Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon lähetekeskustelussa 5.9.2001
ARVOISA PUHEMIES!
Ennen vuotta 1995 Suomen politiikka voitiin jakaa sisä- ja ulkopolitiikkaan, joista jälkimmäisessä oman erityislohkonsa muodosti tarkoin ohjattu Venäjän-politiikka. Euroopan unionin jäsenyyden myötä osia sekä sisä- että ulkopolitiikastamme on tullut osaksi unionin yhteistä politiikkaa. Näin jälkikäteen arvioiden usko turvallisuuden näin lisääntymisestä lienee ollut keskeinen perustelu heille, jotka neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä olivat unionin jäsenyyteen liittymisen kannalla.
Kuluneen kuuden ja puolen vuoden aikana Suomen valtiojohto on toiminut voimakkaasti EU:n etujen puolesta, eräissä tapauksissa tietoisesti kansallisista eduista tinkien. Tässä katsannossa välitilinpäätös on mielenkiintoinen. Tuoreen selvityksen mukaan eri instituutioista kansalaistemme luottamus on kaikkein heikointa juuri Euroopan unioniin, kun taas poliisi ja puolustusvoimat sijoittuvat luottamustilaston kärkipäähän. Tämän on katsottu kertovan siitä, että kansa epäilee Euroopan unionin kykyä täyttää tehtävänsä. Aivan samoista syistä unionin kansalaisten tiedetään valtiosta riippumatta suhtautuvan innottomasti tai jopa vihamielisesti unionin laajentumiseen.
Euroopan unioni tarvitsisi siis ilmiselvästi luottamusta herättäviä toimia suhteessa omiin kansalaisiinsa, mutta samalla se on tämän kanssa ristiriidassa olevassa pakkotilanteessa. Lässähtämisen pelossa integraation on edettävä joko laajentumisen tai syventymisen tietä tahi sitten etsien aineksia kummastakin samanaikaisesti. Taustapainolasteina ovat nimittäin kylmän sodan jälkitila, Neuvostoliiton hajoaminen ja sen myötä lukuisten Itä-Euroopassa sijaitsevien maiden itsenäistyminen. Kymmenkunta vuotta sitten viimeksi mainituille muodostui unelma kiinteästä sitoutumisesta länteen, joka voisi toteutua joko Naton tai Euroopan yhteisöjen jäsenyyden kautta, tahi jopa kuulumalla kumpaankin näistä. Nato-jäsenyys on toteutunut Tsekin, Puolan ja Unkarin osalta, EU-jäsenyys ei vielä yhdenkään osalta.
Itä-Euroopan entisten sosialistimaiden turvallisuuden etsinnässä läntisiä kohdeinstituutioita on siis kaksi, EU ja Nato. Kumpikin tähtää demokratian, hyvinvoinnin ja vakauden edistämiseen Euroopassa. Asetelmaa voidaan tarkastella tieteellisen ekologian oppien valossa. Siinä eräänä keskeisenä havaintona on syrjäyttävän kilpailun periaate, mikä tarkoittaa, että kahdella lajilla ei voi olla samanlaista ekolokeroa, vahvempi on syrjäyttävä heikomman. Laji -käsite voidaan tässä korvata samaan päämäärään samalla alueella pyrkivällä instituutiolla. Ei ole mitään syytä uskoa, etteikö tämä periaate toimisi pitkällä aikavälillä turvallisuuspolitiikassa Euroopassa Naton ja EU:n välillä samoin kuin se toimii eläinlajien kesken, kun Yhdysvallat tunnustetusti haluaa pitää Euroopan unionin varsinaisen turvallisuuspoliittisen toimijan roolin ulkopuolella.
Kilpailussa keskeisen turvallisuuspoliittisen toimijan asemasta Euroopassa Natolla on eräitä etuja suhteessa Euroopan unioniin. Nato-jäsenyys on hoidettavissa rahalla ja sen avulla armeijan uudistamisella, kun taas EU-jäsenyyttä silmällä pitäen ehdokasvaltio joutuu uudistamaan lainsäädäntönsä, hallintokulttuurinsa, taloutensa ja Schengen-sopimukseen liittyvän viisumipolitiikkansa EU:n saneleman mukaiseksi. Jos sotilaallinen turvallisuus on valtiolle ensisijainen asia, niin rahaa riittää armeijan saattamiseksi Naton ehtojen mukaiseksi. Viime vuosien kokemus on osoittanut, että EU-jäsenyyden ehtojen täyttäminen on monivuotinen, jopa tuskallinen prosessi. Yksistään rajakäytäntöjen muuttaminen saattaa vähentää ehdokasvaltion kauppaa itään merkittävästi. Puolan kauppa Ukrainan kanssa vähentyi tämän vuoksi yli kolmanneksella.
