Kansanedustaja,
professori Erkki Pulliainen
Suomen Sähkölaitosyhdistys ry:n vuosikokouksessa
Mikkelissä 7.6.1995
VAIHTOEHTO PERINTEISELLE ENERGIA-AJATTELULLE
Aluksi merkittävä rajaus. Tulen tässä esityksessä rajoittumaan esimerkinomaisesti energiamuodoista sähköön.  Sen tuotantoa ja -jakelua harjoittavien laitosten toimintaan on vaikuttava lähivuosina kaksi merkittävää tuoretta eduskunnan ratkaisua, nimittäin vuodelta 1993 oleva päätös, ettei lisää ydinvoimaa rakenneta, mihin päätökseen istuva hallituskin on sitoutunut, sekä sähkömarkkinalaki, joka astui viikko sitten voimaan. Kumpikin ratkaisu syntyi eduskunnassa tiukan äänestyksen jälkeen. Sähkömarkkinalain käsittelyssä vähemmistöön jääneet olisivat halunneet hitaampaa aikataulua. Epäilevää suhtautumista tähän lakiin kuvaavat eduskunnan lain saatteeksi hyväksymät lukuisat ponnet. Niiden vaikutus näkyy jo lakia alemmanasteisissa säädöksissä kilpailuvalvonnan tehostumisena ja tavallisen kotitalouskuluttajan suojan parantumisena. Samalla lienee sähkönjakelulaitosten toiminnallisten vapausasteiden määrä jossain määrin kaventunut.   
Eduskunta loi katseensa myös Suomesta EU:hun päin edellyttämällä, että hallituksen tulee pyrkiä Euroopan yhteisön sääntelyyn, joka turvaa sähkön saannin ja hinnoittelun samanlaisin verotuksellisin ja ympäristönsuojelullisin edellytyksin kaikissa yhteisön jäsenvaltioissa. Tämä lausuma antaa toimintaohjeen Suomen ministerille EU:n ministerineuvostossa, mutta ei estä Suomea harjoittamasta sen edun mukaista sähköntuotanto- ja sähkömarkkinapolitiikkaa. Energian hinnoitteluun voidaan näin - niin haluttaessa - vaikuttaa sekä fiskaalisin että ympäristönsuojelullisin perustein ympäristöverojen avulla.
Meillä suomalaisilla näyttää olevan ilmeinen taipumus melko estottomasti eläytyä erilaisiin peleihin ja kisoihin. Erään voimakkaan eläytymisen tuloksena vielä lapsenlapsemmekin maksavat 1980-luvun jälkipuoliskon kasinopelikauden ja sen tuottaman pankkikriisin laskuja. Julkisen sanan välityksellä on saanut kuvan, ettei sähkökauppa-alakaan ole jäänyt tällaisen toimeliaisuuden ulkopuolelle; lisäarvoa tuotta- mattomat nurkanvaltaukset ja yrityskaupat eivät näytä olevan tuntemattomia sähkönjakelualallakaan. Tällä alalla ne näyttävät jopa edelleen jatkuvan. Jos sähkön hinnan alhaisuus kuvaa toiminnan tehokkuutta, niin tehottomat ovat ostaneet tehokkaita. Tämä tuskin voi olla vaikuttamatta kotitalouksille myytävän sähkönhintaan, kotitaloudet kun eivät voi kilpailuttaa ostamaansa sähköä eri firmojen kesken. Rahoittajana mainituissa kaupoissa on toiminut IVO, jonka myöntämillä uskollisuusalennuksilla kaupat on rahoitettu.
