|
VIHREÄ EDUSKUNTARYHMÄ
Pankkitukiselontekolähetekeskustelu
17.11.99 /ed. Pulliainen
ARVOISA PUHEMIES!
Hallituksen pankkitukiselonteko on lähihistoriaamme niukasti ja silkkihansikkain käsittelevä asiakirja. Pankkikriisi
kytketään selonteossa aivan oikein rahamarkkinoiden vapauttamiseen, mutta siitä kohteliaasti vaietaan, kuinka rahamarkkinoiden vapauttaminen johti pankkikriisiin selonteossa kuta kuinkin oikein kuvatuin seurauksin.
Vihreä eduskuntaryhmä keskittyykin tässä puheenvuorossaan käymään läpi niitä ulottuvuuksia, jotka käytettävissä olleiden sanojen niukkuuden takia ovat jääneet hallituksen selonteossa vähälle huomiolle tai
huomiotta, mutta joilla on mitä suurin heijastusvaikutuksensa tämän päivän suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja päätöksentekoon. Onhan juuri nyt käynnistymässä laskujen maksun aika.
Suomen valtiolla
oli 1980-luvun puolivälissä maapallon valtioista toiseksi vähiten velkaa suhteessa bruttokansantuotteeseen. Sen kaikkinainen "reittauskunto" oli siis paras mahdollinen. Tämä tilanne tarjosi huikeasti
pelivaraa, kun rahamarkkinoita ryhdyttiin juuri tuolloin vapauttamaan. Silloinen poliittinen eliittimme julisti, että "pankkimaailman on vihdoin ryhdyttävä toteuttamaan yhteiskunnallista
palvelutehtäväänsä". Tämän kauppa- ja teollisuusministerin poliittisen linjanvedon katsottiin tarkoittaneen, että, jos kansa haluaa tehdä velkaa, niin sille täytyy se sekä sallia että mahdollistaa. Alkoi
kasinopelikaudeksi kutsuttu osa Suomen historiaa. Yksin liikepankit ottivat vuonna 1988 ulkomailta 20 miljardin markan edestä lainoja, jotka ajoittuivat maksettaviksi - lainojen luonteen vuoksi - kerta rysäyksellä
seuraavan vuosikymmenen alussa. Valuuttalainat dumpattiin kasinopelimarkkinoille jakamalla ne konttori-
kohtaisiin kiintiöihin. Konttorinhoitajien, joita myös pankinjohtajiksi on kutsuttu, tehtävänä oli
"myydä lainattu raha lainoina markkinoille". Lainaa sai vaikka ilman vakuuksia. Säästöpankit jopa mainostivat televisiossa mahdollisuutta nauttia velasta ilman huolta huomisesta. Säästöpankeista tulikin
sittemmin kasinopelikauden näyttävin ruumis. Edellä siteerattu kauppa- ja teollisuusministeri kehui innostuksissaan Suomea tällä perusteella "maailman Japaniksi". Tavoitteena pidettiin
"rakennemuutosta", jota johti itseään "rakennemuutoshallitukseksi" kutsunut valtioneuvosto. Huolestuneisuutta tästä menosta ei saanut esittää, "koska korot siitä vain nousevat". Tämän
päästeli suustaan luonnollisesti silloinen valtiovarainministeri.
Kun valuuttalainojen takaisinmaksuaika koitti 1990-luvun alussa, olivat rahamarkkinoiden vapauttajien ilmeet ja puheet
muuttuneet. Korot nousivat rajusti puhuivat poliitikot mitä tahansa. Devalvaatioiden jälkeen valuuttalainat osoittautuivat monille yrittäjille ja myös yksittäisille kansalaisille pitäväksi pyydykseksi. Talouselämän
hyytyessä jälkimmäisistä kaikkein tukalimmassa asemassa olivat kahden asunnon loukkuun joutuneet. Oltiin syvässä, pääosin itseaiheutetussa taloudellisessa lamassa, joka koetteli rajusti myös pankkien
vakavaraisuusvaatimusta. Pankkien asemaa heikensi se, että ne olivat itsekin lähteneet mukaan kasinopeliin tehden mitä älyttömimpiä osake- ja kiinteistösijoituksia ja pelaten uhkarohkeasti myös valuuttamarkkinoilla.