Nato-jäsenyyteen liittyy myös turvallisuuspoliittisen ylivallan luovuttaminen Yhdysvalloille, jolla on tässä selvä, oma intressi. Se haluaa Natoon itseensä poliittisesti sidottuja, itäeurooppalaisia valtioita, jotka ovat myös potentiaalisia EU:n jäseniä. Suhtautumalla nyt varsin joustavasti niiden Nato-jäsenyysehtoihin, USA toivoo niiden aikanaan toimivan Euroopan unionissa niin, ettei tästä tule Yhdysvalloille strategista kilpailijaa enemmän kuin se jo nyt on sitä. Tämäkin todistaa osaltaan syrjäyttävän kilpailun olemassaolon tiedostamista myös Pohjois-Amerikassa.
Presidentti George W. Bushin hallinto nojaa puolustuspolitiikassa voimakkaasti ohjuspuolustukseen, jossa on sekä kiinteitä että liikkuvia torjuntakeinoja. Naton jäsenyyteen pyrkivän valtion on täytynyt hyväksyä ennakkoon ratkaisu, joka voi tuoda sen itärajalle Naton sijoittaman ohjuksien torjuntajärjestelmän. Sellainen tietenkin kiinnostaa valtioita, joilla on ohjuksia, joiden torjuntaan tällainen järjestelmä on tarkoitettu. Jos vaikka Naton nykyiset eurooppalaiset jäsenet ovatkin kieltäytyneet hyväksymästä yhdysvaltalaista näkemystä, jonka mukaan ydinaseet muodostavat yhteisen uhkan liittokunnalle velvoittaen sitä siten yhteistoimintaan ohjustentorjunnan rakentamisessa, niin tämä ei tietenkään koske Nato-jäsenyyteen innokkaasti pyrkiviä tai jäsenyyden äskettäin saavuttaneita Itä-Euroopan maita. Niiden suosioon USAn kannattaa panostaa.
Yhdysvalloille sen Euroopassa ajama Nato-politiikka on maailmanvaltapolitiikkaa, jota sen äskettäinen jättäytyminen ilmastosopimuksen ulkopuolelle ja tappiot eräissä YK:ssa tapahtuneissa ratkaisuissa saattavat vain koventaa. Kun Nato on käyttänyt apuna rauhankumppanuus-polkua, niin Euroopan unioni on valinnut siviilikriisinhallintavälineen kehittämisen. Jälkimmäinen on kehittynyt nopeasti, viimeksi Ruotsin puheenjohtajakaudella tehdyillä päätöksillä, sitten vuoden 1997 Amsterdamin sopimuksen, joka toi mukaan ns. Petersbergin tehtävät. Humanitaariset ja rauhanturvatoimintaa koskevat tehtävät tulivat siten osaksi EU:n turvallisuuspolitiikkaa.
Ulkoministeri Erkki Tuomiojan mukaan "siviilikriisinhallinnan tulisi vastata etnisten konfliktien, paikallisten sotien ja hajoavien valtioiden synnyttämiin ongelmiin ennen kuin ongelmat laajentuvat ja aiheuttavat vahinkoa meidän omille yhteiskunnillemme". EU:n jäsenvaltioita ja niiden kansalaisia uhkaavat kriisit ovat osoittautumassa varsin monitahoisiksi poliittisiksi kriiseiksi. Merkittävää on, että siviilikriisinhallinta näytetään nyt yleisesti hyväksyttävän ihmisoikeuksia suojelevana kansainvälisenä väliintulona oikeutetuksi.
Kuten jo totesin, Euroopan unionin sisäpolitiikan mukaista on jatkuva muutosprosessi johonkin suuntaan. Kun siviilikriisinhallinta on jo julkisessa keskustelussa nähty keinoksi kohottaa Euroopan unionin kansainvälisen politiikan uskottavuutta ja antaa sille näkyvyyttä, voi kuvitella, että kansallisilta parlamenteilta edellytetään jopa lähi tulevaisuudessa tätä tukevia toimintavaltuuslisäyksiä. Unionin näin painotettu poliittinen pyrkimys saattaa johtaa myös sen liialliseen innokkuuteen osallistua konfliktien selvittelyyn, mikä taas edellyttää kansallisilta parlamenteilta kylmää harkintaa valtuuksien lisäämisessä, näin myös Suomessa.
Natoon jo hyväksytyt uudet valtiot ja sitä ensi vuoden marraskuun Prahan kokouksessa kärkkyvät ovat kohdistaneet viime aikoina runsaasti huomiota Ruotsin ja Suomen haluttomuuteen olla poissa näiden innokkaiden Nato-veneestä. Syrjäyttävän kilpailun aineksia sisältävässä kilpailuasetelmassa on kuitenkin suurta viisautta säilyttää Suomen nykyinen asennoituminen Natoon, vaikka puolustusvoimistamme näyttää jo tehdyn toiminnallisesti yhteensopivia Naton järjestelmien kanssa.