Juhlapuhe Jäppilän metsästysyhdistys ry:n

50-vuotisjuhlassa Jäppilässä 1.12.2001

Arvoisa juhlaväki!

Viittäkymmentä toimintavuotta juhlivan Jäppilän Metsästysyhdistyksen jokaiselle jäsenelle metsästys on varmasti mieluisa harrastus, joillekin suorastaan "henki ja elämä". Niin se on ollut tämän puheen pitäjällekin jo lähes yhtä pitkän ajan. Samoin se oli isällenikin, mutta jo hänen isälleen kysymys oli tätä vakavammasta asiasta. Riista toi olennaisen täydennyksen ruokakunnan talouteen. Ukkini ja hänen isänsä elivät täällä Savon sydänmailla 1800-luvulla. Metsästys on näin siirtynyt perinnekulttuurina sukupolvelta toiselle, mutta sen luonne on muuttunut ajassa yleisten elinehtojen muuttumisten myötä.

    1800-luvun alkupuolella maamme väkiluvun kasvu ja elintarviketuotanto eivät olleet tasapainossa. Virkamiesten kyvyttömyyden vuoksi maatalouden jatkuvaa alituotantoa ei pystytty korvaamaan tuontiviljalla. Nälänhädän välttämiseksi maaseudun väestö joutui turvautumaan vesistöjen ja metsien antiin, kalaan ja riistaan. Metsästykseen tukeuduttiin elannonhankintamielessä siinä määrin intensiivisesti, että riistakantojen tuotto ylitettiin roimasti. Vuoteen 1850 mennessä riistaeläimiä oli Suomessa vähemmän kuin niitä oli ollut koskaan viimeisen jääkauden jälkeen ja myöskään seuraavan vuosisadan aikana.

   Historiaan kirjattu riistakantojen kurja kohtalo 1800-luvun puolivälin Suomessa oli näyttö siitä, mikä on metsästykseen oikeutuksen perimmäinen ydin. Lähtökohta on, että on olemassa tasalämpöisiä eläinlajeja, nisäkkäitä ja lintuja, joiden lisääntymispotentiaali on sellainen, että teoriassa niiden kantojen tuottoa voidaan verottaa kannan lisääntymisestä huolta pitävään pääomaan kajoamatta. On tietenkin toinenkin lähtökohta. Saaliiksi saadussa eläinyksilössä pitää olla järkevästi hyödynnettävää, nahka, lihaa ja/tai muita kehonosia. Lisääntymispotentiaalin ei sinänsä tarvitse olla korkea. Karhunaaras tulee hitaasti sukukypsäksi ja kun se on lisääntymisensä aloittanut, se saa tavallisesti vain pari-kolme jälkeläistä joka toinen vuosi. Tällaisen riistaeläimen kohdalla metsästettävissä oleva sadannes kannasta on tietenkin hyvin alhainen, alle 10 prosentin luokkaa. Metsästyksessä tulee silloin harjoittaa suurta pidättyvyyttä.

    Metsästyksen perusteiden havaitsemiseen on historiallisesti päädytty kahta näennäisesti toisistaan poikkeavaa polkua pitkin. Ensinnäkin on kokemusperäinen tie. Historian tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota ilmiöön, jonka mukaan ne alkukantaiset heimot, joilla oli yhteisönsä pyhissä säännöksissä riistakantojen kohtuulliseen verottamiseen tähtääviä ohjeita tai suoranaisia velvoituksia, säilyivät yhteisöinä pitempään kuin ne, joilta tällaiset - nykykielellä ilmaistuna - eettisinä pidettävät periaatteet puuttuivat.

    Tieteen kriteerein arvioituna historioitsijoiden johtopäätös on oikea. Tiede voi kuitenkin päätyä tähän tulokseen perustiedon ja loogisen päättelyn tietä tarvitsematta tuhansia vuosia kestäviä kokeiluja ihmispopulaatioilla tropiikin ja subtropiikin oloissa. Tämän lähestymistavan omaksui suurriistan metsästäjä Theodore Roosevelt, joka toimi Yhdysvaltain presidenttinä vuosina 1901-1909. Hän toi sata vuotta sitten tämän suurvallan ja runsaista riistakannoistaan tunnetun Pohjois-Amerikan mantereen lainsäädäntöön "riistakantojen tieteellisen verotuksen periaatteen". Hän kirjoitti: "Jos riistakantoja hyödynnetään tieteellisesti eli vain niiden tuottoa, niin ne kestävät ikuisesti".

    Tänä päivänä rooseveltilainen riistakantojen tieteellisen verotuksen periaate tunnetaan kestävän käytön periaatteena. Kummankin perustelut ovat täsmälleen samat. Tämä periaate on sisältynyt aiempiinkin metsästyslakiin, mutta vuoden 1993 metsästyslakiin se kirjattiin sanoilla "kestävä käyttö". Olennaista on, että asia ilmaistaan elettävässä ajassa niin, että kansa ymmärtää asian oikein ilman erityisiä selittelyjä.

