Professori Erkki Pulliainen
UUDEN SEELANNIN MAATALOUS - TUOTANTOA OSTAJIEN EHDOILLA
Uusi Seelanti ja erityisesti sen maataloustuottajia edustava Federated Farmers, markkinoi maansa maataloustuotantoa mainostamalla tuotannon tukipalkkiottomuutta ja näin tuottajien riippumattomuutta maan hallituksesta.
Taloudelliseen umpikujaan itsensä ajannut Uusi Seelanti todella poisti maatalouden tukipalkkiot 96-prosenttisesti vuonna 1984. Ylivelkaantunut valtio ei saanut enää luottoa ulkomailta, joten kuluja oli leikattava kaikilla lohkoilla, siis myös maataloudessa.
Uusi Seelanti kuuluu maapallolla maataloustuotteiden merkittäviin nettoviejiin. Se pyrkii CAIRNS-ryhmittymään kuuluvien valtioiden kanssa Maailman kauppajärjestön, WTO:n, puitteissa maapallon laajuisesti maatalouden ulkotuotannon tukipalkkioiden poistamiseen ja elintarvikekaupan kaikkinaisten kaupanesteiden poistamiseen.
Uuden Seelannin merkittävä kilpailija maapallon elintarvikemarkkinoilla on Euroopan unioni. Yli oman tarpeen maatalouden alkutuotteita tuottavan Suomen kannalta ei ole millään tavoin yhdentekevää, kuinka ja millaisia elintarvikkeita Uusi Seelanti maailmankauppaan tarjoaa. Erityisen merkittävää kansainvälisen keskustelun kannalta ovat elintarviketuotannon ympäristövaikutukset.
Brittikulttuuri tuotannon mallina
Uuden Seelannin kahden pääsaaren ja lukuisten pikkusaarten ensimmäisiä asukkaita olivat Polynesiasta saapuneet maorit, joiden jälkeläisten määrä on nyt n. 450 000. Muuta väkeä saarilla on nykyisellään reilut kolme miljoonaa. Pinta-ala on 270 000 km eli Suomea pienempi.
Uuden Seelannin luonnon hyödyntämisessä näkyy brittiläinen tyyli. Omilta Brittein saariltaan britit hävittivät jo satoja vuosia sitten metsät, jotta lampaille saatiin laitumia. Uudessa Seelannissa britit ja muut heitä matkien ovat tehneet sitä samaa, joskaan suinkaan kaikkia metsiä ei ole saarilta hävitetty karjalaitumien tieltä. Valtakunnan tasolla on sovittu, mitkä metsät säilytetään luonnontilaisina.
Siinä, missä Uuden Seelannin laitumilla pärjäävät lampaat, menestyvät myös naudat, sekä maidon että lihan tuotannon merkeissä. Laitumilla näkee myös hevosia ja tuoreena uutuutena
Euroopasta tuotuja peuroja, erityisesti saksanhirviä ja kuusipeuroja. Jälkimmäiset tuottavat lihan ohella uskomusten mukaan miehistä potenssia kohottavaa sarvijauhetta Kauko-Idän markkinoille. Suomessakin on jo ehditty kaupata uusseelantilaista saksanhirveä poronlihana.
Kertarysäyksellä eroon tukipalkkioista
Kuten todettua, Uuden Seelannin 1980-luvun alun talouskriisi pakotti yhteiskunnan rajuihin uudelleenarviointeihin.
Näin ulkopuolisen silmin ja tiedoin saa sen vaikutelman, että Uuden Seelannin 1970- ja 1980-luvun alun hallitukset olivat poliittisesti varsin heikkoja.
Parlamentaarikot olivat luovuttaneet suhteettoman paljon valtaa korporaatioille. Tämä näkyi mm. olosuhteisiin nähden kohtuuttomina maatalouden tukipalkkioina. Maataloustuottajien järjestön edustajat kertovat nyt avoimesti siitä, että tuottajat pitivät ylisuuria karjalaumoja vain saadakseen tukipalkkioita. Tämä ei ollut luonnollisesti kenenkään edun mukaista.
Älytön tukipalkkiojärjestelmä johti monen muun seurauksen rinnalla siihen, että tukiaiset kapitalisoituivat maan hintaan. Laidunmaan hinta nousi näin kohtuuttoman korkealle tasolle. Vastaavasta ilmiöstä on saatu näyttöjä myös Suomesta.
Järjestäytyneiden tuottajien
(nykyisellään 55-60 %:ia kaikista tuottajista) oli näissä oloissa helppoa lähteä tukemaan tukiaisten täydellistä poistamista. Näin jälkikäteen näyttää siltä, että teon hyödyllisyys suhteessa kielteisiin näkökohtiin vallitsevissa oloissa oli jo ennakkoon laskettavissa.
Tästä huolimatta odotettiin noin 8000 tuottajan luopuvan tuotannosta tukipalkkioiden poistamisen myötä, mutta vain noin 800 teki niin. Tuottajajärjestön toimitusjohtajan tyytyväisyys  ei näin ollen ole reilun kymmenen vuoden jälkeen pelkkää näyttelemistä.
