ARVOISA PUHEMIES!
Lähitulevassa HVK:ssa, hallitusten välisessä konferenssissa, on keskeisesti kysymys siitä, jatkaako Euroopan unioni tulevaisuudessa HVK:den avulla  vai suoritetaanko valinta federaatio- eli liittovaltiovaihtoehdon hyväksi. Kun Suomessa käytiin puolitoista vuotta sitten keskustelua maamme EU-jäsenyydestä, eräs keskeisimpiä asioita jäsenyyden kiirehtimisessä sitä kannattaneiden argumentoinnissa oli, että Suomen tulee olla vuoden 1996 HVK:ssa vaikuttamassa siihen, mitä Euroopan unionista isona tulee. Tässä suhteessa hallituksen HVK-selonteko ottaa selkeästi kantaa moniin keskeisiin kysymyksiin, jotka pitävät sisällään myös selkeän linjavalinnan. Pääministeri Paavo Lipposen hallitus on valinnut selkeästi HVK-vaihtoehdon federaatiovaihtoehdon sijasta.
Tämä on hyvä ja Suomen edun mukainen valinta. Kun otetaan huomioon, että federaatiovaihtoehto edellyttäisi kaikkien jäsenvaltioiden yksimielistä kantaa, tämä valinta tulee olemaan myös vuoden 1996 HVK:n päätös ja valinta. Tämä tarjoaa mahdollisuuden arvioida tämän päätöksen merkitystä myös EU:n itsensä kannalta.
Kehitys kohti nykyistä Euroopan unionia käynnistyi toisenmaailmansodan jälkeisessä tilanteessa, kun manner-Euroopan voittajavaltiot halusivat sitoa sodan hävinneen Saksan yhteiseen länsieurooppalaiseen kehitykseen. Keinoiksi otettiin yhteisöllisyys raskaan teollisuuden ja energian sekä talouden lohkoilla. Muodostettiin talousyhteisö, Euroopan yhteisöt, johon tuli sittemmin mukaan myös läntinen Saari-Eurooppa.
Euroopan yhteisöjen toimintaa on luonnehtinut nopea muutosprosessi, jossa toimintakenttää on asteettain laajennettu ja päätöksentekojärjestelmää muutettu. Lähes joka vuosi työlistalle on tuotu uusia integraatioaskelia. Sisämarkkinavaiheen toteuttamisen jälkeen pyrkimyksenä on ollut siirtyminen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä yhtenäisvaluuttaan, joka on jo saanut nimenkin, euron. Euroopan talous- ja rahaliiton kolmas vaihe, EMU, euroineen on ehdoton edellytys federaatiokehitykselle, mutta ei vielä ole varsinaisesti "federaatiota". Jos yhtenäisvaluutta toteutuu pelkästään rahaliittona, voi osoittautua täysin väistämättömäksi, että talous pakottaa muodostamaan EU:sta federaation. EMU olisi silloinen nimensä mukaisesti talous- ja rahaliitto.
Suomessa eikä Euroopan unionissa muutoinkaan ole pohdiskeltu sitä, mitä kiirehtiminen EMUn kolmannen vaiheen toteuttamisessa voi merkitä niin EMUn kuin unionin itsensäkin päätöksentekojärjestelmän kannalta. Epäonnistuminen pelkällä rahaliitolla toimimisena voi pakottaa nopeisiin talousliittoratkaisuihin ja suoranaiseen kaaokseen. Kun hallitus on selvästi valinnut HVK-vaihtoehdon, niin loogista on ottaa aikalisä Suomen EMU-kaavailuissa, sillä kahden vaihtoehdon puolesta toimiminen samanaikaisesti ei voine onnistua. Koko EU:n kannaltakin olisi turvallisempaa ottaa yhtenäisvaluuttakaavailuissa aikalisä, olletikin kun ns konvergenssikriteerit ovat viime kuukausina menettäneet poliittisten perusteiden rinnalla lähes kokonaan merkityksensä.
Viimeaikaiset eurogallupit ovat osoittaneet, että Euroopan unionin keskeisten jäsenvaltioiden johtajien vauhti on ollut liian kovaa tullakseen yleisesti hyväksytyksi eurokansalaisten keskuudessa. Jopa Saksassa selvä enemmistö asukkaista vastustaa EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtymistä. Tämä hanke saattaa muodostua Saksan vuoden 1998 vaalien keskeiseksi keskustelunaiheeksi.
