Kolumni Koillissanomissa marraskuussa 2002
SEURAAVANA EUROOPAN YHDYSVALLATKO?
Suomi liittyi 1.1.1995 jäseneksi Euroopan yhteisöihin. Se on nyt samalla päätöksellä 7 vuoden jälkeen jäsenenä Euroopan unionissa. Siinä yhteisössä, mihin liityttiin, on kaikki muukin koko ajan nopean muutoksen kourissa. EU:n perussopimusta valmistelevassa neuvottelukunnassa joudutaan ottamaan parhaillaan kantaa mm. yhteisön nimeen; säilyykö se nykyisellään vai vaihdetaanko se esimerkiksi Euroopan yhdysvalloiksi. Tätä nimeä yhdentyvälle Euroopalle ehdotti jo 1920-luvulla kreivi Richard Coudenhove-Kalergi. Hänen ehdotuksiaan on toteutunut jo Euroopan neuvostossa, joten tavatonta ei olisi, jos hänen tämäkin nimiehdotuksensa tulisi hyväksyttyä jonain päivänä.
Se on kuitenkin varmaa, että Euroopan yhdysvallat nimi herättäisi lähes kaikkialla EU:ssa todella voimakasta vastustusta, myös Suomessa. Muutosvauhti on nykyisellään muutoinkin aivan liian kova. Yhteisö on samanaikaisesti ottamassa kymmenen uutta jäsentä ja syventämässä yhdentymistä liittovaltion suuntaan. Ehdotelmat yhteisön yhteisestä presidentistä ja massiivisesta "kansojenkamarista" ovat vahvoja näyttöjä liittovaltiopyrkimyksen todellisuudesta. Ikään kuin huutomerkkinä federaatiopyrkimysten kasan päällä on ajatus unionin yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Kun Suomessa käytiin vuonna 1994 jäsenyyskeskustelua, lupasivat silloiset poliittiset johtajat maallemme pysyvää vaikuttajan paikkaa Euroopan yhteisöissä, vaikka Suomi on väkiluvultaan pienehkö maa. Nyt jo on tiedossa, että suomalaisia ei näy Euroopan keskuspankin johdossa Sirkka Hämäläisen kauden kohta päätyttyä, ja että Suomi on luopunut komissaarin paikasta. Nizzan sopimuksella meni komissaarin paikka käytännössä. Viime aikaiset Saksan ja Ranskan väliset sopimukset maatalouden rahoituksesta osoittavat, ettei todella tärkeissä neuvottelupöydissä suomalaisia näy, vaikka maamme on ollut ällöön saakka luokan mallioppilas yhteisön direktiivien hyväksynnässä.
Euroopan unioni on vahvojen valtaa. Suurilla jäsenvaltioilla on siinä määrin suuria sisäpoliittisia ongelmia, ettei niiltä riitä kapasiteettia ja halua ottaa pieniä jäsenmaita huomioon merkittävissä Euroopan unionia koskevissa linjaratkaisuissa. Pienet saavat toki vikistä, mutta ne pakotetaan aikanaan aina ruotuun. Tuorein esimerkki tästä oli Irlannin kansanäänestys. EU:n massiivinen koneisto pisti irlantilaiset perusteellisesti järjestykseen.
Suomen EU-politiikan pääarkkitehti Paavo Lipponen on siinä oikeassa, että vahva komissio on pienten jäsenvaltioiden turva suurten vallankäyttöä vastaan. Kun näin ilmiselvästi on, niin kaikelle muulle pöytään nyt katetulle pitää sanoakin ei. EU:n toiminnan tulee jatkossakin olla hallitusten välistä yhteistyötä. Malliksi on syytä muistaa, että jos nyt EU:n presidenttiys hyväksyttäisiin jollakin peitenimellä (esim. puheenjohtaja), niin tuo peitenimi häivytettäisiin parissa vuodessa. Askelkin yhteisen puolustuspolitiikan suuntaan toisi puolestaan oitis vieraat sotajoukot Suomenkin alueelle. Nyt täällä on jo Nato-joukkoja harjoituksissa, vaikka Suomi ei ole virallisesti edes hakemassa Nato-jäsenyyttä.
Olkaapa siis valppaita!
Erkki Pulliainen