Samat tahot, jotka mahdollistivat mainitun kasinopelikauden, saattoivat meidät alttiiksi raikulimarkkinatalouden markkinavoimille. Tässä suhteessa lienemme tällä hetkellä eräs avoimimpia yhteiskuntia maapallolla. Tämä tarjoaa luonnollisesti mainion pelikentän myös energia- ja teollisuustaktikoille. Sallittuihin toimiin näyttävät sisältyvän mm. niin julkinen kiristys, uhkailu kuin visioilla pelaaminenkin. Jopa merkittäviä poliittisia päättäjiä näkee kyyristelemässä, kun teollisuuden napahenkilö vetoaa itsensä kuuluisiksi tekemiin markkinavoimiin. Vihdoin  nyt on uskallettava käyttää makrotason keinoja suomalaisen teollisen toiminnan ohjaamiseen kestävän kehityksen mukaiseen toimintamalliin. Kansallisesti pitää voida asettaa raamit sille, millaista teollisuus- ja energiapolitiikkaa maassa harjoitetaan aivan kuten tehtiin eduskunnan ainakin kuuden vuoden päähän ulottuvalla ydinvoimapäätöksellä.
Vuonna 1973 ensimmäisen öljykriisin ollessa todellisuutta, Neuvo ei ollut neuvoton. KTM päätti oitis energiansäästötoimista, jotka tuntuivat ja näkyivät yhteiskunnassa kaikkialla lähtien teiden valaistuksesta ja ulottuen kotitalouksien sähkönkäyttöön. Sähkön kulutus ensin laski, mutta alkoi jälleen ensi reaktion mentyä ohi nousta. Tänään yli 20 vuotta myöhemmin kaikkia uusiutumattomia energianlähteitä on maapallolla vähemmän kuin vuonna 1973, eikä liioin uusiutuvilla energianlähteillä ole kyetty ratkaisevasti korvaamaan uusiutumattomien energianlähteiden kulumista maapallon energiavarannosta. Tästä huolimatta ensimmäisen öljykriisin aikaisesta energiansäästöhengestä eikä energiansäästötoimista ole mitään jäljellä.
Markkinavoimauskoon kuuluu uskominen myös siihen, että markkinavoimat toimivat myös ekologisesti pätevinä ohjailijoina. Näin ei kuitenkaan useimmiten ole. Karu totuus on, että markkinavoimien murhatoukka on syönyt jo osan niistä aisteistaan, joilla markkinavoimat voisivat nähdä oman tilansa. Vastuu tulevaisuudesta on siirtynyt niille demokraattisille voimille, jotka vielä näkevät. Eduskunta valitsi ydinenergian ja muiden energianlähteiden välillä. Tätä kehitystä ohjaavan valinnan linjaa on toteutettava jatkossakin.
Tarkastelen seuraavassa muiden muassa sähkön tuotannon ja kulutuksen kokovartalokuvaa, energiatutkimusta, teollisuuden ohjaamista energiaa säästäviin ratkaisuihin sekä ylipäätään energiapolitiikkaa osana yhteiskunta- ja teollisuuspolitiikkaa. Vihreänä lankanani on, ettei meillä ole varaa antaa teollisuudelle rajatonta määrää toiminnallisia vapausasteita. Päätöksissä pitää vihdoinkin ottaa niiden hyvin pitkän aikavälin vaikutukset huomioon. Tiedän, ettei tämä ole helppoa tilanteessa, missä on muiden muassa siirrytty jo pohjoismaiseen sähkökauppaan Outokummun ja Enson tehtyä Vattenfallin kanssa merkittäviä viisi vuotta kestäviä toimitussopimuksia.
Lähtötilanne tulevaisuuden arvioinnille on juuri nyt elettävä hetki. Se, mitä meillä on ja kuinka sitä käytetään.
Huippukuormitus ja kapasiteetti
Yleisradion vaalitenttien ja eduskunnan energiakeskustelujen knoppologian ykköskysymys on ollut: Kuinka suuri oli lähimenneisyydessä sähkönkulutuksen huippukuormitus ja vastaava käytettävissä ollut kapasiteetti? Säännönmukainen jatkokysymys on kuulunut, kuinka paljon meillä on tuotantokapasiteettia rakenteilla ja kuinka suuresta määrästä on tehty rakentamispäätökset? Kysymykset ovat hyviä ja sopivat substanssipohdiskelun alku- ja pohjapaukuiksi tähänkin esitykseen.
