ARVOISAT KUULIJANI!
Tarvitaanko radikalismia jotta konservatismi voisi toteutua? Eikö kumulatiivisen tiedon taso ole ainakin länsimaiden päättäjillä jo siinä määrin korkea, että he tajuavat luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen välttämättömyyden ja hyödyllisyyden ilman näyttäviä demonstraatioita? Toimiiko sähköisen viestinnän huikea kehitys luonnon puolesta vai sitä vastaan? Voisiko internet-demokratia pelastaa luonnon vai edesauttaa luonnon edelleen tuhoutumista? Entäs mikä on ollut historiassa luonnon "kahlekuninkaiden ja -kuningattarien" merkitys? Onko luonnonsuojelu mennyt eteen- vai taaksepäin heidän toimiensa ansiosta? Tarvitaanko heräämiseen sittenkin aina kriisi tai katastrofi? Jos sitten satutaan heräämään, niin kuinka kauan pysytään valveilla? Vihdoin! Onko kestävä kehitys vain hokemien jo loppuun saakka pilaama utopia vai jonain lähitulevana päivänä arkitodellisuutta? Onko ihmislajilla ylipäätään huomispäivää?
Ainakaan historia ei hyvää lupaa jos se totutun tavan mukaan aikoo itseään toistaa. Kulttuurimaterialistisen historian selityksen mukaan ihminen ei ole nimittäin vielä koskaan tietoisesti vaikuttanut ihmiselämän suuriin muutoksiin täällä maapallolla. Kehitykseksi kutsuttu muutos on aina edennyt ajopuun tavoin. Ihminen ei ole liioin koskaan ymmärtänyt lisääntymisensä ja kulutuksensa vaikutusta arvoihinsa ja asenteisiinsa. Ihmispopulaation runsastumista väistämättömästi seurannut taistelu niukentuneista luonnonvaroista on aina johtanut tapojen raaistumiseen. Yleisen hyväksyttävyyden ovat saaneet jopa lastensurmat. Kaikille ihmisen aiemmille kulttuureille onkin ollut yhteistä sama kaari: nousu, kliimaks, romahdus ja katoaminen.
Kun tuleva kansanedustaja köytti itsensä Koijärvellä puskutraktoriin tai Brigitte Bardot osoitti Brysselissä mieltään grönlanninhylkeiden kuuttien puolesta, on nämä teot nähtävä haluna iskeä uittohaalla ajopuuhun, yrityksenä ainakin pysäyttää ajopuu ja saada ihmiset miettimään sitä, mihin näillä tavoilla ollaan menossa. Kysymys on ollut vallitsevan eettisen normiston sisällöstä ja myös hätähuudosta älyllisen keskustelun käynnistymisen puolesta.
Puskutraktoriin itsensä kytkeminen tai demonstrointi Brysselin kaduilla ja aukioilla ovat välineitä ja vain välineitä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Välineiden käytöllä tavoiteltu teho3 vaikutus riippuu  siitä, käytetäänkö kulloiseenkin tilanteeseen oikeita välineitä. Tämä tarkoittaa mm. sitä, että se väline, joka oli käyttökelpoinen 1970-luvun asenneilmastossa, ei ole sitä välttämättömästi vuoden 1995 arvokonservatiivisuuden läpitunkemassa tunkkaisessa ilmapiirissä.
Koijärven tapahtumat saivat silloiset akateemikotkin lämpenemään tunnetuille pehmeille arvoille. Nuo tapahtumat lisäsivät varmuudella tietoisuutta kosteikkojen merkityksestä ja haavoittuvuudesta ihmisen kynsissä. Havaittu hyväksyttävyys ja konkreettinen tietoisuuden lisääntyminen pohjustivat myös pehmoliikkeen, vihreän liikkeen, tuloa poliittiseen elämään myös Suomessa. Ranskassa näin oli käynyt jo 1960-luvulla.
Akateemikot olivat kuvassa mukana myös 1980-luvun lopulla. Tuolloin huolen kohteena olivat Suomussalmen kaakkoisnurkassa sijaitsevien vienalaiskylien, Kuivajärven ja Hietajärven, metsämiljööt kalmistoineen. Todella arvovaltainen tieteen ja taiteen edustajien joukko sai silloisen maa- ja metsätalousministerin vakuuttuneeksi asiastaan. Murhijärven seudun suojeluasia on näinä päivinä saamassa lopullisen sinettinsä.