Mielenkiintoisen sävyn käytyyn eurokeskusteluun ovat antaneet Saksan ja Ranskan nykyiset johtajat. Syksyn 1995 tärkeimmissä linjapuheissaan he ovat puhuneet Euroopan integraatiosta sodan ja rauhan kysymyksenä aivan samoin kuin aiheesta puhuttiin neljä vuosikymmentä sitten silloin kun
integraation ensi askelia otettiin. Toinen merkittävä sävy eurokeskusteluun saatiin liittokansleri Helmut Kohlin äskettäisessä kunniatohtoriuden vastaanottopuheesta. Hän päivitteli sitä, että eurokansa näyttää väsyneen integraatioon. Tämä heijasteli luonnollisesti yhtenäisvaluutan epäilijöiden esiintuloa monilta merkittäviltä tahoilta kuluneen talven aikana.
Jo vuonna 1994 kävi selväksi, että Saksa ja Ranska ovat laatineet kaksoisstrategian toimintaansa varten Euroopan unionissa. Samalla kun toimitaan kaikkien jäsenvaltioiden yhteisössä, ollaan luomassa EU:n sisään kovaa ydintä, jonka keskeiset vaikuttajat ovat juuri Saksa ja Ranska. Tämä voidaan haluttaessa nähdä keskinäisen sodan estovälineenä, mutta yhtä hyvin se voisi olla poliittinen liitto, jolla yhtenäisvaluuttaan otettaisiin mukaan valtioita, jotka eivät ole ennalta hyväksytyn mallin mukaisessa emu-kunnossa. Aivan yhtä suurella oikeutuksella voidaan puhua myös vallanjaosta EU:n sisällä. Maailmahan on täynnä potentiaalista valtaa. Kysymys on vain siitä, kuka tai ketkä sitä kulloinkin kaappaavat oman käyttöönsä.
Tämä kaikki ja paljon muuta on luonnollisesti ollut suomalaisten HVK-valmistelijoiden tiedossa. Tässäkin katsannossa Euroopan integraatiokehitykselle saattaa tehdä todella hyvää, kun se vetää välillä henkeä valitsemalla HVK-vaihtoehdon federaatiovaihtoehdon sijaan. Minkä tahansa yhteisön menestys riippuu paljolti siitä, kuinka sen jäsenet mieltävät tehdyt poliittiset ratkaisut ja valinnat.
Euroopan unionin keskeinen päänsärky on nyt täsmälleen sama kuin sen jäsenvaltion Suomen, nimittäin työttömyys. Jopa pitkään taloudellisesti hyvin pärjänneessä Saksassa työttömyyden lisääntyminen on ollut viime kuukausina nopeaa. Työttömyys ei kuulu EMU-kriteereihin, mutta jos EMU:n kolmas vaihe toteutetaan niin, että työttömyys siitä tai muusta syystä entisestään samanaikaisesti pahenee, niin kaikki "paha" tultaisiin laittamaan EU:n ja EMU:n piikkiin. Tästä puolestaan EU:n hyväksyttävyys tuskin parantuisi.
Kuten todettua, Euroopan integraation taustalla on keskeisesti ollut turvallisuustekijä, uuden suursodan välttäminen. Kun samaan pisteeseen tuijottaa liian kauan, tulee helposti perspektiivivirheitä. Näin on käymässä myös Euroopan unionissa. Kun tuijotetaan vain nykyisten valtioiden välisiin konfliktimahdollisuuksiin, ei helposti havaita, että todelliset turvattomuustilanteet saattavat syntyäkin valtioiden sisällä yhteiskuntien jakauduttua A- ja B-väkeen. Läntisen Euroopan historia kertoo tästä siitä kiinnostuneille monta esimerkkiä, mutta historian tätä osaa ei helposti opiksi oteta, kun pinnalla ovat muut odotukset ja ajan hengen mukaiset trendit.
Itse asiassa Maastrichtin sopimuksen arkkitehditkin keskittyivät turvallisuusulottuvuuden hahmottelussaan yksipuolisesti yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan nähden arvioinnin arvoiseksi myös mahdollisen yhteisen puolustuksen. Näiden rinnalla antauduttiin täydellisesti sisä- ja muiden markkinoiden markkinavoimille. Sosiaalisen ulottuvuuden erityisen huomioimisen sijasta kiinnitettiin silloin ja näytetään kiinnitettävän nytkin huomiota poliisivoimien kehittämiseen yhteiskunnallisten rauhattomuuksien hallinnassa.