 1980-luvun puolivälistä lähtien sähköntuotantokapasiteettia on kasvatettu tasaisesti ja selvästi enemmän kuin mitä huippukuormituksen aikana on käytetty. Knoppologian mukainen oikea vastaus huippukuormituksen osalta oli parin vuoden ajan tammikuun 20. päivä vuonna 1991, jolloin Suomen kansa pakkasyönä lämmitti autojaan siinä määrin, että käytetyn sähkön tuottamiseen piti olla 10400 MW tehoa käytössä. Kolme vuotta myöhemmin helmikuun 20 päivänä 1994 tämä huippukuormitus nousi vajaalla 1000 MW:lla 11250:een megawattiin. Silloin kapasiteettia olisi ollut käytettävissä lähes 15000 MW:ia. Reserviä, tosin tuotantotavaltaan osittain vähemmän suositeltavaa, olisi toisaalta riittänyt vaikkapa Ojmekonin pakkaslukemiin (50 asteen pakkaset tyypillisiä; 11.2.94 Etelä-Suomessa oli pakkasta vain 22 astetta) tai toisaalta ydinvoimalat olisivat voineet olla silloinkin pois käytöstä ja siitä huolimatta sähköntarve olisi tyydytetty. Mainitun perjantai-illan lukemien taustalla on näyttö siitä, että reissumiehet saapuivat viikonvaihdevapaalle ja ryhtyivät saunaa lämmittämään sähköllä perheenäidin valmistaessa ruokaa keittiössä ja muun perheen samalla töllöttäessä telkkaria. Teoreettisesti mielenkiintoisin osa tässä on auton lämmittäminen perjantain ja lauantain välisenä iltana ja yönä. Jos autoa todella tarvitsee lauantaina puolenpäivän aikaan, niin eikö voisi ajatella käyttävänsä lepopäivän kunniaksi julkisia kulkuvälineitä, tai jos sitten on niiden puutteessa pakko käyttää omaa autoa kauppareissuun, niin eikö riitä, että lämmittää autoa pari tuntia ennen matkalle lähtöä. Sähkölaitoksethan toteuttivat tämän suuntaisen kampanjankin, vaikkakaan ei ilmeisesti aivan täydellisellä menestyksellä. Saattaisiko perimmäinen karu totuus olla, etteivät kaikki yksityisautoilijat ole kuulleetkaan puhuttavan julkisesta liikenteestä? Jos näin on, niin se silloin luonnollisella tavalla rajoittaa valinnanvaraa henkilökohtaisessa päätöksenteossa.
Tämän vuoden ensimmäisenä päivänä oli käytettävissä sähkönhankintakapasiteettia 14640 MW, josta tuonnin osuus oli 1400 MW. Sähköntuotantokapasiteettia on tähän lisää rakenteilla melkoisesti. Tänä, ensi ja sitä seuraavana vuonna otetaan käyttöön kaikkiaan ainakin 962,5 MW:ia. Pitää sanoa ainakin, sillä TVO:n äskeinen ilmoitus Ruotsin mallin mukaisesta 250 MW:n lisäyksestä ydinsähkön tuotantoon oli melkoinen yllätys. Ruotsissahan on vastaavalla tavalla ydinvoimaloiden tehoa parantamalla rakennettu 13. ydinvoimala, vaikka maassa on voimassa valtiopäivien päätös luopua kokonaan ydinvoimasta. Suomen "viides ydinvoimala" aiotaan rakentaa 800 milj. markalla korjausinvestoinnin nimikkeen alla. Tähän ei voi sanoa parlamentaarikkona muuta kuin että "mikään ei ole niin ovela kuin ihminen paitsi suomalainen sähköinsinööri". Koskahan IVO ilmoittaa vastaavasta "korjaustarpeesta" Loviisan voimaloissa?
