|
PUOLA JA UNKARI EUROOPAN UNIONIIN - UHKA SUOMEN MAATALOUDELLE?
Vuosien 1997 ja 1998 poliittiset linjanvedot ovat osoittaneet, että niin Euroopan unionin integraation syventäminen kuin unionin laajentaminen
uusilla jäsenvaltioilla ovat syvästi poliittisia kysymyksiä. Koska unioni ammentaa elinvoimansa jatkuvasta muutoksesta, kaikki vertikaaliset ja horisontaaliset muutoshankkeet ovat periaatteessa vakavasti otettavia.
Tämän vuoksi niiden mahdollisia vaikutuksia on tutkittava ennakkoon mahdollisimman hyvin.
Tässä tarkoituksessa eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta kävi huhtikuussa tutustumassa Puolan ja Unkarin, kahden
entisen sosialistisen valtion, maatalouden nykytilaan ja vaikutuksiin unionin yhteiseen maatalouspolitiikkaasn (CAP), jos näiden kandidaattien käynnissä olevat jäsenyysneuvottelut johtavat niiden kannalta
myönteiseen tulokseen ensi vuosikymmenellä.
Eri kasvillisuusvyöhykkeissä
Suomi on maapallon pohjoisin maataloutta harjoittava valtio, joka sijaitsee pääosin havumetsävyöhykkeessä ja jonka kasvukauden
pituus on parhaimmillaan reilut 170 vrk. Puola ja Unkari puolestaan sijaitsevat lehtimetsävyöhykkeessä ja niiden alueilla kasvukausi on ratkaisevasti pitempi kuin Suomen eteläisimmissäkin osissa.
Puola on lähes
Suomen kokoinen valtio, mutta sen viljelyala on 6.3-kertainen, nurmiala huomioon ottaen 8-kertainen Suomen vastaavaan verrattuna. Ruokittavia suitakin on Puolassa 7.6 kertaa niin paljon kuin Suomessa. Unkarin
viljelyala on 2.3-kertainen ja väkiluku 2.1-kertainen Suomen vastaaviin verrattuina.
Suomella on ollut aika ajoin ongelmia elintarvikkeiden ylituotannon kanssa, jota on tuetulla viennillä "hävitetty".
Puolan ja Unkarin maaperä on tunnetusti viljavaa, mikä on tehnyt näistä valtioista varsinaisia maatalousvaltioita. Tämä puolestaan on mahdollistanut sekä oman väen ruokkimisen että elintarvikkeiden viennin rajojen
ulkopuolelle.
Puolan maataloustuotannollisiin erityispiirteisiin kuuluu maitojauheen, omenamehun, pakastemarjojen ja -hedelmien ja savukkeiden eurooppalaisittain korkeat tuotantotasot, kun taas Unkarin vastaavaan
valikoimaan kuuluvat hanhista ja kanoista saatavat tuotteet, hunaja ja viinirypäleet. Unkari tuottaa jopa riisiä sekä Puolasta ja Suomesta poiketen maissia, jolle näyttää tulevan erityinen merkitys maissisäilörehun
muodossa EU-kulttuurissa. Sekä Puola että Unkari tuottavat merkittävässä määrin (tasolla 14 ja 4 milj. tn) sokerijuurikasta.
Kollektiivitalouskauden ratkaisuissa eroja
Unkari maatalous kollektivoitiin
kommunistihallinnon aikana, mihin houkutteli maaperän hedelmällisyys. Tavoitteena oli tehdä maasta Itä-Euroopan johtava maatalousmaa, mikä onnistuikin. Tämä tarkoitti, että maatalouden osaaminen keskittyi
osuuskuntiin ja muihin yhteiskunnan omistamiin tuotantoyksiköihin.
Puolassa perusratkaisu poikkesi olennaisesti Unkarin vastaavasta. Siellä lähes 80 % maatalousmaasta säilyi yksityisessä omistuksessa. Tilat
olivat keskimääräiseltä peltoalaltaan pieniä (keskimäärin alle 8 ha), mutta maatalousosaaminen säilyi jokaisella tällaisella tilalla. Tästä tuotantorakenteesta seuraa myös, että puolalaiset maanviljelijät ovat
keskimäärin Euroopan unionin maanviljelijöitä nuorempia.
Puolalaiset tilat ovat tuottaneet elintarvikkeita lähinnä oman ruokakunnan ravitsemiseen, eikä tuotannolta ole näin tarvinnut vaatia erikoisen suurta
tehokkuutta. Puolassa maatalousmaan tuottavuus onkin nyt 43 % Euroopan unionia vastaavaa alhaisempi.