Hankittujen kohteiden substanssi- eikä liioin realistisilla odotusarvoilla ollut mitään merkitystä tässä toimeliaisuudessa.
Pankkivalvonta ei ilmeisestikään pysynyt mukana siinä
pelastusoperaatioiden vuossa, joka johti osan pankeista vakavaraisuus- ja/tai likviditeettikriisiin. Tämän totesivat nopeammin naapuripankit kuin yhteiskunnan ylläpitämä valvontakoneisto. Vaarassa oli paitsi koko
pankkijärjestelmä, myös tallettajien varat. Jälkimmäisiä nimittäin vielä oli, vaikka säästäminen oli julistettu kasinopelin kuumina hetkinä suorastaan typeryydeksi. Yhteiskunta piti mukisematta kiinni
talletussuojasta ja alkoi kanavoida sekä rahareservejään että lainarahoja pankkijärjestelmän pönkittämiseen. Tarve tuli koko pankkisektorilta pääomasijoitustarpeen muodossa, vaikka vain osasta pankkeja jouduttiin
sittemmin tekemään roskapankkeja, joita kansalliseen hienostelevaan sävyyn ryhdyttiin kutsumaan "omaisuudenhoitoyhtiöiksi".
Pankkijärjestelmän pelastusoperaation ensimmäinen
kohde oli Säästöpankkien-Keskus-Osake-Pankki SKOP, jonka pelastamiseen näyttivät vuonna 1990 riittävän Suomen Pankin voimavarat. Tämä tapahtui kasinopelikauden ruhtinaan, pääministeri Harri Holkerin hallituksen
ollessa vielävallassa. Päävastuu tämän "tyhmyyden aikakauden" seurausten hoidon käynnistämisestä ajoittui sitä seuranneen pääministeri Esko Ahon hallituksen valtakaudelle. Jo syksyllä 1991 Suomen Pankki
joutui ottamaan SKOP'in haltuunsa ja seuraavana vuonna ryhdyttiin jakamaan pääomatukea halukkaille, mm. suomalaiset pankkipalveluita tarvitsevat veronmaksajat viime päivinä unohtaneen Meritan edeltäjäkaksikolle,
KOP'ille ja SYP'ille. Vaikka pankinjohtajat unohtavat, niin Suomen kansan edustajat eivät unohda, se olisi hyvä muistaa Merita-Nordbankenissa ja Pankkiyhdistyksessäkin.
Huhtikuussa 1992
perustettiin Valtion vakuusrahasto ja valtioneuvosto joutui tekemään vuosina 1992 ja 1993 pankkijärjestelmää tukevia päätöksiä tuon tuostakin. Lokakuun 22 päivänä 1993 myytiin SSP:n terveet osat toimintaa jatkaville
pankeille ja 18 päivänä marraskuuta perustettiin vihdoin epäkuranteille osille suurin roskapankki eli SSP:n omaisuudenhoitoyhtiö Oy Arsenal Ab. Tätä koskeva periaatepäätös oli tehty mainittuna lokakuun 22 päivänä.
Näin jälkikäteen arvioiden loka-marraskuun 1993 aikana syntyneistä asiakirjoista ja päätöksistä voi antaa käytettävissä olleeseen aikaan nähden Esko Ahon hallitukselle "hyvin hyvä" -arvolauseen.
Veronmaksajan kannalta tämän jälkeen mielenkiinto on kohdistunut toisaalta SKOP'in jälkihoitoon, omaisuudenhoitoyhtiöiden alasajoon niiden realisoidessa haltuunsa ohjattua omaisuusmassaa ja
pääomasijoitusten takaisinmaksuun sekä toisaalta siihen inhimilliseen tuskaan ja ahdistukseen, jota pääosin siis itsetuotettu pankkikriisi aikaansai. Tuottihan lamakausi pankkikriisin ohella kymmeniä tuhansia
yritys- ja henkilökohtaisia konkursseja, yli puoli miljoonaa työtöntä ja valtiolle lisää velkaa noin 400 miljardia markkaa. Vanhaahan oli ollut vain n. 14 miljardia.