Energiakeskustelun iskusanoihin kuuluu puhuminen "perusvoimasta". Insinööritieteellisesti sillä tarkoitetaan verkoston peruskuormaa, mutta tehokkaalla imagomarkkinoinnilla on luotu kuva myös suuriin tuotantoyksikköihin perustuvasta, tuotannollisesti ja taloudellisesti vankasta perusrakenteesta eräänlaisena peruskalliona, johon kaikkien sopii luottaa. Luotu kuva perusvoimayhtiöinä itseään pitävien yhtiöiden tilasta ei kuitenkaan vastaa kaikilta osin todellisuutta.
Yhtälö sisältää sekä taloudellisia heikkouksia että muita riskitekijöitä.
Ensinnäkin jokainen sähköntuotantoyksikkö, joka käyttää energianlähteenään öljyä, maakaasua, hiiltä tai ydinvoimaa tahi ottaa vastaan tuontisähköä, nojaa tuontienergiaan. Tuontiin sisältyy sinänsä jo monta riskiä, saantiriskin ja sähkömarkkinalain voimaantultua myyntiriskinkin  rinnalla myös hintariski, johon vaikuttaa paitsi ko energian kansainvälinen kauppahinta myös valuuttariski. Ydinvoimaan sisältyy lisäksi myös jäteriski, joka on paitsi kansallinen myös kansainvälinen ongelma ratkaisemattomuutensa vuoksi. TVO:ta pidetään tyypillisenä "perusvoimayhtiönä" ja IVO:nkin toimintakentässä sillä on merkittävä osuus. Erikoisesti TVO:n tase ei kuitenkaan kerro hyvästä peruskunnosta, perusvoima-kunnosta. Juuri julkistetun vuosikertomuksen mukaan TVO:n liikevaihto oli viime vuonna 1,8 mrd markkaa ja vieras pääoma 6 mrd markkaa. Jos olisi muusta kuin energia-alasta kysymys, niin ao firma olisi haettu selvitystilaan. IVO:nkaan osalta kaikki ei ole kohdallaan. Tammikuun viimeisenä päivänä tänä vuonna valtioneuvosto hyväksyi IVO:n Loviisan voimalaitoksen ydinjätehuollon rahastotavoitteen pienentämisen vuosiksi 1995-1999. Yritys, jonka likviditeetti on kunnossa, ei edes hae tällaisia maksuhelpotuksia, koska ne vaikuttavat kielteisesti yrityksen julkiseen kuvaan. Sama firmahan on ollut viime viikkoina suurissa vaikeuksissa sähkönmyyntisopimusten kauppaamisessa, kun ruotsalainen Vattenfall on harjoittanut toimitussopimusmarkkinoilla "kermankuorintaa".
TVO:n rinnalla hajautettua energiantuotantoa harjoittavat yhtiöt ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vakavaraisia, kotimaisia energianlähteitä käyttäviä. Niiden tuottama energia voidaan käyttää lähellä tuotantopaikkaa, jolloin siirtohävikki jää vähäiseksi. Näiden yhtiöiden tuhoaminen kriisitilanteissa on paljon hankalampaa kuin suurten yksiköiden eli ne ovat joka suhteessa paljon varmempia kuin suuret yksiköt. Niitä voidaan perustellusti pitää todellisina turvallisen perusvoiman tuottajina. Kehitys on menossa oikeaan suuntaan, kun juuri hajautettua kapasiteettia rakennetaan turvaamaan perustarve siellä, missä ovat käyttäjätkin. Tosin on todettava, että sähkömarkkinalaki on tuonut näillekin jonkinasteisen myyntiriskin.
Sähkönkäyttäjät nyt ja tulevaisuudessa
Suomi elää sähkön tuotannon ja käytön osalta tällä hetkellä todella mielenkiintoista aikaa. Rakennetun perinteisen vientiteollisuuden, puunjalostus-, metalli- ja elektroniikkateollisuuden,  kapasiteetti on nyt 93-100 prosenttisesti käytössä. Nyt tiedetään megawatin tarkkuudella, kuinka paljon nämä viennin kannalta keskeiset tuotannonalat toisaalta käyttävät ja toisaalta myös tuottavat sähköä. Kemiallinen selluhan tuottaa sähköä myös myyntiin. Vertailu on vaikuttava. Kaipolan mekaanisen hiertämisen laitos kuluttaa enemmän sähköä kuin Tampereen kaupunki, kun taas Enocellin kemiallisen sellun tehdas pitää tuotannollaan Joensuun kaupungin sähkössä.
