Puhe "Pohjois-Suomi ja Nato" -seminaarissa Oulussa 19.10.2002
Herra kenraali, arvoisat kansanedustajat, hyvät naiset ja herrat!
Eduskunta on siunannut pääministeri Paavo Lipposen II:n hallituksen ajatuksen siitä, että seuraava ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko tulee sen käsiteltäväksi vuonna 2004. Tämä jo sellaisenaan ja hallituksen ministerit pääministerin, puolustusministerin ja sisäministerin johdolla pitävät puheillaan huolen siitä, että turvallisuuspoliittiset kysymykset yleisesti ja Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys erikoisesti pysyvät lähimmät pari vuotta julkisessa ja vähemmän julkisessa kansallisessa keskustelussa esillä. Puolustusministerikin palaa asiaan vähintään kahden kuukauden väliajoin. Kansalaisyhteiskunnallakin on siten oikeus käydä keskustelua Nato-jäsenyydestä ja kansanäänestyksestä erikoisesti. Aivan tästä riippumatta reilun vuoden takaisten New Yorkin traagisten tapahtumien synnyttämät vastareaktiot ja seurannaisilmiöt suursodan mahdollisuuksineen pitävät turvallisuuspoliittiset asiat päivän keskusteluissa mukana.
Turvallisuusnäkökohdat hallitsevat kansalaistemme henkilökohtaista kannanmuodostusta hyvin moninaisesti. Niiden perusteella otetaan kantaa integraatiokehityksestä elämään kotona, ulkona, liikenteessä ja työelämässä saakka. Turvallisuudentunnetta ei suinkaan lisää, että asiantuntijat luokittelevat maat puolueettomiin, liittoutuneisiin, kumppanuus-, roisto- ja "hällä-väliä-valtioihin". Viimeksi mainitut ovat väkiluvultaan ja pinta-alaltaan pieniä kehitysmaita, joilla ei sijaintinsa puolesta ole strategista merkitystä.
Sotaan liittyvien uhkakuvien rinnalla ihmisten mieltä askarruttavat aidsin ja kulkutautien leviäminen, ihmisen toimien seurauksena vaikutuksiltaan massiivisiksi muodostuneet luonnonkatastrofit, alati heikkenevä luonnontila, jonka voi kohdata oman mökin rannassakin, ihmisoikeusrikkomukset ja voimistuva kansainvälinen rikollisuus. Tilannetta omassa mielessä ei suinkaan helpota se, että rikkaat valtiot ovat päättäneet käyttää satoja miljardeja dollareita sotavarusteluihin ja aktiiviseen sodankäyntiin, mutta rahaa ei riitä kuvattuihin ihmisen välittömän elinpiirin parantamiseen tähtääviin toimenpiteisiin. Sotavarusteluilla niihin ei edes tilannetta parantavasti vaikutettaisikaan.
Turvallisuuspoliittista hämmennystä lisää osaltaan niinikään se, että maapallon ainoa sotilaallinen supervalta, USA, roistovaltioluokittelunsa ohella jakaa maapallon itsensä kannalta uusiin intressi- ja vastuualueisiin: Pohjois-Amerikkaan, Etelä-Amerikkaan, Eurooppa-Afrikkaan, Aasiaan sekä Euroopan ja Aasian väliin sijoittuvaan välivyöhykkeeseen, jossa jo nyt soditaan. Yhdysvaltain omaan turvallisuuspiiriin kuuluvat Kanada pohjoisessa ja Meksiko etelässä. USA:lle on aina ollut tärkeintä operoida kaukana omasta mantereesta tavalla, joka tuottaa mahdollisimman vähän maan omien kansalaisten henkien menetyksiä.
Euroopan ja Afrikan yhdistäminen samaan kategoriaan kuvannee rehellisellä tavalla Yhdysvaltain nykyistä asennoitumista Eurooppaan. Sen räväkät ja hyvin itsekkäät toimenpiteet eivät ole saaneetkaan Euroopassa oitis myötätuntoa. Kun näin on, USA näyttää ryhtyneen harjoittamaan hajota ja hallitse -taktiikkaa. "Erikoisasema" -kohtelulla se yrittää saada ainakin YK:n turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenvaltioiden hyväksynnän sotilaallisille operaatioilleen. Britit ovat jo tässä rintamassa.
