Puhe Porvoossa 27.8.2003

ARVOISAT PORVOON LUONNONTIETEELLISEN MUSEON YSTÄVÄT!

         Luonnossa jokaisella lajilla on ekolokeronsa. Kahdella lajilla ei voi olla samanlaista lokeroa, sillä ajan myötä vahvempi syrjäyttää heikomman. Luonto tulee toimeen omillaan. Se ei tarvitse ihmisen työs-tämiä tukiaisia. Jos ihminen toimiaan sinne tyrkyttää, niin se toimitettava on luotu luontoa hyväksikäyt-tämällä. Jos luonto tuleekin toimeen omillaan, niin ihminen ei tule toimeen ilman luontoa.
          Ihminen on käyttänyt luontoa hyväkseen hyvin monella eri tavalla. Nykyihminen on kotoisin Koil-lis-Afrikasta ns. Ala-Saharan vyöhykkeestä. Lajillamme on ikää ainakin 160 000 vuotta. Keräilijästä ke-hittyi suhteellisen nopeasti metsästäjä, joka otti käyttöönsä varsin tehokkaat pyyntikeinot. Jo synnyinsi-joillaan nykyihminen tappoi virtahepoja, niin että niitä on ollut kerrostumissa vieri vieressä. Tuohon ai-kaan maapallon luontoon kuului ns. megafauna, joka koostui suurikokoisista kasvinsyöjistä ja pedoista. Tunnetuin tuon faunan lajeista oli mammutti, joita on laiduntanut Suomessakin.
             Nykyihmisen alkuvaiheen historian aikana täällä Euroopassa eli toinenkin ihmislaji, neanderta-linihminen, joka nykyihmisen tavoin oli metsästäjä. Näillä lajeilla oli kuitenkin metsästäjänä ratkaiseva ero. Neandertalinihminen ei hävittänyt megafaunan lajeja sukupuuttoon, nykyihminen niin teki. Edellinen hyödynsi luontoa kestävän käytön periaatteella ja niin megafauna säilyi. Neandertalinihmisen syrjäyttänyt nykyihminen ei sen sijaan kokenut tällaista käyttäytymistä tarpeelliseksi ja niin valtaosa megafaunan la-jeista koki sukupuuton. Viimeinen mammutti kuoli Siperian pohjoispuolella sijaitsevalla Wrangelin saa-rella 3700 vuotta sitten. Tänä päivänä museot esittelevät meille ikiroudassa säilyneitä mammutteja ja nii-den osia.
               Tämä on luonnontieteellisten museoiden yksi tehtävä. Historiallisen tehtävän ohella luonnontie-teelliset museot tuovat ihmisen lähelle myös tämän päivän luontoa. Pohjoisen luonnon suuria rikkauksia on vuodenaikojen vaihtelu. Valkeus muuttuu vihreydeksi, hiljaisuus muuttuu äänien polyfoniaksi - ja päinvastoin. Ihminen kokee luonnon näkymänä, kuulumana ja tuoksumana. Näistä museot pystyvät välit-tämään näkymän ja kuuluman niiden eri osien tunnistamiseksi. Kokemus on osoittanut, että luonnontie-teellisillä museoilla on audiovisuaalisen tehtävän rinnalla todella suuri merkitys lasten luontoharrastuksen virittämisessä.
                Kuvatakseni mahdollisimman konkreettisesti luonnontieteellisten museoiden merkitystä otan esimerkin. Vielä pari vuosikymmentä sitten suurpetoja oli maassamme siinä määrin vähän, että Lapin ja Itä-Suomen raja-alueilla koko työelämänsä jalkaisin ja suksilla liikkuneista rajamiehistä vain harvat olivat päässeet näkemään näitä eläimiä. Lumella ja pehmeässä maassa olevat tunnistettavat jäljet olivat sen si-jaan kaikille tuttu näky, vaikka susien, karhujen, ahmojen ja ilvesten määrät eivät suuria olleetkaan. Kun suurikokoisten eläinten näkeminen on näin tuurista kiinni, niin mitä vaatimattomampi laji on kooltaan ja väritykseltään, ja mitä salatumpaa sen elämä on, sitä satunnaisempaa sellaisen näkeminen. Luonnontie-teellinen museo on oiva paikka käydä tarkistamassa näytteillä olevista eläimistä, mikähän vilaukselta näh-ty eläin oikein oli.
                   Uuden kulttuurilaitosten perustaminen on näinä taloudellisen kurjuuden aikoina missä päin maata tahansa tunnetusti kovan työn takana. Jos sellainen alueella on, kaikki mahdollinen on tehtävä sen toiminnan turvaamiseksi. Luontoa esittelevällä museotoiminnalla on Porvoossa pitkät ja kunniakkaat pe-rinteet. Toivon hartaasti, että Porvoon kaupungin päättäjät löytävät kirstun pohjalta tarvittavat rahat mu-seon henkilökunnan palkkojen maksuun.
Takaisin