Maataloushistoriallinen ero näkyy tänä päivänä silmiinpistävänä Unkarin ja Puolan maaseudulla. Puolalaisella
maatilalla kaikki on tip-top kunnossa. Karjasuojat ovat ulospäin siistejä, pellot kuin oppikirjan kaavion mukaan "asentoon" hoidettuja. Rakennukset ovat kylänraitin varressa ja pellot tiestä poispäin
sarkajaon mukaisessa ojennuksessa. Siemenperuna on piilotettu viivasuoriin riveihin.
Päästyään kommunismin ikeestä Unkarin hallinto yksityisti vauhdilla maaomaisuuden, pellot mukaan luettuina. Yksittäinen
kansalainen on voinut hankkia omistukseensa kokonaisen osuuskunnan maatilaomaisuuden. Nykytilanteessa uusi omistaja voi viidessä vuodessa hankkia maitotilan velattomaksi. Tämän mahdollistaa paitsi maan viljavuus
halpa työvoima ja erittäin vaatimaton tuotantotilojen kunto ja hygieenisyyden taso.
Toivomisen varaa on myös Puolan maidontuotannon ja -jalostuksen hygieenisyystasossa, sillä Euroopan unioni asetti Puolassa
tuotetun maidon tuontikieltoon. Nyt Puola yrittää neuvotellen saada viisi meijeriä hyväksytyiksi EU-normiston mukaisiksi vientimeijereiksi.
Kun ei ole perhemaatalouteen perustuvaa, muistissa olevaa kulttuuria,
uudet alan opiskelijat tulevat huomattavalta osalta kaupungeista. Niinpä Gödöllön maatalousyliopistokin joutuu aloittamaan maatalousopetuksen totuttamalla opiskelijat maatilan eläimiin ja arkirutiineihin.
Perusosaaminen ei riitä
Kollektiivitalouden aika oli turvallinen niin unkarilaisissa maatalousosuuskunnissa kuin yksityisillä puolalaisilla tiloillakin. Edellisissä valtio korjasi sadon ja vastasi tappioista,
jälkimmäisille valtio maksoi tukiaisia ja kotimaan markkinat imivät tuotteet. Valtiohan piti kummassakin valtiossa ruuan vähittäishintatasoa kohtuullisena. Vähäisiinkin muutoksiin kansa reagoi tuolloin varsin
rajusti.
Tämän vuosikymmenen aikana niin unkarilaiset kuin puolalaisetkin tuottajat ovat joutuneet sopeutumaan markkinatalouden ehtoihin, mutta hyvin erilaisista lähtökohdista. Unkarissa osuuskunnalta hankittu
tai toisilta yksityisiltä ostettu tila on sijoitus bisnekseen siinä missä mihin muuhunkin tuotannolliseen toimintaan. Yrittäjä on punninnut pärjäämiskykynsä ennen alalle siirtymispäätöstä. Hän on varmasti perillä
nopean yksityistämisen uhkista ja mahdollisuuksista.
Puolassa tilanne on ollut toisenlainen. Maassa on 2.04 milj. yli hehtaarin tilaa, joista 15 % tuottaa vain omiin tarpeisiin ja 50 % tuottaa jonkin verran
myyntiin. Markkinat hinnoittelevat kauppaan tarjotut tuotteet eli tulot ovat voineet merkittävästikin pienentyä. Olennaisempaa on kuitenkin se, että kun kollektiivitalouden aikana saattoi helposti saada
lisätienestiä tilan ulkopuolelta, on tämä työllistymismahdollisuus nyt markkinatalouden aikana kaventunut. Markkinatalous on tuonut näin kokonaisvaltaisen pärjäämisen ongelman, jota paikkaa nykyisin vielä se, että
ruokakunnan tuloista huomattava osa tulee nykyisin eläkkeistä. Eläkkeet taas rahoittaa lähes kokonaan valtio.
Neuvottelutavoitteet
Tietenkin sekä Puola että Unkari haluavat olla mahdollisimman
uskottavia EU-jäsenyyden hakijoita. Ne eivät voivat näin kovin paljon ruikuttaa kurjuuttaan, ei ainakaan julkisuudessa. Tietenkin niillä on "sivistyneitä" toiveita pääsystä EU:n rakenne- ja
koheesiorahastojen annin suhteen. Tämä mahdollisuushan siintää vuodesta 2007 eteenpäin. Jo ennen sitä tietysti toivotaan ulkomaisia investointeja maahan. Tosin tämä kehitys on jo hyvää vauhtia käynnissä jalostuksen
ajautuessa ulkomaalaisomistukseen (joukossa suomalaisiakin). Unkarissa maan ulkomaalaisomistus ei ole kuitenkaan mahdollista.