Jos tekniikka hoidettiin
kunnioitusta jälkikäteen herättävällä tavalla, niin moni muu ei inhimillisesti katsoen kai voinutkaan sujua yhtä hyvin. Suurin osa pääomamassaa oli siis Arsenalin hallussa. Sitä hoitamaan ja realisoimaan palkattiin
lähinnä entisiä säästöpankkilaisia. Tätä on puolusteltu sillä, että he tiesivät kaikenlaista säästöpankkikulttuurista ja realisoitavasta omaisuudesta. Toisaalta juuri he olivat olleet keskeisesti keittämässä
pankkitukisoppaa, joka oli kuluttava enemmän kuin veronmaksajien yhden vuoden tuloverokertymän. Nyt viime vaiheessa onkin ollut havaittavissa, etteivät seeprat olleet tälläkään kertaa päässeet juovistaan, kun olivat
vielä saaneet kumppaneikseen bisnesmaailman koviksia. Havainnollisena esimerkkinä tästä eettisten normien ylipotkiminen ja siihen kytkeytyvä luottamuspula johtivat tämän vuoden kesäkuussa Arsenalin toimitusjohtajan
vapauttamiseen tehtävästään.
Näihin konkreettisiin tekoihin ryhtyminen ei tapahtunut valtakoneiston sisällä suoritetun itsearvioinnin tuloksena, vaan relevantit havainnot teki ja joukon
epäkohtia osoitti joulukuussa 1996 perustettu kansanedustajista koostuva tarkastusvaliokunta. Sen alussa saama kohtelu Arsenalin operatiivisen johdon taholta oli kaiken torjuvan tyly. Määrätietoisella ja
peräänantamattomalla työllä se on paljastanut joukon menettelytapaepäkohtia ja tehnyt esityksiä Vakuusrahastona toimivalle valtiovarainministeriölle tarpeellisista toimista. Näihin on sisältynyt mm.
toimiohjelautakunnan asettaminen, tilintarkastajien saattaminen niille kuuluvaan asemaan tarkastustyössä, Arsenalin alasajon nopeuttaminen, ulkopuolisen arvioinnin ja kilpailuttamisen tuominen suurten realisoitavien
omaisuusmassojen loppuhoitoon. Niinpä ns. taselainauserien hinnoittelu, josta tehtiin päätös 27.5. tänä vuonna, on tuottamassa nyt valtiolle 300 milj. markkaa enemmän kuin "vaikuttajatahot olivat
suunnitelleet". Ei ihme, että ostajapankit ovat olleet ärtyneen nyrpeitä maksamaan, kun taktiikka petti inhottavien poliitikkojen toiminnan tuloksena.
Tarkastusvaliokunnan viitoittamalla
tavalla on julkisella kilpailulla etsitty ostajia myös perittävien ja jälkiperittävien kannoille, joiden yhteinen nimellinen pääomamäärä on n. 13 miljardia markkaa. Tähän liittyen tarkastusvaliokunta on
kuitenkin kehoittanut operatiivista johtoa etsimään ratkaisua, jolla maksu- ja yhteistyöhalukkaiden velallisten osalta toteutettaisiin erillisratkaisu. Joka tapauksessa perinnässä joudutaan käyttämään hyvää ja lain
ehdot täyttävää perintätapaa riippumatta siitä, onko jatkoperijätaho suomalainen vai omistuspohjaltaan ulkomaalainen.
Eduskunta on saanut ennen kuluvan vuosituhannen päättymistä pyytämänsä
pankkituen avoimuutta ja läpinäkyvyyttä sekä vastikkeellisuutta koskevien ehtojen toteutumista kuvaavan selonteon. Veronmaksajille koituva kokonaistappio julkisesta pankkituesta ilman korkomenoja on n. 30 miljardia,
minkä päälle tulevat nettokorkomenoina lähes 17 miljardia markkaa.