Tuotannolliset ja käyttökuviot ovat muutoinkin nyt hyvin selvillä. Nyt tiedämme, kuinka paljon puoli miljoonaa työtöntä kansalaista perheenjäsenineen kuluttaa sähköä, kun he viettävät päivänsä lähinnä kodeissaan. Meneillään olevat budjettileikkaukset kohdistuvat erityisesti kotona oleviin eli lapsiperheisiin ja työttömiin kaventaen heidän käytettävissään olevaa rahamäärää. Tämän realiteetin odottaisi johtavan enemmänkin sähkön säästöön kuin sen käytön lisäämiseen.
Istuva hallitus on luvannut puolittaa työttömyyden kuluvalla vaalikaudella. Yksityisellä tuotannollisella lohkolla se tarkoittaa uuden kapasiteetin luomista pieneen ja keskisuureen teollisuuteen. Puunjalostusteollisuuden uusi pysyvä työpaikka maksaa nykyisin 25 miljoonaa markkaa kappaleelta. Siellä miljardi-investoinnitkaan eivät näin ollen tuo kuin lähinnä rakennusaikaista lievitystä työttömyyteen. Merkittävän poikkeuksen suurteollisuuden piirissä muodostaa elektroniikkateollisuus, jossa tuotteiden kokoonpano on paljolti tarkkuutta vaativaa käsityötä ja siten työvaltaista.
Samalla uusi työpaikka lisää vähän energiantarvetta. Kysymyshän on ylipäätään vähän ainetta ja energiaa kuluttavasta tuotannollisesta toiminnasta eli siis ekologisesti hyväksyttävästä toiminnasta.
Edellä sanotussa valossa on paikallaan katsoa mille tuotannon aloille ennustetaan minkäkinlaista kasvua. Tänä vuonna julkistetun "Kansallinen kilpailukyky ja teollinen tulevaisuus" -teoksen mukaan arvioidaan suurimpia kasvumahdollisuuksia vuoteen 2010 seuraaville klustereille: telekommunikaatio (15 %/v), hyvinvointi (10 %/v) ja ympäristö (10 %/v). Kaikki muut tuotannonalat jäävät 1-7 %:n lukemiin.
Viimeksi mainituista 7 %:ia on merkitty myös energia-alalle, mitä jo viime viikkojen kokemusten valossa on pidettävä selvästi yliarvioituna. Merkittävää onkin se, että juuri niille aloille ennustetaan kasvua, jotka eivät merkitse suurta lisäenergian tarvetta.
Suomalaisessa ja ruotsalaisessa energiakeskustelussa on hyvin merkittäviä eroja, joita ei voi jättää huomioon ottamatta tässä yhteydessä. Ruotsissa ei odoteta sähkönkulutuksen nousevan, kun taas täällä kotimaassa on oma koko- päiväinen ammattikuntansa, jonka tehtäväksi on annettu energiankulutuksen rajun lisääntymisen toitottaminen. Tämä kuoro on tunnetusti saanut tukea myös virkamiestahoilta.
Voidaan aiheellisesti kysyä miksi näin - miksi ei juuri toisinpäin. Miksi ei korosteta uusia työpaikkoja luovien vähän ainetta ja energiaa kuluttavien ratkaisujen merkitystä jo materia- ja energiakulujen alentamisen vuoksi ja siten kilpailukyvyn parantamiseksi? Vaikka suomalaista teollisuutta on nopeasti uusittu, niin voitaisiin edelleen vaatia jäljellä olevien vanhojen, energiaa tuhlaavien prosessien pikaista uusimista samasta syystä?