Avainkysymys kotieläinten ravinto
Oli kysymys sitten luonnon tai kotieläimistä, niin ekologiset perustekijät ovat samat, ravinto ja suoja. Eläinten on saatava oikeaa ravintoa riittävästi pitääkseen elintoimintansa yllä ja tuottaakseen, jos tuottotavoite on asetettu. Suojan tarve taas määräytyy ympäristöolosuhteiden mukaan.
Nautatalouden vertailu Suomen ja Uuden Seelannin välillä antaa mainion mahdollisuuden ravinnon ja suojan tarpeen tyydyttämisen vertailuun. Meillä pidetään jo eläinsuojelullisesti täysin välttämättömänä kunnon navetoiden varustamista lypsykarjan suojaksi. Tästä aiheutuu tuotannon aloitusvaiheessa miljoonainvestointi.
Toisin on tilanne Uudessa Seelannissa, jossa alimmat lämpötilat ovat kahden plusasteen tienoilla. Siellä ei lypsykarjakaan tarvitse navetoita. Tarvitaan vain lumettomalla talvella loimi ja sadekatoksella varustettu lypsyasema. Siinä kaikki. Miljoonainvestointi pääomakuluineen on tarpeeton.
Entäs sitten ravinto? Meillä kasvukausi on parhaimmillaan eteläisimmässä Suomessa 170 vuorokautta. Uudessa Seelannissa se on lähes 365 vuorokautta. Laidunkausi kestää tasan 365 vuorokautta vuodessa.
Tämä mahdollistaa haluttaessa rehu- ja lannoituskustannuksilla suhteessa tuotokseen optimoinnin. Olennainen kysymys on: "Kannattaako ja missä määrin maidontuotantoa lisätä nurmiravinnon lisäksi annettavalla lisäruokinnalla?" Nurmirehulla päästään noin 4500 kilon vuosituotokseen. Lisäruokinta viljalla toisi Englannista ja Pohjois-Amerikasta peräisin olevilla lehmäkannoilla suomalaisia tuotoslukuja lähestyviä tuotoksia. Monet tuottajat näyttävät kuitenkin päätyneen tulokseen, ettei tämä kannata.
Naudat, kuten muutkin edellä mainitut lajit, elävät näin nurmilaidunten varassa. Lypsykarjaa pidetään keskimäärin 3,2 kappaletta hehtaarilla; hehtaarin odotetaan tuottavan rehut reilusti kolmelle lehmälle. Laidun on aidoilla jaettu lohkoihin, joiden avulla karjan ruokintaa ohjataan. Kahdesta neljään sataan päätä käsittävä tilan lypsykarja näytetään yleisesti pidettävän yhtenä laumana lohkollaan ilmeisestikin lypsämisen helpottamiseksi.
Nurmi uusitaan kerran viidessätoista vuodessa. Lannoituksena annetaan 600 kiloa superfosfaattia (siis fosforia, kalkkia ja rikkiä) hehtaarille vuodessa. Sen lisäksi nurmen kasvualusta saa kobolttia, millä pyrittänee aktivoimaan apilan nystyräbakteerien toimintaa. Nurmelle ei nimittäin anneta typpeä, vaan palkokasvien avulla ilmasta sidotun typen yhdessä lehmänlannan typen kanssa oletetaan tyydyttävän nurmikasvien typpiravinteen tarpeen.
Verrattaessa uusseelantilaista suomalaiseen lypsykarjatalouteen ero on todella suuri. Uudessa Seelannissa karja kerää koko vuoden ravintonsa pääosan laitumilta itse (talvikautena voidaan antaa lisäruokintana kiwi-hedelmiä, heinää ja turnipsia), kun taas meillä joudutaan korjaamaan rehusato ja säilöämään se kasvukauden ulkopuolista kautta varten. Kun tämä joka tapauksessa joudutaan tekemään, on ymmärrettävää, että meillä maitotuotoksessa pyritään ruokinnan ja lehmäaineksen valinnalla yli 6000 kilon vuotuisiin maitomääriin.
Työmäärän ero näkyy siinäkin, että 80 lypsylehmän karjatilan isäntä kertoo, että tuo eläinmäärä työllistää hänet vain puolipäiväisesti. Näin hänellä on hoidettavanaan toinenkin tila, lammastila, jossa laidunta on 60 ha.
Suuret yksiköt - pienet nettotuotot
Kun Uusi Seelanti siirtyi tukipalkkiottomaan aikakauteen, ei muutos ollut suinkaan kivuton. Maan valuutta, dollari, laitettiin kellumaan sen samalla devalvoituessa, mikä nosti korkotason "pilviin" muutamaksi vuodeksi. Kun tukipalkkiot poistettiin, heijastui se maan hintaan sitä alentaen. Tämä kuitenkin vaikeutti velkaisten tuottajien asemaa, sillä vakuudet alentuivat vastaavasti.