    Kestävää käyttöä testataan vuosittain käytännön metsästystilanteissa. Meillä riistanhoitovuosi käynnistyy elokuun ensimmäisenä päivänä ja tuon kuukauden aikana avataan myös ensimmäiset jahtikaudet. Niin vesilintujen kuin kanalintujenkin kantojen runsauteen vaikuttavat talvehtineiden kantojen ohella mm. jahtikautta edeltävän kevään ja kesän sääolosuhteet. Jotta metsästyslain edellyttämä kestävä käyttö voisi edes ohjeistuksessa toteutua, on tiedettävä kohtuullisella tarkkuudella, kuinka kannat ovat selviytyneet kesästä syksyyn eli mitkä ovat metsästettävissä olevien kannanosien suuruudet. Näin riistantutkimuksen on kyettävä selvittämään riistatilanne niin lähellä jahtikautta kuin vain mahdollista. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on aivan oikein ymmärtänyt, että laki suorastaan velvoittaa laitosta tämänlaatuiseen selvitystoimintaan, jonka tärkein apuväline on riistakolmiolaskenta.

     Metsästettävissä olevien kantojen keskimääräiset valtakunnalliset runsaudet eivät kuitenkaan saata olla totta alueellisella ja paikallisella tasolla. Tämän vuoksi lain henkeen kuuluu, että riistatalousalueen toimijat seuraavat oman alueensa riistakantojen runsauden muutoksia, ja että heillä on valmius tilanteen niin vaatiessa, vaikka rauhoittaa jokin riistalaji kokonaan pyynniltä määräajaksi.

    Tähän on syytä ottaa rinnalle Yhdysvalloissa laajalti käytössä oleva toimintamalli. Siellä on muodostettu "osuustoiminnallisia riistanhoitoyhteisöjä" (Cooperative Widlife Units), joilla on tarkat pelisäännöt toimintaan omalla alueellaan. Jokaisella metsästykseen aikovalla pitää olla vähintään tietty määrä riistanhoidollisten toimien suorituspisteitä saadakseen oikeutuksen jahtiin. Suorituspisteet voi myös hankkia rahalla palkkaamalla puolestaan riistanhoitotyöhön apulaisen. Olennaista on, että kestävän käytön edellyttämät toimet on tehty siinä määrin kuin niitä on mahdollista tehdä. Tietty osahan on niin sanotusti "Luojan käsissä".

    Millainen on sitten suomalainen versio "osuustoiminnallista riistanhoitoyhteisöä"? Se on perinteinen metsästysseura, joka on voimakkaasti kehittänyt toimintaansa riistanhoidolliseen suuntaan. Se on neuvotellut yhteistyösopimukset maanomistajien kanssa sellaisiksi, että järkevät aktiivisen riistanhoidon toimet ovat mahdollisia. Passiivisessa riistanhoidossa, so. riistakantojen hoidossa se käyttää pyyntikiintiöitä ja on tarpeen niin vaatiessa valmis vaikka rauhoittamaan jonkin riistalajin pyynnin siihen saakka, kunnes kanta kestää taas metsästyksen.

    Perinteisten aktiivisen ja passiivisen riistanhoidon keinojen ohella metsästyspolitiikasta vastaavat joutuvat ottamaan myös muita kuin kestävän käytön näkökohtia huomioon omassa päätöksenteossaan. Tämän tarkastelemisessa hirvi riistaeläimistämme tärkeimpänä tarjoaa valaisevan esimerkin. Lajin historiassa on jo sinänsä paljon opiksi otettavaa.

   Hirvi jätti jo rautakaudella pysyvän jäljen Suomen historiaan. Satojen vuosien ajan metsästäjäsuomalaiset elivät tasapainossa saalistuksen kohteena tärkeän hirvikannan kanssa. Silloin väestöllä sanottiin olleen hirvikeskeinen maailmankuva. Ihmisen piti ottaa mm. hirvien vuodenaikaisliikehtimiset huomioon vuotuisessa ravinnonhankintasuunnitelmassaan. Kun hirvikanta vihdoin romahti, hirvi ritualisoitui ihmisten mielikuvissa - jotain oikein merkityksellistä oli menetetty. Hirviä kaivatessa niiden kuvia piirrettiin kallioseiniin ja hirvenpäitä veistettiin käyttöesineisiin ja veneiden keulakuviksi.