Hallitus on selonteossaan linjannut Suomen kannan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan vallitsevaan tilanteeseen nähden aivan oikein. Sen mukaan "yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tulee säilyä hallitusten välisenä yhteistyönä, jokaperustuu jäsenmaiden keskinäiselle luottamukselle ja yhteisvastuulle". Tämä kanta antaa mahdollisuuden käydä tilannekohtaisesti jäsenvaltioiden kesken keskustelua ajankohtaisista ulko- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä toisten näkökantojen ymmärtämisen helpottamiseksi. Yhteisymmärryksen saavuttaminen takaa osaltaan sen, että sitoutuessaan sovittuihin päätöksiin jäsenvaltiot haluavat aktiivisesti vaikuttaa myös niiden toimeenpanoon. Tällainen politiikka ei aseta yhdenkään jäsenvaltion elintärkeitä etuja kyseeseen ja antaa kullekin jäsenvaltiolle mahdollisuuden omista lähtökohdistaan sisäisen sosiaalisen turvallisuuden edistämiseen.
Työttömyys ja juurettomuus ovat lisänneet monissa eurooppalaisissa yhdyskunnissa kansalaisuuteen liittyvää syrjintää. EY:n perustamissopimuksessa tällainen syrjintä on toki kielletty, mutta arkitodellisuus on toisenlaista. Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävällä työllä voidaan päästä niin haluttaessa tässä asiassa nykyistä parempaan tilanteeseen. Hallitus suhtautuu aivan oikein myönteisesti myös muunlaisen tasa-arvon lisäämiseen kannattamalla sitä, että perussopimuksiin sisällytettäisiin sukupuoleen perustuvan syrjinnän kielto ja nimenomainen sukupuolten välisen tasa-arvon edistämistä koskeva määräys. Se, mitä Suomessa pidetään näissä asioissa itsestään selvyytenä, ei ole sitä välttämättä joissakin muissa EU:n jäsenvaltioissa. Vaikka HVK-valintaan perustuvassa politiikassa keskeinen toimijan rooli säilyy jäsenvaltioilla, jotka yhteisesti sopivat kulloisestakin politiikasta, juuri ihmisyyteen liittyvissä asioissa voidaan oikeutetusti ikäänkuin tunkeutua toisen jäsenvaltion reviirille.
Euroopan neuvostolla on ollut jo pitkään merkittävä asema ihmisoikeuksien edistämisessä tällä mantereella. Kysymys Euroopan unionin kannalta on siitä, millä tavoin perusoikeuksien suojaa edistetään. Vaihtoehtoina ovat perusoikeuksien suojan sisällyttäminen EY:n perussopimuksiin, erityisen perusoikeusluettelon laatiminen tai se, että Euroopan yhteisö liittyy Euroopan neuvoston ihmisoikeusyleissopimukseen. Näistä toisensa poissulkemattomista vaihtoehdoista hallitus on valinnut ensisijaiseksi etenemistieksi sen, että yhteisö liittyy ihmisoikeusyleissopimukseen. Vihreällä eduskuntaryhmällä ei luonnollisesti ole huomauttamista tämän valinnan suhteen, mutta jonkin verran ihmetystä herättää, että tämä on vakavasti esillä vasta vuoden 1996 HVK:ssa.
Suomen kansalainen on automaattisesti Euroopan unionin kansalainen. Jälkimmäisessä ominaisuudessa Suomen kansalaisen oikeuksiin kuuluu oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella, äänioikeus ja vaalikelpoisuus asuinkunnan kunnallisvaaleissa ja Euroopan parlamentin vaaleissa, oikeus saada suojelua minkä tahansa jäsenvaltion diplomaatti- tai konsuliviranomaisilta, oikeus vedota Euroopan parlamenttiin ja oikeus kääntyä oikeusasiamiehen puoleen. Näihin oikeuksiin ei kuulu sellaisia kuin oikeus terveelliseen työympäristöön, järjestäytymisoikeus tahi kollektiivinen neuvotteluoikeus. Kun näin on, se kuvaa hyvin sitä, kuka lobbauskisassa Brysselissä on vuosien saatossa parempi pärjännyt, markkinavoimat vai kansalaisyhteiskunta? Ehkä on niin, että markkinahallintaisen Euroopan unionin oma tulevaisuus on paljolti kiinni siitä, kuinka se jatkossa kykenee ottamaan huomioon yksittäisen kansalaisen aseman, hänen oikeutensa ja myös hänen velvollisuutensa toisiaan ja luontoa kohtaan.
