Puhe kuntatalousvälikysymyskeskustelussa  5.11.2003
ARVOISA PUHEMIES!

       Poliittisen debatin käytetyimpiä iskulauseita on "valtiovalta lisää kuntien tehtäviä osoittamatta niiden suorittamista varten riittävästi varoja". Väite kuulostaa ja näyttää aina siinä määrin oikeutetulta, että sen perusteella voi koska tahansa jättää välikysymyksen noin toimivan hallituksen kaatamiseksi. Yhtä näppärästi väite voidaan kiistää toteamalla, että itsehallinnollisilla kunnillahan on verotusoikeus, eikä veroprosentille ole säädetty kattoa. Itse asiassa kuntalaista voidaan johtaa velvoite käyttää tätä mahdollisuutta, sillä kuntien on kyettävä tasapainottamaan taloutensa, näin siitäkin huolimatta, että kunnallispoliitikkojen korvien välissä näyttäisi olevan hyvin tehty veroprosentin korottamisen estävä lukko. Näillä eväillä olemme loputtoman väittelyn tiellä.

       Vakavaksi tämän asian tekee se, että jokainen 446 jäljellä olevasta kunnastamme on osa julkista talouttamme. Julkista talouttamme kohdellaan lainamarkkinoilla yhtenä kokonaisuutena. Koko julkinen taloutemme on nyt luottokelpoisuusluokituksissa korkeimmassa luokassa, mikä sinänsä merkitsee edullisia lainaehtoja, mm. alhaisia korkoja. Tällä on käytännön merkitystä, sillä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta kunnat ovat valtion tapaan velkaantuneita. Jos yksikin kunta joutuu selvitystilaan, mikä näkyy mm. siinä, ettei yksikään pankki myönnä sille enää millään ehdoilla lainaa, niin koko julkisen taloutemme luottokelpoisuusluokka laskee. Juuri tämä näkökohta ja samalla vain tämä näkökohta tekee välikysymyskeskustelun oikeutetuksi.

        Mitä sitten voitaisiin tehdä? Muutosta mietittäessä on otettava huomioon joitakin tapahtuneita tosiasioita ja reunaehtoja. Maan sisäinen muuttoliike on jo johtanut monien Pohjois- ja Itä-Suomen syrjäisen maaseudun tuotannollisten työpaikkojen katoamiseen. Maataloudenkin harjoittaminen on lopetettu. Metsistä puun korjaavat muualta pistäytymässä olevat koneyrittäjät. Rakennuksissa asuu aktiivisen työelämän jättäneitä tai niitä käytetään vapaa-ajan kortteereina. Julkisen hallinnon ja palveluiden työpaikat ovat kuntakeskuksissa. Maapalloistumiskehitys on viemässä työpaikkoja kiihtyvällä vauhdilla kaupunkimaisista taajamistakin. Mitä yksipuolisempi elinkeinorakenne on ollut, sitä haavoittuvampi se tällaisessa tilanteessa on ollut. Tästä Kemijärvi ja Salcompin tarina ovat valaisevia esimerkkejä.  

       Nykyisen lain mukaan maa on jaettu kuntiin. Kuntajako on täydellinen. Sama laki koskee kaikkia kuntia yhtäläisesti. Alueellisia pärjäämiseroja tasoitetaan valtionapujen avulla. Globaaleista ja maan sisäisistä syistä johtuvat erot menestymisen edellytyksissä ovat kuitenkin kärjistyneet viime aikoina siinä määrin, että harkinnanvaraisesti käytettävissä olevan valtionavun määrä pitäisi todella moninkertaistaa nykyisestään, jotta taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneet kunnat voidaan estää ajautumasta selvitystilaan. Peruspalvelut on joka tapauksessa tuotettava ja tarjottava jäljellä oleville kuntalaisille.

        Kokemus on osoittanut, etteivät kuntaliitokset tuo välttämättä mitään ratkaisua taloudelliseen ahdinkoon, jos yleiset, kuntatalouteen vaikuttavat taloudelliset realiteetit eivät niiden vaikutuksesta muutu myönteiseen suuntaan. Kahden persaukisen liittyessä yhteen reikä saattaa vain levetä, eikä vauraammillakaan alueilla välttämättä saavuteta kummoisempaa tulosta. Niinpä, kun Raahe ja Pattijoki liittyivät yhteen, ratkaisu oli sinänsä varsin perusteltu, mutta se ei pelastanut laajentunutta Raahen kaupunkia jatkuvalta taloudelliselta ahdingolta. Rautaruukin ja muiden yhtiöiden työpaikkojen vähentymiset ovat peitonneet siellä ne myönteiset vaikutukset, joita kuntaliitos toi tullessaan.

         Hallitus on valinnut veroalen tien elvyttääkseen taloudellista toimeliaisuutta. Jos tarkoituksena on tavoitella tarpeetonta kulutusta, niin sen mielekkyys on helppo kyseenalaistaa. Jos kulutuksen kasvun ajatellaan generoivan uusia työpaikkoja, niin niitä ei ainakaan tätä tietä synny niille Pohjois- ja Itä-Suomen alueille, joissa kuntatalous on eniten ravalla. Veronmaksajia on kerta kaikkiaan liian vähän. Kun hallitus ei muutoinkaan lupaa niille mitään sellaista, joka ei olisi perua Lipposen hallitusten kausilta, niin välikysymys on näiltä osin perusteltu.

          Utsjoen kaltaisessa tilassa oleviin kuntatalouksiin ei voida olennaisesti vaikuttaa samoilla keinoilla, joilla vaikutetaan Keski- ja Etelä-Suomessa. Jo Kosken työryhmässä mietittiin aikoinaan Utsjoelle erityiskohtelua lainsäädännössä. Nyt on aika ottaa käyttöön uusi, kuntajaolle rinnakkainen malli. Otetaan osa Suomen alueista pois normaalista kuntajaosta ja muodostetaan niistä valtion erityisalueita. Valtio vastaisi näiden alueiden peruspalveluista ja yleisestä hallinnosta. Alueen asukkaat antaisivat valitsemansa neuvoston kautta lausunnon suunnitelmista. Hallintoa johtaisi valtioneuvoston nimittämä pormestari. Utsjoella lausunnonantajana toimisi muun lainsäädännön pohjalta myös saamelaiskäräjät.

         Toinen merkittävä uudistus on erikoissairaanhoidon siirtäminen valtion piikkiin. Osoituksena siitä, että kehitys on väistämättä menossa tähän suuntaan, on työryhmän ehdotus siitä, että tietyt harvinaisimmat erikoisosaamista vaativat leikkaukset keskitettäisiin muutamaan valtion piikistä rahoitettavaan yksikköön. Parempi olisi, että koko muutos tehtäisiin kerralla tähän suuntaan. Jos kuntien terveyskeskukset pyrkisivät maksattamaan niille kuuluvia perusterveydenhoidon menoja lähetteillä valtion yksikköön, tämä olisi helppo torjua palauttamalla perusteettomat laskut ilman valitusosoitusta päätettyihin normeihin vedoten takaisin lähettäjälle. Itse kiireellisten hoitotoimenpiteiden suorittamiseen tämä laskunmaksajajärjestely ei luonnollisestikaan vaikuttaisi.

           Epäilen, etteivät välikysymyksen ideoineet juuri näitä asioita olleet tulleet pohtineiksi. Hallituksen puuhissa on ollut kuitenkin edellä kuvatulla tavalla siinä määrin avuttomuutta, että joutaa tulla perjantain äänestyksessä kaadetuksi.
Takaisin