   Käsittelin jo aiemmin riistakantojen kohtaloa 1800-luvun ravintopulan Suomessa. Liian tehokas metsästys johti hirven sukupuuttoon vuoteen 1850 mennessä kaikkialla muualla paitsi Parkanon ja Petsamon alueilla. Seuraavalla vuosisadalla koettiin niinikään voimakkaita hirvikannan vaihteluita. Esimerkiksi vuoden 1920 tienoilla biologiprofessorit olivat kovin huolissaan lajin kohtalosta. Laji kuitenkin säilyi eläimistössämme.

     Toisen maailmansodan jälkeen riistantutkijat tajusivat, ettei pelkällä hirvikannan suuruutta koskevalla mutu-tiedolla voi kannan oikeaa verotussuhdetta määrittää muuta kuin vahingossa oikein. Tästä syystä käynnistettiin jonkinlaiset kantalaskennat tai paremminkin -arvioinnit. Seuraavassa vaiheessa kehitettiin todellisia laskentamenetelmiä ja käynnistettiin valikoiva metsästys. Tavoitteeksi asetettiin hirvilehmien keski-iän nostaminen ja hirvilehmien ja -sonnien keskinäisen lukumääräsuhteen asettumista suurin piirtein suhteeksi 1,6 lehmää sonnia kohti. Käytännössä tämä merkitsi vasametsästyksen voimakasta lisäämistä.

     Suunnitelma tuotti tulosta. Erämiehet sitoutuivat riittävässä määrin ohjelmaan ja niin hirvikanta alkoi runsastua. Jahtikauden kanta nousi parhaimmillaan 1970-luvulla 150 000 yksilön tasolle eli hirviä oli pienessä Suomessa suurin piirtein yhtä paljon kuin laajassa Kanadassa, mutta sitten alkoivat näkyä myös asiantilan kielteiset puolet. Hirvionnettomuuksien määrä maanteillä kasvoi. Silloinhan ei vielä tunnettu teidenvarsien hirviaitoja Juvan lyhyttä pätkää lukuun ottamatta. Maanviljelijät eivät hyväksyneet hirvien tuottamia vahinkoja viljelyksillään ja metsänomistajat vaativat korvauksia hirvien aiheuttamista vahingoista mänty- ja koivutaimikoissa. Kärjistyneimmillään liikenneturvallisuudesta vastaavat tahot ovat vaatineet hirvieläin-, erikoisesti hirvikantojen supistamista murto-osaan nykyisestäkin. Eräs vaste tähän vaatimukseen oli hirvien talvikantojen äskettäin toteutettu pienentäminen.

     Hirven menestyminen Suomessa kielii siitä, että täällä on talousmetsistä johtuen paljon lajille sopivia, metsäsukkession nuorien vaiheiden biotooppeja. Ravintoa on riittävästi ja ihminen itse on merkittävin hirvikantojen suuruuden rajoittaja. Toisin on laita metson. Vaikka riistantutkijat ovat osoittaneet tarpeen ottaa metson soidinpaikka- ja muut elinympäristövaatimukset huomioon metsätaloudessa, ei näin tapahdu käytännön metsänhoitosuunnittelussa. Yhdistettynä liian suuriin pyyntimääriin metsokanta onkin taantunut lähes kaikkialla Suomessa. Näin on ajauduttu tilanteeseen, jossa metson selviytymisestä on muodostunut mittari, jolla punnitaan koko erämieskunnan kykyä noudattaa lain velvoittamaa kestävän käytön periaatetta. Jos metson annetaan hävitä Suomen luonnosta, merkitsee se suurta arvovaltatappiota Metsästäjäin Keskusjärjestölle. Ne tahot, jotka eivät hyväksy lainkaan metsästystä, saavat silloin tuhdisti aineksia arvostelumyllyynsä.

     Metsästäjäin Keskusjärjestöllä on jo lähi menneisyydestä rasitteita piikissään. Yritys laajentaa riistaeläinlajien luetteloa vuonna 1993 epäonnistui; eduskunta ei hyväksynyt heppoisia perusteita. Sinänsä oikean pienpetokampanjan yhteydessä yritettiin rinnastaa näätä villiminkkiin ja supikoiraan. Tämäkään huonosti perusteltu hanke ei tuottanut MKJ:n toivomaa tulosta.

     Politiikka on mahdollisuuksien taidetta, metsästyspolitiikka vielä enemmän kuin yleispolitiikka. Metsästys erätaidot siihen yhdistettynä on arvokas, perinteisiin nojautuva harrastus. Jäppilän Metsästysyhdistyksen 50 toiminnan vuotta ovat siitä yksi näyttävä osoitus. Onneksi olkoon! Toivoa sopii, että erämieskunta valitsee korkeille järjestöjohtajien paikoille kaukokatseisia ja rakentavahenkisiä henkilöitä, jotka pystyvät toimimaan taitavasti tämän harrastuksen hyväksi.
Takaisin