Hyvin merkittävä näyttö siitä, että ns markkinavoimat ovat saaneet Euroopan unionissa ylivallan, on, ettei Euroopan yhteisö tunne virallisesti käsitettä kestävä kehitys puhumattakaan siitä, että se olisi yleinen, läpäisyperiaatteella omaksuttu toimintaohje EU-kulttuurissa. Yhteisön tutkimusohjelma toki sallii kestävän kehityksen ottamisen huomioon tutkimussuunnitelmia laadittaessa, mutta ympäristöohjelmakin puhuu  vain "kestävästä, ympäristöä kunnioittavasta kasvusta". Jälkimmäinen voidaan lukea niinkin, että Euroopan yhteisö on asettanut tavoitteekseen kestävän kasvun ilman minkäänlaisia rajoja. Jokainen tietää, että tämä on teoreettisesti mahdoton yhtälö: rajallisessa tilassa rajallisilla resursseilla ei voi olla rajatonta kasvua.
Läntiseen Manner-Keski-Eurooppaan aikanaan perustettu yhteisö on sittemmin laajentunut moneen kasvillisuusvyöhykkeeseen eteläisestä Välimeren vyöhykkeestä pohjoiseen subarktikumiin saakka. Kun ilmasto-oloista paljolti riippuvat maatalous ja kalatalous kuuluvat yhteisön yhteiseen politiikkaan ja kun eri kasvillisuusvyöhykkeiden maaperäolot vaihtelevat kemiallisilta ominaisuuksiltaan laajoissa rajoissa, tarvitaan vyöhykkeellisesti kohdennettuja rajoja sille, miten maata, vettä ja ilmaa voidaan kohdella. Erityisen merkityksellistä tämä on Suomen kannalta, joka on pääosiltaan happamien kivilajien päällä Keski-Eurooppaankin nähden ankarissa ilmasto-oloissa.
Tässä katsannossa on viimeinen hetki saada Euroopan unioni hyväksymään kestävän käytön ja kestävän kehityksen periaatteet.
Vihreä eduskuntaryhmä pitää hyvänä, että hallitus on asettanut tavoitteekseen, että unionisopimuksen tavoiteartiklaan lisätään kestävän kehityksen periaate. Kun tämä tavoite HVK:ssa toivottavasti kirjataan tulokseksi on siitä välittömästi seurattava, että yhteisön yhteiseen maatalouspolitiikkaan, CAP:iin, kuuluvaa tukivyöhykejärjestelmää ryhdytään uudistamaan tämän periaatteen pohjalta. Se saattaa silloin Suomen maatalouden tasa-arvoiseen asemaan Keski-Euroopan maatalouden kanssa ja johtaa väistämättömästi mm. Benelux-maiden maatalouden laajaperäistämiseen. Taloudellinen ja poliittinen tasa-arvo yhteisökulttuurissa edellyttävät myös tämänlaatuisten näkökohtien huomioonottamista. Suomen edun mukaista on, että nämä näkökohdat saatetaan HVK:ssa muiden jäsenvaltioiden johtajien tietoon.
Kestävän kehityksen mukainen käyttäytyminen ei koske vain maataloutta vaan hyvin monenlaisia ympäristövaikutuksia omaavia ihmisen toimintoja ja politiikkoja. Selonteossa kiinnitetäänkin maatalouden ohella huomiota liikenne-, koulutus- ja tutkimus-, teollisuus- sekä rahasto- ja verkostopolitiikkojen alueisiin. Lyhyesti sanottuna kestävä kehitys ja luonnon kestävä käyttö tulee ottaa läpäisyperiaatteella huomioon kaikissa päätöksissä. EU:n politiikassa se merkitsee radikaalia muutosta poispäin nykyisestä kaikkea hallitsevasta markkinavoimaohjautuvuudesta.
Siinä, että näin todella tapahtuu, avoimuudella on suuri merkitys. Euroopan yhteisön toimintamalli on perinteisesti ollut julkisuutta kaihtava. Unionia on kehitettävä kohti suurempaa julkisuutta ja avoimuutta. On paikallaan, että unionin perussopimuksiin sisällytetään asiakirjojen julkisuutta koskeva artikla, joka mahdollistaa neuvoston asiaa koskevan asetuksen antamisen. Neuvoston lainsäädäntöasioissa tapahtuvan päätöksenteon tulee olla uusien säädösten hyväksymisvaiheessa julkista.