Murhijärvi-tapahtumilla oli myös laajakantoisempi merkitys. Murhijärven miljöössä oli eräiltä osin kysymys myös niin sanottujen vanhojen metsien suojelusta. Mainitut tapahtumat kypsyttivät maa- ja metsätalousministeriön virkamieskuntaakin hyväksymään ajatuksen vanhojen metsien inventoinnista tulevaa päätöksentekoa varten. Etelä-Suomen vanhojen metsien esiintymislaajuutta ja suojelun tarvetta tutkiva työryhmä asetettiin vihdoin lokakuussa 1991 ja se sai työnsä päätökseen vuotta myöhemmin. Konkreettisia päätöksiäkin on sittemmin saatu aikaan.
Kun vanhojen metsien inventointiin Etelä-Suomessa ryhdyttiin, oltiin monilla tahoilla varsin tyytyväisiä siitä, että nyt edetään asioissa oikeassa järjestyksessä. Ensin kartoitetaan, mitä meillä todellisuudessa on, ja sitten kartoituksen perusteella tehdään poliittiset valinnat ja päätökset. Kukaan ei osannut odottaa, kuinka tätä rationaalista toimintatapaa vastaan voitaisiin käydä Pohjois-Suomessa koko kentän sotaan.
Kohteeksi valittiin yksi ainoa sana "inventointi". Erään merkittävän yhteiskunnallisen näkemyssuunnan hallussa oleva mediamaailma alkoi mollata kaikissa mahdollisissa yhteyksissä toimintaa nimeltä "inventointi". Tämä tapahtui niin taitavasti, että harva sitä edes huomasi. Joka tapauksessa haluttu vaikutus oli saavutettu maaseutuväestön ja vähän muidenkin piirissä tähän vuoteen mennessä ja yksin sen avulla viitattu yhteiskunnallinen näkemyssuunta hoiti tämän vuoden eduskuntavaalit kotiin Pohjois-Suomessa.
Tämä tapaus osoitti, että kirkasotsainen tieteellisesti ja käytännöllisesti rationaali lähestymis- ja toimintatapa ei ole välttämättä aina se oikea puhumattakaan siitä, että se, mikä tuotti Etelä-Suomen Koijärvellä loistavan tuloksen, ei tuota sitä välttämättömästi vuonna 1995 Pohjois-Suomessa. Siinä missä valistunut luontotietoisuus niin sanotusti puree Etelä-Suomen väestön piirissä, ei tee sitä Pohjois-Suomessa. Luonto-aatteen myynti pohjoissuomalaisille on huikeasti vaikeampi projekti. Kun edellisessä eduskunnassa pelastin pohjoissuomalaisille vapaan metsästysoikeuden oman kunnan valtionmailla, tein sen sikäläisten toisuskoisten erämiesten mielestä vähintäänkin sudenhäntä kainalossa. Tulipalo tuli jälleen kerran väärin sammutettua.
Koijärven ja Kuusamon tapahtumat saattavat meidät myös arvioimaan parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen vaikuttamisen ulottuvuuksia. Jos jokin poliittinen liike on altistunut valinnalle parlamenttiin ja se on tässä myös onnistunut, ei sen uskottavuutensa nimissä tule toimia ulkoparlamentaarisena painostajana itseään vastaan. Ulkoparlamentaarinen vaikuttaminen kuuluu muille kuin eduskunnassa esiintyville ryhmittymille.
Tarvitaanko sitten ulkoparlamentaarista painostusta lainkaan demokraattisesti hallitussa maassa? Eivätkö kansan valitsemat päättäjät osaa nähdä sitä samaa, minkä havaitsevat parlamentin ulkopuoliset tahot? Vastaus tähän on tietenkin, että osaavat ja eivät osaa? Jokainen kansanedustaja luonnollisesti projisoi lukemansa ja kokemansa omaan yhteiskunnalliseen näkemykseensä. Tämä projisointi sitten tuottaa vasteen, joko myönteisen, indifferentin tai kielteisen reaktion. Juuri näiden vasteiden koosteeseen ulkoparlamentaarinen ryhmä tai yksilö reagoi. Reaktion voimakkuus taas heijastaa tunnereaktion rajuutta. Hengeltään vapaa läntinen kulttuuripiiri tarjoaa mahdollisuuden tunteiden ilmaisuun, suljetut eivät.
