaisen kristillis-sosiaalisen liikkeen pari sataa vuotta vanha perushavainto ja johtopäätökset olivat häkellyttävän oikeita. Länsimainen oikeusvaltioperinne on omaksunut demokratian ohella roomalaisen oikeuden
oikeuskäytännön yhteiskuntiensa peruspilareiksi, mutta sen sijaan ei ekologisten lainalaisuuksien huomioon ottamista päätöksenteossa. Kun päätös on tehty kansanvaltaisesti oikein, on se "oikea", vaikka se
olisi ekologisesti kuinka kohtalokas tahansa, jopa koko yhteiskunnan tuhoutumiseen johtava.
Eikä vielä tässä kaikki. Länsimainen teknokulttuuri on saanut maapallolla ylivallan niin, että sen
hallitsevat toimijat ovat jakaneet maapallon etupiireihinsä - ja myös toimivat sen mukaan maapallon poliiseina. Jopa entinen kommunisti-imperiumi toimii juuri nyt (Tshetsheniassa) niin kuin johtava länsivaltio
muutama kuukausi aiemmin (Jugoslaviassa).
Vaikutuksellaan kaiken muun yli käyvää kutsutaan ekologiassa "masking factoriksi". Länsimainen teknokulttuuri ylikansalliset markkinavoimat
keskeisinä toimijoinaan on maailmanlaajuinen masking factor, jolla ei ole ekologista omaatuntoa. Juuri tämä näkökohta sijoittaa länsimaisen teknokulttuurin oikeaan kohtaan kulttuurielinkaaressa.
Maailmanlaajuistuminen tarkoittaa todellisuudessa ongelmien globalisaatiota. Ihmisen asuttama alue, oikumeeni, on maapallolla enemmän kuin rajoillaan; suurkaupunkeja on jopa siellä, missä
niitä ei pitäisi missään nimessä luonnonolojen puolesta olla. Mitään ratkaisua ei voi löytyä niin, että ihminen laajentaa asuttamaansa pinta-alaa maapallolla. Ja maapallon väkiluku kasvaa miljardilla reilussa
kymmenessä vuodessa. Vuonna 2010 meitä on yli seitsemän miljardia, jolleivät sodat, nälänhädät, epidemiat ja ekokatastrofit ole vaikuttaneet merkittävästi kuolleisuutta lisäävästi.
Kaiken
lisäksi valtakulttuuri nojaa keskeisesti uusiutumattomiin energianlähteisiin. Mitään merkkiä ei ole siitä, että jäljellä olevien fossiilisten varantojen turvin rakennettaisiin uusiutuvien energianlähteiden
hyödyntämisarsenaali. Kolmen vuosikymmenen kuluttua maapallolla on oleva tällä menolla kaikkien aikojen energiakriisi.
Kuvattuhan merkitsee todellista rakenteellista niukkuutta.
Kestävän energiatalouden ohella järjestämättä on valtaosiltaan myös raaka-aineiden kierrätys. Niistähän ei saa uusiutuvia tekemälläkään.
Kun näin on, kilpailu luonnonvaroista on lähi
vuosina kiihtyvä. Suomalaisessa yhteiskunnassakin ovat kovat arvot saaneet voimistuvaa jalansijaa. Merkittävää on kovien arvojen vaalijoiden pilkallinen suhtautuminen kaikkeen, mitä pehmeämpien arvojen kannattajat
esittävät tai tekevät. Juuri näin on käynyt kaikissa aiemmissa kulttuureissakin niiden taantumisvaiheen aikana. Aiempaan nähden pahat tavat tulevat kilpailun tiimellyksessä yleisemmiksi ja ritualisoituvat ennakoiden
kulttuurin romahdusta. Elämme Suomen eduskunnassa ja suomalaisessa peruspalveluyhteiskunnassa jo näiden realiteettien keskellä.
Takaisin
|
