PUHE EU:N PERUSTUSLAKIA KOSKEVASSA KESKUSTELUSSA 1.10.2003
ARVOISA PUHEMIES!
Maailma on täynnä potentiaalista valtaa. Viime kuukausina sen näyttäviä sieppaajia ovat olleet eräät Euroopan unionin suuret jäsenvaltiot. Ne ovat näyttävästi käyttäneet muutosprosessin tarjoamaa vaikuttamisen paikkaa itsekkäiden pyrkimystensä läpiviemiseen. Pienet jäsenvaltiot ovat vihdoinkin tajunneet, että ne on taitavasti ulkoistettu tiedossa olleen kovan ytimen toimeliaisuuksista. Tässä myöhäisheränneessä tilanteessa HVK:n käsittelyaikatauluun saatu pidennys tuntunee sekin ulkoistetuista saavutukselta.
Tästä "saavutuksesta" iloittaessa on syytä muistaa lähihistoriasta joitakin merkittäviä kokemuksia. Vuoden 1994 jälkeen suuret jäsenvaltiot ovat saaneet läpi kaikki merkittävät hankkeet, joista ne ovat päässeet yksimielisyyteen. Tämä tarkoittaa, että jos ne nyt yleishygieenisistä syistä antavat HVK-prosessin aikana periksi joissakin edustus- ja hallintoteknisissä asioissa, niin ne ajavat keskenään sopimansa muutokset läpi ensimmäisessä mahdollisessa tilanteessa. Perusteeksi riittää esimerkiksi jokin seuraavista tokaisuista: "unioni ei voi jämähtää paikalleen, vaan sitä pitää jatkuvasti kehittää", "rakenteiden tulee ottaa huomioon unionin jatkuva laajentuminen", "kaikkien edun mukaista on päätöksenteon tehokkuus". Tähän valtapalettiin kuuluu, että suuret jäsenvaltiot katsovat itsellään olevan oikeuden menetellä myös yhteisistä sopimuksista poikkeavalla tavalla. Näyttävä esimerkki tästä on Ranskan, Saksan ja Italian EMU-kriteereistä piittaamaton veroaleihin ja suuriin alijäämiin perustuva budjettipolitiikka.
EU:n suurten jäsenvaltioiden itselleen sieppaama tosiasiallinen valta on niille itselleen elintärkeä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa. Länsimainen teollinen yhteiskunta tukeutuu pääosin uusiutumattomiin luonnonvaroihin, joiden jäljellä olevien varantojen maapallonlaajuinen uusjako on käynnistynyt. Yhdysvallat miehittämällä Irakin antoi tästä vakuuttavan todistuksen. Euroopan talousyhteisön vuonna 1957 perustaneet valtiot tarvitsevat yhteispeliinsä tästä eteenpäin liittovaltiorakennetta. Iso-Britanniahan liittyi yhteisöön vasta vuonna 1972 ja on viime aikojen tapahtumissa ollut toisella puolella aitaa kuin talousyhteisön perustajavaltiot. Samalla kun Tony Blair selvittää välejään oman puolueensa ja kansansa kanssa vanhat talousyhteisömaat varmistavat, että suunnitellulle polulle liittovaltioon ei luoda kiusallisia esteitä. Pienet ajalliset viivästykset valmisteluaikataulussa ja perustuslain pilkunviilaukset eivät ole sellaisia. Niillä operointi voi jopa lisätä omien toimien uskottavuutta.
Aivan olennaista tässä asetelmassa on EU:n yhteinen ulko- ja puolustuspolitiikka, jonka välineenä on mm. varusteluvirasto. Jälkimmäistä koskevien säädösten pitää olla puolestaan sellaisia, etteivät pienet jäsenmaat pääse sotkemaan isojen kuvioita. Se, mitä Ranska, Saksa ja Italia ovat näissä asioissa keskenään sopineet, tulee toteutumaan viimeistä piirtoa myöten. Asia on varmistettu perustuslaillisen sopimuksen eli käytännössä perustuslain artikloilla. Kuvaavaa on, ettei nyt tarkasteltavana olevassa mietinnössä ja sen laatimista varten annetuissa lausunnoissa ole tähän puoleen kiinnitetty kriittistä huomiota. Kuvatun mukaista kehitystä tukevat luonnokset erillisiksi pöytäkirjoiksi. Ne ovat politiikanteon välineinä yhtä vaikuttavia kuin allekirjoitetut asiakirjat. Olennaista on, mistä kovan ytimen johtavat poliitikot ovat keskenään sopineet.
Ulkoasianvaliokunnan mietinnössä - valtioneuvoston kantaan tukeutuen todistellaan, että unionista ei olisi tulemassa liittovaltio, vaikka "se vahvistaa eräitä periaatteita ja rakenteita, jotka erottavat unionin perinteisistä kansainvälisistä järjestöistä". Tällainen todistelu ei ole tulevaisuutta ajatellen harkittua. Nyt, jos koskaan, olisi pitänyt reilusti kertoa, että nyt ollaan poistamassa esteet unionin kehittämiseltä liittovaltioksi. Nyt tämän kirkastuminen jätetään tulevaisuuteen, jossa vastareaktio voi olla todella raju. Eräästä venkoilusta johtuva näytelmä on parhaillaan seurattavissa Brittein saarilla. Vähintä, mitä tässä tilanteessa tulee tehdä, on HVK:sta tulevan neuvottelutuloksen alistaminen kansanäänestykseen. On aivan liikuttavaa lukea eräiden lehtien pääkirjoitustoimittajien pohdiskelua siitä, että entäs sitten, jos kansa hylkääkin liittovaltiohankkeen Suomen osalta. Demokratia on todella häkellyttävä asia. Hyvä, että se tulee tuon lajin vaikuttajien mieleen edes tällaisessa yhteydessä. Niin ja samat tahot ovat käynnistäneet kampanjan Suomen liittämiseksi oitis Natoon. Tietenkään siitäkään ei pitäisi heidän mielestään järjestää kansanäänestystä, eikä kirjoittajien mielestä kansan mielipiteistä kannata muutoinkaan piitata.
Mistä tämä kiire on tullut? Yhden kiireen on, kuten todettua, rakentanut Yhdysvallat, mutta kiireiden syitä voi olla muitakin. Eräs tällainen ajoittuu kolmen ja puolen vuoden päähän. Rooman sopimuksien 50-vuotisjuhlia vietetään maaliskuun 25 päivänä vuonna 2007. Ei ole vaikeaa arvata, että silloin haluttaisiin tietyillä tahoilla nostaa juhlatunnelmaa antamalla näyttävä federaatiojulistus.
Viime päivien kokemukset Rooman sopimuksen "Suomi-pykälän", artikla 141:n, neuvotteluista ovat osoittaneet millaisen hinnan pienet "ristoreippaat" saattavat joutua maksamaan lähdöstään isoisten kelkkaan "jaa-jaa-politiikalla". Toivottavasti lopputulos ei ole niin paha kuin miltä se nyt näyttää. Joka tapauksessa myötäilypolitiikan arkkitehtien kannattaisi vilkaista nyt taakseen ja arvioida mitä tuli tehtyä ja erikoisesti puhuttua.