Vuoden 1984 tilanteen vakavuutta kuvaa se, että vasta toissa vuonna Uuden Seelannin valtion budjetti saatiin tasapainotettua ja ulkomailta otetut velat saatiin hoidettua. Tämä edellytti kuitenkin valtion maa-, metsä-, liikelaitos- ym omaisuuden laajaa myymistä lähinnä ulkomaalaisille. Näin valtio on saneerausinnossaan saneerannut pois myös koko joukon tulevaisuuden pelivarastaan pois. Jatkossa kaiken pitää onnistua täydellisesti. Ei ole sen mukaisesti myöskään varaa tuhlata varoja lannoitteiden liikakäyttöön.
Nyt Uuden Seelannin inflaatio on alhaisuudessaan Suomen luokkaa ja korkotaso kohtuullinen. Näiltä osin maatalouden toimintaympäristö on kohtuullinen, mutta tästä huolimatta maataloustuotanto ei ole ongelmatonta. Tilojen liikevaihto on sinänsä hyvällä tasolla, mutta tuotto on alhainen suhteessa maatilaan tehtyyn investointiin.
Maatilan laitumesta joutuu edelleen maksamaan noin 25000 paikallista dollaria hehtaarilta. Maitotilat tuottavat lihatiloja paremmin. Edellisten nettotuotto on keskimäärin 80 000dollaria 
(1 dollari=3,3 Suomen markkaa) vuodessa, kun se jälkimmäisillä jää 35 000 dollariin. Tuottajahintatasoa kuvatkoon se, että sonnivasikasta saa 50 taalaa kappaleelta ja maitolitrasta tuottajahintana 25 centtiä. Maidon noutaa päivittäin meijeriosuuskunta.
Maailmanmarkkinahintataso on todella alhainen. On varsin ymmärrettävää, ettei se anna mahdollisuuksia vähäisiinkään epäonnistumisiin. Hyvänäkin vuonna (jollainen siellä on juuri takanapäin) pääoman tuotto jää alhaiseksi.
Uuden Seelannin kannalta maatalouden menestys on sellaisenaan suorastaan ratkaisevaa. Maatalouden osuus BKT:sta on noin 11 prosenttia, mutta vientituloista peräti noin 60 prosenttia saadaan maataloustuotteiden, lähinnä lampaan- ja naudanlihan, villan sekä maitotaloustuotteiden myynnistä.

Ostajat määräävät toimintamallit
Euroopan unionissa puhutaan nykyisin paljon maataloustuotannon eettisistä normeista ja tuotetun ravinnon terveellisyydestä. Tällainen keskustelu ei ole vierasta Uuden Seelanninkaan väestölle, mutta itse maataloudessa tämän mukaisella normituksella ei näytä olevan suurtakaan merkitystä.
EU kielsi vast'ikään hormoneilla kasvatetun lihan käytön ja vahvisti hormonilihan tuontikiellon. Uudelta Seelannilta on turha odottaa pikaista liittymistä tähän rintamaan. Maan parlamentin maatalousvaliokunnan puheenjohtaja toteaa, että kun uusseelantilaisen lihan tärkeä ostaja, USA, hyväksyy hormonilihan tuottamisen, niin Uuden Seelanninkin pitää se hyväksyä ja maassa sitä myös tuotetaan.
Tuoreiden tietojen mukaan niin Australiassa kuin Uudessa Seelannissakin on käytetty sellaisia torjunta-aineita, jotka solumyrkkyinä ovat ihmiselle vaarallisia. Parhaillaan selvitetään niiden käytön laajuutta.
Uudessa Seelannissa esiintyy - toisin kuin Suomessa - huolestuttavassa laajuudessa salmonellaa. Äskettäin varoitettiin odottavia äitejä syömästä tiettyjä elintarvikkeita salmonellavaaran takia.
Uudessa Seelannissa sataa vähintään kaksi kertaa ja paikoin jopa kymmenen kertaa se, mitä Suomessa. Laidunmailla ei ole humuskerrosta ja kasvualustan huuhtoutumisen pitää olla kovaa luokkaa näillä sademäärillä. Sen, minkä laitat kasvualustan pinnalle, löydät siis kohta joko kasveista tai pohjavedestä.
Pohjavettä puolestaan käytetään maahan kaivetuissa lammikoissa karjan juomatarpeen tyydyttämiseen.
Metsältä raivattuja alueita käytetään laidun- ja suhteellisen vähäisen peltokäytön ohella myös metsän, käytännössä yhden mäntylajin, Pinus radiatan, kasvattamiseen 28 vuoden eli varsin nopealla kiertoajalla. Sikäläiseen "agroforestryyn" kuuluu, että lampaita laidunnetaan istutettujen puurivien välissä kasvavalla nurmella. Niin nurmi- kuin tämä puupeltokulttuurikin ovat monokulttuureja, jotka eivät millään maapallon alueella ole ongelmattomia, eivät myöskään Uudessa Seelannissa. Suomella on erinomaiset mahdollisuudet pärjätä omalla laadukkaalla metsänhoitotavallaan Uuden Seelannin puupeltotalouden kanssa, mutta maataloudessa tarvitaan keskinäisessä kilpailussa menestymiseen luonnonoloerot tasoittavaa EU:n ja/tai Suomen rahoittamaa tukijärjestelmää.
Takaisin

Sähköposti eduskuntaan