Tällä hinnalla Suomessa toimiva pankkijärjestelmä on rakenteellisesti saneerattu ja siirtynyt samalla osittain
ulkomaalaisomistukseen. Tätä hallitus pitää selonteossaan hyvänä asiana. Hinta vaikuttaa kuitenkin kovanlaiselta tavoitteeseen nähden. On totta, että pankkien konttoriverkosto oli kilpailua ja potentiaalista
asiakasmäärää ajatellen 1980-luvulla aivan liian tiheä. Nyt kuitenkin ollaan ajautumassa aivan toiseen äärimmäisyyteen. Sampo-Leonia -ratkaisun jälkeinen tilanne, jossa Suomen Posti Oy ja Leonia eivät päässeet
sopimukseen pankkipalveluiden säilymisestä postikonttoreissa, jättää viidesosaan Suomen kunnista vain yhden palvelevan pankin. Kun tämän lisäksi Merita-Nordbanken Pankkiyhdistyksen tukemana uhoaa unohtavansa
tavalliset pankkipalveluita tarvitsevat asiakkaansa, niin tilanne ei voi jäädä hallituksen taholta osaaottavan ulvahduksen varaan. Nyt vaaditaan kokoomuslaisilta liikenne- ja valtiovarainminis-
tereiltä erityisen
ponnekasta aktiivisuutta yhdessä valtion omistamien yhtiöiden johtojen kanssa asiantilan korjaamiseksi. Markkinoiden varaan ei voida tässä heittäytyä.
Pääosin itseaikaansaatu pankkikriisi
tuotti veronmaksajien maksettavaksi yli vuoden kestävän tuloverojen maksuponnistuksen sekä sen lisäksi kohtuuttoman suuren inhimillisen kärsimyksen ja elinkeintotoimintojen konkurssien kautta menettämisen. Vaikka
omaisuudenyhtiöitä ei vuodenvaihteen jälkeen enää ole, jää selvittämättömiä ja riidanalaisia asioita niiden jäljiltä ja niiden edeltäjien toimista periytyen melkoisesti. Yhteiskuntarauhankin kannalta on perusteltua,
että hoidamme myös tämän osan pankkikriisiä kohtuullisella tavalla päätökseen. Tässä katsannossa vihreä eduskuntaryhmä ehdottaakin, että asetetaan oikeusturvaelimeksi puolueeton "oikeuskomissio", jonka
puoleen voivat asetettavan määräajan puitteissa kääntyä ne säästöpankkien ja omaisuudenhoitoyhtiöiden asiakkaat, jotka katsovat perustellusti tulleensa väärinkohdelluiksi. Kun nämä tapaukset on sitten asiallisesti
käsitelty, voidaan asettaa päätepistetälle pankkikriisille.
Mutta ovatko pankkikriisit sitten tulevaisuudessa mahdottomia? Hallituksen selonteossahan todistellaan, kuinka euroaikakausi
rakenteellisesti ennaltarajoittaa voimakkaita rahamaailman heilahteluja. Ensinnäkin on todettava, että vuodesta 1998 talletussuoja rajoittuu 150 000 markan korvaukseen tallettajaa ja pankkia kohti, mikä jokaisen
tallettajan on otettava sijoituspäätöksissään huomioon. Toiseksi pörssikurssien korkea taso suhteessa yritysten todellisiin substanssiarvoihin sisältää aikapommin, joka lauetessaan vie varmuudella sijoittajien
rahojen ohella pankkeja mennessään. Onko niissä jonkinlaisessa suomalaisomistuksessa olevia pankkeja mukana on sen hetken ja ajan murhe? Viime aikojen pörssikehityksessä on ollut paljon samoja piirteitä kuin
1980-luvun jälkipuolen tapahtumissa. Antanee aihetta mietiskelyihin.
Takaisin
|
|