Euroopan unionin kannalta uusi tilanne on vähintäänkin hämmentävä. Se itse on syntyperustaltaan rauhan edistämishanke. Toisen maailmansodan jälkeisessä tilanteessa haluttiin estää Saksan ja Ranskan uusi yhteenotto syvenevään integraatioon nojautuvalla yhteistyöhankkeella, joka on jo 15 valtiota kattava, ja jonka yhteistyöpiiriä ollaan edelleen laajentamassa. Mitä suuremmaksi yhteisön jäsenmäärä käy, sitä helpommaksi hajota ja hallitse -taktiikan käyttö käy. Saksa ja Ranska ovat jo eri leireissä UK:n kanssa valuutta-asiassa, nyt eriseuraisuus näyttää ulottuvan myös merkittävään ulko- ja turvallisuuspoliittiseen kysymykseen. Yhdysvaltain peli kansainvälisellä rikostuomioistuimella ja Kioton ilmastosopimuksella ei suinkaan suhdetta Euroopan unioniin paranna. Ikään kuin tunnistaen sen, että tällaiseen tilanteeseen saatetaan olla ennen pitkää päätymässä Euroopan unioni on jo tehnyt toimia vähentääkseen mantereen riippuvuutta yhdysvaltalaisista järjestelmistä. Esimerkki tästä on askeleet kohti eurooppalaista paikannusjärjestelmää.
Jos Natolla on WEU:n kohtalo eli häipyminen unholaan, niin mitä Euroopan turvallisuus siinä menettäisi? Se menettäisi vain Naton komento- ja valvontajärjestelmät. Nytkin EU:n jäsenvaltioilla on omat kansalliset armeijansa. Kaikissa asetelmissa USA voi tulla tai olla tulematta syntyneeseen aseelliseen konfliktiin mukaan, kuten se nyt tekee keskeisenä osana ja päättäjänä Natossa.
Suomalaisen Nato-keskustelun ydinkysymyksiksi on mainittu turvallisuustakuut ja osallistuminen päätöksentekoon. Jälkimmäinen on tyrmätty argumenttina monelta arvovaltaiselta taholta. Naton päätökset tehdään Washingtonissa ja sillä siisti. Turvallisuusnäkökohta sen sijaan on aina relevantti. Tässä suhteessa nousee vastattavaksi kansallisesta perspektiivistä monta kysymystä:
Tuleeko liittoutuminen ylipäätään kysymykseen? Toisiko se lisäturvallisuutta? Toisiko se liittoutuman muiden maiden sotajoukkoja Suomeen? Miten tähän suhtautuisivat liittoutuman ulkopuoliset valtiot? Voisiko liittoutuman muihin osapuoliin luottaa tositilanteessa? Kuka priorisoisi toimenpiteet konfliktitilanteessa? Missä armeijat harjoittelisivat? Harvaan asutun Suomen metsissäkö? Mitkä olisivat Suomen valtiolle lankeavat taloudelliset velvoitteet? Jos puolustusmenot tämän vuoksi kasvaisivat, niin mitä menoja leikattaisiin vai kiristettäisiinkö tämän vuoksi verotusta? Mitä Naton alasajo merkitsisi Pohjois-Suomen strategiselle asemalle? Mitä Suomen liittoutuminen tai Euroopan unionin yhteisen puolustusjärjestelmän luominen merkitsisivät Suomelle ja erikoisesti Pohjois-Suomelle? Voitaisiinko ajatella lisätehtävien antamista Euroopan unionille ennen kuin yhteisöä on demokratisoitu? Missä kulkisi uudessa tilanteessa EU:ssa sisä- ja ulkoasioiden välinen raja? Mitä vaatimuksia pitäisi asettaa EU:n avoimuudelle?
Olipa kohteena mikä tahansa liittoutuminen tai EU:n yhteisen sotilasorganisaation luominen mielenkiintoisista kysymyksistä ei ole puutetta. Siksi tämäkin seminaari on järjestetty. Järjestäjät ovat erittäin iloisia, että Pohjoisen Maanpuolustusalueen komentaja on lupautunut pääalustajaksi tähän seminaariin, ja että poliittiset puolueet ovat lähettäneet vaikutusvaltaiset edustajat kertomaan näkemyksistään. Tervetuloa! Seminaari on avattu.