Näihin rationaalisiin kysymyksiin löytyy yksi selvä vastaus: Eräät johtavat poliitikot loivat 1980-luvun puolivälissä option ja vision Suomesta energiaparatiisina, todellisena halvan energian maana. Tämä unelma on myös paljolti toteutunut viimeksi eletyn vuosikymmenen aikana samalla kun Suomi on asettautunut energian kulutuksessa per capita OECD-maiden kärkijoukkoon. Suomi on eurooppalaisittain ja pitkälle teollistuneista valtioista maapallon laajuisestikin todella halvan energian maa. Nyt kun tämä tila on saavutettu, siitä halutaan tietenkin pitää kynsin hampain kiinni. Parhaiten se onnistuu paitsi painostamalla poliitikkoja kannustamalla ylimääräisen kapasiteetin luomiseen, jolloin teollisuus, ei kotitalouskuluttajat, voi yksinkertaisesti hintakilpailulla pitää sähkönkin hinnan mahdollisimman alhaisena. Tätä tehostetaan tekemällä sähkömarkkinoiden vapautumisen myötä merkittäviä toimitussopimuksia ruotsalaisen Vattenfallin kanssa. Tämän voi tehdä siinäkin suhteessa kaikessa rauhassa, että kotimainen pankkitukipiikki on edelleen esteittä auki. Jos kuralla oleva energiayhtiö tekee konkurssin, niin rahoittajapankit siirtävät laskun nykyisten veronmaksajien lastenlasten maksettavaksi.
  Uusi sähkötulevaisuus
Kumpi toimii taloudellisuuden hyväksi paremmin, halpa vai korkea sähkön hinta? Lisääkö kansallista turvallisuutta tukeutuminen mahdollisimman suuressa määrin kotimaisiin uusiutuviin energianlähteisiin? Aiheutuuko kantasuomalaisille autoileville uroksille peruuttamattomia psyykkisiä traumoja, jos he joutuvat käymään kerran kolmessa vuodessa julkisella kulkuvälineellä töissä tai kaupassa? Kuuluuko kansalaisille hallitusmuodossa taattuun perusturvaan se, että he voivat aina ja kaikissa oloissa saada pakkasilla autonsa lämmittämiseen sähköä? Jos tämä oikeus todella yksityisautoileville suomalaisille kuuluu, niin pitäisikö sitä varten olevaa sähkön-
tuotantokapasiteetin ylläpitoa varten kantaa esimerkiksi autonlämmitysmaksua, joka olisi 1000 megawatista tuotantokapasiteettia noin miljardi markkaa vuodessa. Kokemushan on osoittanut kiistattomasti, että tämä "viimeinen" tuhat megawattia on vain sitä varten, että sattuisi tulemaan yli 20 asteen yöpakkanen Etelä-Suomeen missä useimmat autot käyvät viettämässä öitään.
Toinen merkittävä oikeus näyttää olevan asuinhuoneiden 26-27 asteen lämpötila. Ihminen on kotoisin tropiikista, jossa on juuri tuo ilmanlämpötila, mutta siellä ihmisillä ei ole mitään päällä. Meillähän voisi pitää kotonaan vaatteita päällä, jolloin lämpötila voitaisiin alentaa vaikkapa 22 asteeseen.  Huoneissa voisi olla jopa laite, joka rekisteröisi mainitun lämpötilan ylityksen ja tuottaisi sen mukaisesti sähkölaskuun merkittävän sakkomaksun.
Nämä kysymykset ja toteamukset saattavat kuulostaa provokatoorisilta, mutta sitä ne eivät ole. Ne ovat tämän päivän energiatodellisuutta Suomessa. Tällaisiinkin asioihin on ainakin maininnalla kiinnitettävä huomiota, kun mietitään maamme sähköstrategiaa.