Euroopan unionin päätöksentekojärjestelmää arvostellaan usein siihen avoimuuden puuttumisen ohella ilmiselvästi sisältyvästä demokratiavajeesta. Demokraattisesti valitaan vain parlamentti, jolla silläkin on suhteellisen vähän lopullista päätösvaltaa. Toisaalta vallanjaossa on pyritty siihen, ettei unioni saa säännellä toimintaa enemmän kuin on välttämätöntä yhdessä sovittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Tämä onkin asian ydin. Kun valitaan selväpiirteisesti HVK-vaihtoehto, merkitsee se, että keskeinen toiminta säilyy nykyisellä perusrakenteella hallitusten välisenä yhteistyönä. Hallitus on tiedostanut tämän todetessaan, ettei unionin toimielinten välistä tasapainoa pidä merkittävästi muuttaa. Tämä kannanotto säilyttää myös komission, Eurooppa-neuvoston ja neuvoston asemat suurin piirtein nykyisellään. Suomen kannalta tärkeää on, että komission jäsenmäärästä päätettäessä lähdetään siitä, että kaikista jäsenvaltioista on jäsen komissiossa.
Niinikään nykyisiin perusteisiin pohjautuvaa neuvoston ääntenpainotusjärjestelmää ei silloin muuteta.   
Hallitus pitää antamassaan selonteossa mahdollisena, että määräenemmistöpäätöksiä lisätään sosiaalipolitiikassa ja ympäristöön liittyvissä kysymyksissä. Viitaten edellä sanottuun vihreä eduskuntaryhmä pitää tätä sekä Suomen että unionin tulevaisuuden kannalta tarkoituksenmukaisena. EY:n tuomioistuimen toimivallan laajentamista oikeus- ja sisäasiain yhteistyöhön, mitä hallitus ilmoittaa kannattavansa, on eräillä tahoilla nähty askeleena poliisivallan suuntaan. Tässäkin yhteydessä vihreä eduskuntaryhmä korostaa, että syitä eurokansalaisten epäsuotavaan käyttäytymiseen on pyrittävä rakenteellisesti poistamaan oikealla työllisyys-, sosiaali- ja ihmisoikeuspolitiikalla.
Arvoisa puhemies!
Tämän puheenvuoron alussa palautimme mieleen ne rauhantilan säilyttämiseen tähtäävät syyt, jotka vaikuttivat Saksa- ja Ranska-vetoisen integraatiokehityksen käynnistymiseen Euroopassa. Nyt vuoden 1996 HVK:n kynnyksellä käydään samanlaista sota - rauha -keskustelua kuin neljävuosikymmentä sitten ja yritetään lopettaa yhtä eurooppalaista sotaa entisen Jugoslavian alueella. Euroopan yhteisöt yritti puuttua jälkimmäiseen, mutta ei siinä onnistunut saavuttamaan rauhaa palauttavia tuloksia. Tämä epäonnistuminen osoitti, että suurvaltojen tarkoituksenmukaisena pitämä rauhaanpakottaminen on myös niiden itsensä käytännön toimintaa.
Maastrichtin sopimuksella viitoitettu tie unionin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on jo tästä syystä aihetta säilyttää hallitusten välisenä yhteistyönä. Silloin kaikkien jäsenvaltioiden näkökannat voidaan ottaa kohtuullisesti huomioon, mikä on yhteisön sisäistä turvallisuutta lisäävä, ei sitä vähentävä tekijä. Tämä toteamus koskee tietenkin myös Saksan ja Ranskan välisiä suhteita sekä kovan ytimen sisällä että sen ulkopuolella muiden EU-valtioiden joukossa.
Laajennettaessa yhdentyvän läntisen Euroopan toimintakenttää tämän vuosikymmenen alussa kaivettiin naftaliinista Länsi-Euroopan unioni, WEU, jotta Nato -vaihtoehdon rinnalla olisi keskusteltavaa. Nyttemmin on ehdotettu sitäkin, että WEU sulautettaisiin Euroopan unioniin. Hallitus ei pidä tätä ajankohtaisena, mutta sen sijaan pitää hyödyllisenä, että sotilaallinen kriisienhallinta on osa unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Aiemmat eduskunnan äänestykset ovat osoittaneet, että tässä suhteessa vihreän eduskuntaryhmän piirissä on syvällisiä, periaatteellisista näkökohdista kumpuavia näkemyseroja. Näistä syistä kaikki eduskuntaryhmämme jäsenet eivät voi yhtyä hallituksen näkemykseen, että "WEU:n tulisi olla yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan instrumentti, jonka avulla sotilaallista kriisienhallintaa koskevat päätökset toteutetaan".
Takaisin

Sähköposti eduskuntaan