 Ekologisia perustekijöitä ovat ravinto ja suoja. Ravinnon niukkuus ajaa ihmisetkin joko taisteluun niukoista ravintovaroista tai ravinnon etsintään, nälkävaellukselle. Suojaa tarvitaan milloin luonnonilmiöitä, milloin mitäkin toisten ihmisten luomaa uhkaa vastaan. Niin ravinto- kuin suojatekijäkin saavat helposti sellaisen ekologiasta tutun masking factor, peittävän tekijän, merkityksen, että  jolleivät ne ole kunnossa, ei mikään ole kunnossa. Monille Afrikan kansoille on tänä päivänä turha mennä saarnamaan luonnon- ja ympäristönsuojelusta, kun elämän perusasiat eivät ole kunnossa. Nykyisen luonnonriiston sijaan voi siellä tulla luonnonsäästö vain kansalaisten perusturvallisuuden lisääntymisen kautta.
Toinen samalla tavoin mielenkiintoinen makroympäristö on markkinatalous. Voidaanko ylipäätään odottaa, että markkinatalouden sisäiset lainalaisuudet voisivat tukea ekologisesti kestävää tulevaisuutta? Vai onko kaikki ratkeava aikanaan sen huonoimman vaihtoehdon eli superkatastrofien kautta?
Markkinatalousjärjestelmä voi kerskua vain yhdellä ainoalla kestävää kehitystä edistävällä, globaalisesti vaikuttavalla yritystason ratkaisulla. Tämän valinnan teki muutama vuosi sitten yhdysvaltalainen kemikaalialan jätti Du Pont.
Du Pont -konserni syntetisoi 1930-luvulla kloorifluorihiilivedyt, jotka tunnemme kaupallisina tuotteina freoneina. Näillä  mm. jääkaappien jäähdytyskoneistoista tutuilla aineilla on ollut miljardien dollarien vuotuiset markkinat. Mutta sitten tehtiin dramaattinen havainto. Maanpinnalla hyvin kestävät freonit hajoavatkin yläilmakerroksissa UV-säteilyn vaikutuksesta vapauttaen otsonista kolmannen happiatomin hävittäen näin maan elokehää UV-säteilyltä suojaavaa otsonikerrosta. Tästä syystä osoittautui välttämättömäksi niin merien kuin kuivankin maan eloyhteisöjen kannalta lopettaa ongelmallisten freonien päästöt ilmakehään. Kun Du Pontin johdolle kävi selväksi, että sen piikkiin voitaisiin laittaa maapallon elokehän paha vaurioituminen, se lopetti ko freonien tuotannon ja luopui näin miljardeista dollareista vuotuista liikevaihtoa. Niitä korvaamaan on sittemmin kehitetty uusi kemikaali, HFC-134a, jossa kloori on korvattu vedyllä. Tämä tuote on aiempaa kalliimpi, mutta halvalla ei ekologisesti ongelmallisesta pitäisi päästäkään. Tämä on ympäristöverotuksenkin keskeinen periaate.
Du Pont ei halunnut tärvellä yrityskuvaansa peruuttamattomalla tavalla. Sen operatiivinen ja konsernijohto oli kaukaa viisas. Voidaan myös niin haluttaessa todeta, että Du Pont oli riittävän suuri ja varakas tekemään tällaiset valinnat. Valitettavaa sen sijaan on, että Du Pontin esimerkkiä ei ole yksikään toinen merkittävä kemikaalialan yritys toistaiseksi seurannut. Sen sijaan näiden toisten tiliin on jouduttu merkitsemään katastrofi toisensa jälkeen. On Sevesoa, Bopahlia ja Keski-Euroopan lääketeollisuusjättien päästöjä sikäläisiin jokiin jne.