Niin Unkarissa kuin Puolassakin on tiedostettu, että Euroopan unionissa oltaisiin
yhteisillä sisämarkkinoilla ja myös yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) oloissa. Niinpä on pitänyt toivoa vapaata kauppaa. Niinpä esimerkiksi Puolassa kohteiksi on valittu maito ja sokerijuurikas. Se on toivonut
kummankin osalta kiintiöstä luopumista.
Puola on jo saanut opetuksen siitä, mitä seuraa, jos karjataloudessa ei toimita ahtaiden normien puitteissa. Maassa itsessään ei ole esiintynyt hullunlehmäntautia (BSE),
mutta länsieurooppalainen naudanlihan kammoksunta on levinnyt myös Puolaan ja romahduttanut kysynnän.
Kuulemansa perusteella voi kuvitella, että vaikeimmat neuvottelut tullaan käymään elintarvikkeiden osalta
sopeutumisaikataulusta Euroopan unionin laatu- ja hygieenisyysluokitukseen ja hyväksyttävän peltoalan laajuudesta ja kiintiöiden tasosta suhteessa entisten jäsenvaltioiden kiintiöihin. Toinen vaikea asia tulee
olemaan sosiaalinen ulottuvuus, sillä eurooppalainen hintataso johtanee reaaliansiotason laskuun. Se johtaa helposti vaatimuksiin rahastoavusta.
Kuinka kävisi Suomelle?
Unkari ja Puola uskovat
olevansa EU:n jäseniä joskus vuosina 2002-2003. EU:n nyt suunnitteluvaiheessa oleva rakennerahastokausi kestää vuoteen 2006 saakka. Jos uusia jäsenmaita hyväksytään - pelisääntöjen mukaan yksimielisellä päätöksellä
- ennen vuotta 2007 ei Suomen käy tästä laajentumisesta johtuen kuinkaan, joska Suomi on edeltänyt täydellistä rakennekompensaatiota vuoteen 2006 saakka.
Mahdolliset ongelmat koskevat aikaa vuodesta 2007
eteenpäin. Silloin Suomi olisi ilman nyt valvottavissa olevia "varmistuksia" yhteisillä elintarvikemarkkinoilla esimerkiksi juuri Puolan ja Unkarin kanssa.
Jos uusien jäsenvaltioiden osalta ei
sovittaisi jostain erityisjärjestelyistä ja tiukoista tuotantokiintiöistä sekä tuotantolosuhde-erojen tasoittamnisesta pysyvällä tasolla Unkari olisi tuotanto-olojensa ja nykyisen tuotantorakenteensa puolesta
"kova luu" Suomelle. Puolet Unkarin maatiloistahan on jo eurooppalaisittain amerikkalaistyyppisiä suurtiloja ja puolet suurehkoja perheviljelmiä. Maassa tuotetaan nykyisellään paljon EU:n nykyisiä
kiintiöityjä tuotteita.
Lähes kaikissa arvioissa päivitellään Puolan maatalouden nykyistä alhaista tehokkuutta. Sen nähdään antavan vahvuuden muille. Asia lienee kuitenkin juuri päinvastoin. Puolassa on laaja
osaaminen valmiina. Jos tarvetta on, niin tuotantoa on helppo tehostaa, kun vain käytetään samoilla leveyspiireillä olevien Benelux-maiden nykyisiä tuotantomenetelmiä. Jos kiintiöjärjestelmästä olisi luovuttu, ei
Suomella olisi mitään mahdollisuuksia pärjätä Puolan kanssa omilla ja muilla eurooppalaisilla markkinoilla.
Nyt on konsulien valvottava varsin tarkoin käynnissä olevia itäisen Keski-Euroopan valtioiden
jäsenyysneuvotteluja. Agenda 2000-neuvottelut ovat vaatimaton harjoitelma niiden rinnalla, vaikka juuri Suomella on niissä erikoisen paljon pelissä.
Erkki Pulliainen
Kirjoittaja on Oulun yliopiston professori ja vihreiden kansanedustaja
Takaisin
|
