Puheenvuoro
HUS-välikysymyskeskustelussa 25.9.2002
ARVOISA PUHEMIES!
Osan oppositiosta tekemä välikysymys on ajankohtaan sopiva terveyspoliittisen keskustelun ylläpitäjä. Sen osamaaliksi sopii istuva hallitus. Helsingin kaupunginhallituksen kaataminen ei sillä kuitenkaan onnistu. Välikysymyksen tekijät ovat monien muiden tavoin havainneet kriisiytymistä terveydenhuollossa sekä yleisesti että erikoisesti pääkaupunkiseudulla. Ongelma on kustannusten osalta vielä pahempi kuin mitä käyty keskustelu on tähän mennessä tuonut esiin. Aloitan tästä päästä.
Terveydenhuollon rahoituskriisin ytimen paljasti lääkärilakko, jonka synnyttämiä potilasjonoja edelleen yritetään lyhentää. Lääkärilakko toi lakossa olleille yli 10 prosentin palkkatason korotuksen. On selvää, että vähintään vastaava palkkatason korotus kuuluu myös muulle sairaanhoitohenkilökunnalle. Tähänkin menojen lisäykseen on siis varauduttava rahoitusratkaisujen yhteydessä.
Tämänkin yhteiskunnan kipukohdan juuret ulottuvat 1980-luvun epäonnistuneeseen rahamarkkinoiden vapauttamiseen, joka tuotti vuosikymmenen lopulla holtittoman velanoton ja seuraavan vuosikymmenen alkupuolen talouslaman massatyöttömyyksineen. Kun talouskasvu ei poistanutkaan rakenteellista työttömyyttä, väki lähti liikkeelle. Edelleen jatkuva muuttoliike on ongelma sekä menettävälle että vastaanottavalle alueelle. Edellisen suurin ongelma ei ole menoja tuottava puitteiden ylikapasiteetti vaan lääkäripula, jälkimmäisen ongelma on taas usein fyysisen kapasiteetin niukkuus yhdistettynä rahapulaan ja palveluksessa olevan ammattihenkilökunnan vajeeseen. Eräissä tapauksissa myös organisatoriset ongelmat näyttävät olevan ylitsepääsemättömiä.
Lääkäriliitto on kautta historiansa käyttänyt koulutuksen aloituspaikkamäärää työmarkkinapolitiikan välineenä. Eri syistä opetusministerit ovat hyväksyneet tämän. Tulos nähdään nyt lääkäripulana. Tätä politiikkaa tuki nykyinen opetusministerikin hallituskauden alussa. Myönteiset tulokset aloituspaikkamäärän korottamisesta näkyvät valitettavasti vasta lähes vuosikymmenen kuluttua.
HUS´in ongelmat ovat luku sinänsä. Mitään rahoitusongelmaa ei olisi, jos pääkaupunkiseudun kunnat olisivat keränneet veronmaksajilta käyttövaroja samaan tapaan kuin esimerkiksi Oulu ja ohjanneet niitä perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon tarpeisiin. Oulun veroprosentti on ollut pitkään 18, kun vastaava prosentti on Helsingissä 16,50, Kauniaisissa 15,00, Espoossa 17,00 ja Vantaalla 17,75. Helsinki jopa laski veroprosenttiaan vuodesta 1996 vuoteen 1997 ja on pitänyt sen sitten tuossa 16,5:ssa tähän vuoteen saakka. Helsingissä prosenttiyksikön tuotos on 95 miljoonaa euroa. Ymmärrän, että Helsinki on tukeutunut korkeahkon kiinteistöveron tuottoon ja luottanut yhteisöveroon rahasampona. Jälkimmäisen voimakas suhdanteiden mukainen vaihtelu ei liene kuitenkaan yhdellekään helsinkiläispoliitikolle tuntematon asia. Tässä tilanteessa hyväksi on kai laskettava se, että Helsingillä ja muilla pääkaupunkiseudun kunnilla on nyt selvää korotusvaraa tuloveroprosentissaan. Jos sen käyttö hillitsisi vielä muuttoliikettä, tulos olisi hyvä. Pelkään kuitenkin, ettei veroprosentin suuruus vaikuta juuri lainkaan kansalaisten muuttopäätöksiin.
Ylipäätään on syytä kehottaa Helsinkiä ja pääkaupunkiseudun muita kuntia nojautumaan rahoitusongelmissaan omiin voimiinsa. Minusta olisi erinomainen asia, jos kaikissa nykyisissä kasvukeskuksissa olisi suurin piirtein sama kunnallinen tuloveroprosentti. Pääkaupunkiseutua valtio on tukenut jatkuvasti merkittävällä panoksella mm. pitämällä täällä suurta määrää hallinto- ja palveluyksiköitään. Tämä sijaintikuntaetu on lähes kokonaan suhdanteista riippumatonta tulopohjaa.
Mitä sitten pitäisi ylipäätään tehdä kansalaisten oikeuksien toteutumisen varmistamiseksi terveydenhuollossa? Yhteisöveron tuottoon tukeutuva rahoituspolitiikka olisi jatkossakin huteralla pohjalla. Niin väestöään menettävillä kuin sitä vastaanottavilla alueilla joudutaan perusrakenteita joka tapauksessa tarkistamaan. Siirtyminen tilaaja-tuottaja -malliin ratkaisi keskeiset keskustelussa olleet ongelmat. Valtio olisi tilaaja ja kunnat/kuntayhtymät voisivat olla keskeisiä tuottajia. Sama malli sopii sairaanhoitopalvelujen ohella myös koulupalveluihin. Tällaisessa järjestelyssä eduskunta päättäisi palveluverkosta ja normeista. Jokainen vähäinenkin muutos toisi asian Ison Salin keskusteluun.
Siirtyminen tilaaja-tuottaja -malliin ja eduskunnan päätettävissä olevaan normitukseen toisi tämän lohkon todelliset poliittiset valinnat eduskuntaan. Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Harry Bogomoloff on jyrkillä terveydenhoitolinjauksillaan vahvistanut tämän, kansliapäällikkö Kari Häkämies sen aluepoliittisella kannanotollaan vahvistanut. Minun mielestäni perustuslain edellyttämä yhdenvertaisuus peruspalvelujen saannissa tarkoittaa saatavuus- ja laatuvarmuutta yhtäläisesti kaikkialla maassa. Bogomoloffin linja poikkeaa tästä jyrkästi. Hänen puoluetoverinsa Iiro Viinanen ehdotti 1990-luvun alkupuolella siirtymistä terveydenhuollossa vakuutuspohjaiseen järjestelmään USA:n mallin mukaan. Bogomoloffin linjavalinta ei ole tämän jatke, vaan se on astuminen omaan, eettisesti varsin arveluttavaan suuntaansa.
Välikysymyksen tehneet ovat oikeassa siinä, että viime aikoina on ongelmia kuitattu liikaa erilaisten työryhmien asettamisilla. Nyt tarvitaan todellisia rakenteellisia uudistuksia. Terveydenhuolto kuuluu alueisiin, joissa niitä kipeimmin tarvitaan.