Du Pontin ratkaisun takana oli ajantasainen luontotietous. Sitä on varmasti muullakin kemian teollisuudella. Sen sijaan muutokset käyttäytymisessä ovat hitaita, tuskin edes havaittavia. Merkittävä syy tähän on häkellyttävästi sama, mikä Du Pontin tapauksessa oli mahdollistaja eli taloudellinen valta. Kun ylikansallisen yrityksen liikevaihto ylittää pienehkön valtion vuosibudjetin, on heikoissa taloudellisissa kantimissa olevan valtion poliittisesti vaikea asettaa merkittäviä ehtoja tällaisten yritysjättien toiminnalle. Paikallisilla parlamenteilla on vähän tai ei ollenkaan valtaa ja hallitukset ovat enemmän tai vähemmän sotilaiden vallasta riippuvaisia.
Markkinatalouden uhissa ja mahdollisuuksissa vielä hetken pysyäksemme on olemassa ainakin teoriassa mahdollista, että valistuneet kuluttajat ohjaisivat ostopäätöksillään teollisuutta ympäristöä aiempaa vähemmän kuormittavaan tuotantotekniikkaan. Tämä toimisi käytännössä niin sanottujen ekotuotteiden kysynnän lisääntymisen kautta. Toimiakseen kunnolla tämä edellyttää kansalaisilta korkean tason luonto-, ympäristö- ja tuotetietoutta sekä erittäin tehokasta tiedonvälitysjärjestelmää, jonka välittämän viestin sisältöön teollisuus ei itse pysty juurikaan vaikuttamaan. Ihanteellisessa mallissa ei tarvittaisi normilainsäädäntöä lainkaan, jos kuluttajien valtaenemmistö pysyisi ympäristöpoliittisesti tiukalla valintalinjallaan.
Valistuneen kuluttajan kansalaiskenttä tarjoaa oivan ulostulopaikan tiedon nappaajille, joita myös mielipidejohtajiksi kutsutaan. Hankkimalla kuluttajavalistustietoa hiukan nopeammin kuin muut he voivat oikeilla viestinnällisillä valinnoillaan viedä sekä itseään että ajamaansa asiaa poliittisesti eteenpäin. Suomessakin kannattaisi tutkia sitä, millä materiaalisilla keinoilla nykyiset tunnetut poliitikot ovat tulleet kansan tietoisuuteen. Jos se on tapahtunut luonto- ja ympäristöasioiden todellisen tai näennäisen edistämisen avulla, niin joka tapauksessa se on toiminut luonto- ja ympäristötietouden levittämisen hyväksi.
Olemme tulleet vallan ja oikeuksien syvimpien totuuksien äärelle. Maailma on täynnä poliittista valtaa. Kysymys on vain siitä kuka sitä kulloinkin ja millä tavoin käyttää. Näin vallalle löytyy kaikenlaisia käyttäjiä. Motiivit vaihtelevat diktaattorien henkilökohtaisista mieltymyksistä vallankäyttöön sinänsä luonnon ja sitä kautta ihmisen tulevaisuudesta huolissaan oloon. Edellä kuvatussa mallissa valistuneet kuluttajat ja heidän piirissään toimivat mielipidejohtajat ovat ottaneet itselleen osan sellaista valtaa, jonka käyttäjänä voisi yhtä hyvin olla parlamentaarinen järjestelmä.
Huolissaanolo maapallon luonnon kohtalosta ei ole yksin tämän päivän ilmiö. Ihminen on vakavasti tuhonnut luontoa vaikutusalueellaan tuhansien vuosien ajan. Kun ihmisen liikkuvuus oli vähäistä, vauriotkin tuntuivat suurilta. Havainnot synnyttivät luonnollisesti keskustelua aikaan sopivalla tavalla.
Historiallisesti mielenkiintoista on Saksan kirkon piirissä 1800-luvun alkupuolella käyty keskustelu luonnonoikeuden ja ihmisenoikeuden välisestä suhteesta. Tuolloinkin monet saksalaiset luonnonystävät olivat huolissaan luontoon kohdistuvastariistosta ja siten luonnon kantokyvystä. He eivät vain hämmästelleet vaan pyrkivät analysoimaan perimmäisiä syitä ihmisen havaittavissa oleviin käyttäytymismalleihin. Analyysi tuotti havainnon luonnonoikeuden ja ihmisenoikeuden välisestä ristiriidasta. Perustavaa laatua olevaksi syyksi otaksuttiin yleisesti hyväksyttyä roomalaiseen oikeuteen sisältyvää omistamiskäsitystä. Näitä ajatuksia julkituonut kristillisosiaalinen liike päätyi johtopäätökseen, että luonnonoikeus tulee asettaa ihmisenoikeuden edelle, jotta ihmiskunnalla olisi täällä maapallolla tulevaisuutta.