Yhteiskuntaitsekkäille perusteille rakentuva energiapolitiikka ottaa erityisesti huomioon työllisyyden rakenteellisen parantamisen. Tähän tavoitteeseen pyrkii myös istuvan hallituksen ohjelma, joka asettaa omat tavoitteensa kestävän kehityksen raameihin. Valtioyhteisön kannattaa näin ollen omilla, toimeliaisuutta ohjaavilla toimillaan katsoa, että hallitusohjelman perimmäiset tavoitteet myös näin toteutuvat. Tämä tarkoittaa käytännössä ympäristöverojen merkittävää käyttöönottoa. Hallitusohjelman mukaan "veromallin tulee olla sellainen, että verotus kannustaa energian säästöön ja ympäristölle haitallisten päästöjen vähentämiseen sekä tukee työvaltaisten ja uuden teknologian alojen kehittymistä". Energiansäästötavoitetta voidaan tukea myös kulutuspainotteisella sähkönhintapolitiikalla.
Hallitusohjelma asettaa siis energian säästön ja ympäristönsuojelulliset pyrkimykset etusijalle. Näin ollen hallituksen tulee tässä vaiheessa merkitä niin KTM:n energiaosaston kuin Teollisuuden energialiiton sähkönlisätarve-ennusteet vain tiedokseen. Edellinenhän ennustaa perusvoimaksi kutsumansa sähkön tarpeen nousevan 21 terawattituntia vuoteen 2005 mennessä, mikä edellyttäisi 3000 MW:n lisätehoa. Teollisuuden energialiiton ennusteen vastaavat luvut ovat 13 terawattituntia ja 2000 megawattia.
Erityisesti tulee tässä tilanteessa välttää paniikkireaktioita johtuen siitä, että ruotsalainen Vattenfall on onnistunut kaappaamaan asiakkaikseen valtionyhtiöt Outokummun ja Enso-Gutzeitin. Vattenfall saattaa jopa viisivuotiskauden mentyä umpeen myydä vastaavan kapasiteetin vaikka Keski-Eurooppaan. Hallitusohjelman vastainen reaktio olisi verohelpotuksilla alentaa tuottajien kustannuksia ja lisätä samalla käytännössä kotitalouksille koituvia sähkölaskuja. Tähän ei ole syytä senkään vuoksi, että Ruotsin Vattenfallilla ei ole merkittävästi enää ylimääräistä kapasiteettia kaupattavaksi Suomeen, vaikka suomalaiset energiataktikot sitä haluaisivatkin lisää ostaa.
Tällä hetkellä keskeistä on ohjata teollisuutta tukkimaan energian vuotokohdat prosesseissaan. Useat tutkijat väittävät, että investointi yhden megawatin suuruiseen sähkön säästöön on halvempi kuin investointi yhtä suureen sähkön lisätuotantoon. Yrityksen kannalta tietenkin edullisinta on säästetty kilowattitunti. Samalla kun energian tuhlaus lopetetaan, tulee tekniikka muutoinkin modernisoitua, mikä oikealla tavalla parantaa yrityksen kilpailukykyä.
Historialliset kokemukset huomioon ottaen ja jotta mitään ei jätettäisi todelliseen kannattavuuteen tähtäävien arviointien ulkopuolelle, tulee, kuten jo totesin, ympäristöverot ottaa Ruotsin tyyppiluettelon mukaisesti käyttöön. Niihin kuuluu silloin myös hiilidioksidivero ja ydinvoimalle oma maksunsa.
Ympäristöveroja tukemaan on viime aikoina ehdotettu myös "negawatti-järjestelmää". Siinä yritykset, jotka haluavat investoida uusiin, energiaa runsaasti kuluttaviin laitoksiin, velvoitettaisiin toisaalla aikaansaamaan samansuuruiset säästöt. Käytännössä se tapahtuisi ostamalla  energiansäästö-
aikaansaannostodistuksia yrityksiltä, jotka ovat todistettavasti investointien ja järjestelyjen kautta toteuttaneet rakenteellista energiansäästöä. Todistusten hinta määräytyisi kulloistenkin markkinoiden mukaan.