Tutustuminen saksalaisen kristillissosiaalisen liikkeen ajatteluun sai minut tekemään lakialoitteen, jonka mukaisesti Suomen hallitusmuotoon tulisi sisällyttää ajatus luonnonoikeudesta yleispäteväksi ohjeeksi muuta lainsäädäntötyötä varten.  Uudistin tämän lakialoitteen äskettäin työnsä päättäneessä eduskunnassa, jossa se myös johti alustavaan tulokseen. Hallitusmuodon 14 a pykälään sisällytettiin seuraava velvoite: " Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta kuuluu kaikille. Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koske vaan päätöksentekoon." Toivottavasti uusi eduskunta hyväksyy lopullisesti tämän hallitusmuodon muutoksen. Jos näin käy, tämäkin tapaus todistaa sen puolesta, että luontotietoudella on sinänsä merkitystä konkreettisessa päätöksenteossa.
Nyt ei kuitenkaan riitä se, mitä tehdään täällä Koti-Suomessa. Olemme olleet muutaman kuukauden integroituneen Euroopan, Euroopan unionin, jäsen. Tämä on mielenkiintoisella tavalla siirtänyt aiemmin Suomen parlamentille kuulunutta valtaa Brysseliin EU:n ministerineuvostolle ja komissiolle, mutta se on siirtänyt myös ulkoparlamentaarista painostusta EU:n pääkaupunkiin. Lentämistä inhonneet luontoaktivistitkin joutuvat banderolliensa kanssa turvautumaan joko lentokoneeseen tai sitten enemmän aikaa vievään yhdistettyyn maa- ja vesitaipaleeseen.
Luonnon- ja ympäristönsuojeluasioissa joudumme aina ottamaan aikatekijän huomioon. Jos ja kun luonnonoikeuspyrkimys kirjataan hallitusmuotoon, on sillä pysyväisluontoinen vaikutus, jos sellaista ylipäätään millään säädöksellä on. Sen sijaan ympäristökatastrofien ja kriisitilanteiden herätysvaikutukset pyrkivät hiipumaan ajan kanssa. Ei turhaan puhuta lyhyestä poliittisesta muistista.
Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus lähes päivälleen yhdeksä vuotta sitten vaikutti voimakkaasti suomalaisten, erityisesti naisten, asenteisiin heidän suhtautumisessaan ydinvoimaan.  Saapuihan tuon ydinvoimaturman saastepilvi myös Suomeen. Kuluneen yhdeksän vuoden kuluessa suhtautuminen ydinvoimaan on ajan saatossa muuttunut hivenen ydinvoimalle myönteisemmäksi. Vallitsevaan asenteeseen vaikuttanee myös odotus uudesta vastaavasta onnettomuudesta Venäjällä. Varsin monet ydinvoimalathan ovat siellä todella kehnossa kunnossa. Tällä on asenteisiin oma vaikutusarvonsa, kuten myös sillä, ettei ydinjätteiden loppusijoitusasiaa ole vieläkään ratkaistu, ei Suomessa eikä muuallakaan maapallolla.
Voitaisiinko sitten vakavat onnettomuudet välttää? Rehellinen vastaus on, että ei. Mitä monimutkaisempi jokin tekninen ratkaisu on, sitä vaikeampi siitä on tehdä idioottivarma. Teknostruktuuri pitää sisällään valtavan määrän onnettomuusriskejä. Osa niistä tiedostetaan, osaa ei. Osa niistä lisää luontotietoutta, osa ei. Luontotietoutta voidaan tunnetusti käyttää sekä hyvään että pahaan. Luonnon kohtalo on miljoonien ja taas miljoonien vuoden jokaisena päivänä tehtävien päätösten varassa, joista vähäisimpiä eivät ole yksittäisten kansalaisten tekemät arvovalinnat. Tarjoaisiko tähän yhdenmukaistavan, kestävää kehitystä tukevan ratkaisun Internet-maailma? Olen kiinnostunut tietämään oikean vastauksen.
Takaisin

Sähköposti eduskuntaan