Onko sitten merkittäviä rakenteellisia säästöjä
mahdollisuus aikaansaada? Suomihan ei ole ollut näissä asioissa mikään takapajula. Esimerkiksi sopii puun mekaaniseen hiertämiseen perustuva massanvalmistus, joka on, kuten todettu, todella energiasyöppöä toimintaa. Se kuluttaa noin kymmenennen osan Suomen koko sähköntuotannosta. Juuri tätä tuotannon osaa on vuosien varrella suosinut tukkusähkön eurooppalaisittain erittäin halpa hinta.
Investoinnit mekaanisen massan laitoksiin perustuisivat tulevaisuudessa joko halpaan sähköön tai merkittäviin energiataloudellisiin parannuksiin itse prosessissa. Edellinen ei toivottavasti ole tulevaisuutta. Jälkimmäiseen on merkittäviä mahdollisuuksia, so energian käytön hyötysuhdetta voidaan huomattavasti parantaa. KUITU-projektin loppuraportissa todettiin, että vaikka irrotetuille kuiduille asetetaan korkeat laatuvaatimukset, toteutettujen pienimittakaavaisten kokeiden perusteella energiansäästö mahdollisuudet ovat suuruusluokkaa 40-60 %:ia.
Samanlaisia ongelmia ja myös mahdollisuuksia on sellunkeiton puolella, joka on edellisestä poiketen nettoenergiantuottaja. Sellunkeitonkin yhteydessä voidaan merkittävästi parantaa energiahyötysuhdetta. Se voisi tapahtua esim. kehittämällä kuoren, muun puujätteen ja mustalipeän paineistettua kaasuttamista. Kaasuttamisella voitaisiin Ekono Oy:n selvityksen mukaan tuottaa jopa 1700 megawatin teholla sähköä.
Jännitysnäytelmän ydin muodostuu nyt siitä, mikä on puun jalostusteollisuuden reaktio tietoisuuteen alan teollisuuden nykytilasta ja kehittämismahdollisuuksista. Monet lupaavat kehittämisprojektit, kuten KUITU ja JALO, on lopetettu. Kestävä paperi -ohjelman kerrotaan sen sijaan vielä jatkuvan. Jos alan teollisuudelle viestitetään selvästi, että halvan tukkusähkön aika on ohi, niin ehkä se kannustaisi panostamaan valmistustekniikkojen nopeaan kehittämiseen tosi mielellä. Nykyiset tuotantolaitokset on joka tapauksessa pakko joskus uusia. Lisäporkkanana voisi toimia se, että osa ympäristöverojen tuotosta voitaisiin palauttaa teollisuudelle energiataloutta parantaviin investointeihin.
Ensimmäisen öljykriisin jälkeen öljyä tuovien maiden etuja valvomaan perustettu kansainvälinen energiajärjestö IEA korosti äskettäisessä Suomea koskevassa maaraportissaan, että Suomen edun mukaista on säilyttää laaja energiavalikoima. IEA tukee myös rakentamismääräysten uudistamista, jotta rakentajat voisivat aina parhaalla mahdollisella tavalla käyttää uusinta teknologiaa ja kustannuksiltaan tehokkaimpia energiansäästö vaihtoehtoja. Näihin yleisperiaatteisiin voi yhtyä, vaikka näkemykseni eräistä raportin yksityiskohdista ovatkin poikkeavia. Pienkuluttajien asemaa taas parantaisi sähköpörssijärjestelmän käyttöönotto.
Suomeen tulisi pikaisesti luoda kotimaisiin, uusiutuviin energianlähteisiin perustuva energiastrategia. Seutukuntien tulisi selvittää, kuinka suuressa määrin ne voisivat olla sähkö- ja lämpöenergian suhteen omavaraisia.
Kuntien ja kuntayhtymien toimivaltaan tulisi selkeästi kuulua alueellisesta energiaturvallisuudesta huolehtiminen. Kaikkien seutukuntien kotimaisia, uusiutuvia energiavaihtoehtoja ei ole tarpeeseen nähden riittävästi käytettävissä, mutta olemassaolevat tulisi moninaiskäytölliset näkökohdat huomioon ottaen käyttää.
 Takaisin

Sähköposti eduskuntaan