Kolumni Kalevassa 26.1.2002

PERHEVILJELMISSÄ MAATALOUDEN TULEVAISUUS - MUTTA MILLAISISSA?

    Historiallinen totuus tämäkin: "Maatalouden alkutuotanto on ongelma, kun se onnistuu hyvin - ja kun se epäonnistuu". Edellinen johtaa helposti ylituotannon kautta (tukia haikailevaan) vientitarpeeseen, jälkimmäinen taas joko ruoan tuontiin tai nälänhätään. Edellinen ongelma on tietenkin humanitäärisesti ratkaisevasti toisenlainen kuin jälkimmäinen. Euroopan unioni ostaa oikeutusta olemassaololleen ohjaamalla puolet menoistaan yhteiselle maataloudelle (CAP) maksettaviin tukiin. Maailmankaupan vapauttamiseen tähtääviin uusiin neuvotteluihin se lähti pyrkimyksellä turvata omien maataloustuottajiensa kannattavan tuotannon mahdollisuudet tulevaisuudessakin. Tätä pyrkimystä unioni perustelee erityisesti maapallon todellisten vilja-aittojen tuotanto- ja omistusrakenteista poikkeavalla oman tuotantonsa "perheviljelmäpohjaisuudella".

     Suomen maatalouspolitiikkaa on vetänyt viimeiset seitsemän vuotta pääministeri Paavo Lipposen uskottu, muodollisesti sitoutumaton ammattiministeri Kalevi Hemilä. Käytännön linjauksissa hän on ollut kuitenkin maamme sodanjälkeisen ajan poliittisin maatalousministeri. Hemilän "kuningasajatus" on ollut pudottaa maatilojen lukumäärä yli sadasta tuhannesta noin 35 000:een. Kun Suomi liittyi v. 1995 Euroopan yhteisöjen jäseneksi, Hemilä sai oivan liittolaisen tähtipyrkimyksensä toteuttamiseen. Jo pelkästään EU:n byrokratia on karkottanut tuottajia pois elinkeinosta. Tätä tehokkaampi keino on ollut tukipolitiikka johtoajatuksella: "Suurempi on kannattavampi". Tukirahaa on saanut, jos maatila on katsottu "riittävän suureksi". Ratkaisevaa eivät ole olleetkaan pienet menot vaan suuri liikevaihto. Monen tulolähteen toimeentulorakenteella ei ole ollut juurikaan arvoa.

     Ja Hemilä on onnistunut. Maatilojen keskimääräinen peltoala ja karjatilojen lypsävien nautojen lukumäärä ovat nousseet kohisten. Karjasuojat on mitoitettu kasvupolitiikan mukaisesti. Minulle soitettiin pari vuotta sitten TE-keskuksen ja arkkitehtitoimiston järjestämästä koulutustilaisuudesta, jossa esitelmöitsijä oli lausunut, "ettei alle 50-60 lypsävän navettaa kannata rakentaa, ja että tavoitetilaratkaisu on sadan lypsävän lehmän navetta". Tässä ei tarkoitettu Pohjois-Karjalassa toteutettua yhteisnavettaa vaan Oulun Eteläiselle suunniteltua normaalia, perheen (emäntä + isäntä) hoidettavaa lypsytilaa.

     Kun nykyisen hallituksen toimesta tehtiin syksyllä 2001 maatalousstrategiaa, ministeriön virkamiesten näkemys oli oppimestarinsa mukainen. Onneksi työhön pääsivät viime vaiheessa maatalousvaliokunnan hallituspuolueiden valiokuntavastaavat. Yhteinen näkemyksemme poikkesi radikaalisti ministeriössä omaksutusta, yli 10 vuotta vanhasta Maatalous 2000 -ohjelmasta peräisin olevasta. Kävimme virkamiesten tekemän tekstin pilkkuja viilaten läpi - ja teksti muuttui monilta osilta olennaisesti. Erikoisen merkittäviä nämä tavoitetilamuutokset ovat Pohjois-Suomen maatalouden tulevaisuuden kannalta.

     Oulujoen pohjoispuolella leipäviljan tuotantoon tähtäävä maatalous ei ole mielekästä, joten tuo alue on edelleen oleva karjatalousaluetta, kuten on pääosin myös joen eteläpuolella oleva osa Oulun lääniä. Itse asiassa tämä jälkimmäinen on menestyvin karjatalousvyöhyke koko Suomessa. Juuri siksi on katsottava, ettei vääristävällä tukipolitiikalla aseteta tuottajille kohtuuttomia työvelvoitteita. Kannattava karjatalous pitää voida olla mahdollista kohtuullisella työponnistuksella (esim. 30 lypsävää tuotannossa). Työtä on jaksettava tehdä seuraavaan sukupolvenvaihdokseen saakka. Itse sukupolvenvaihdos pitää olla taloudellisesti järkevästi tehtävissä. Tämä on oikeaa perheviljelmäpolitiikkaa.

    Seuraavien hallitusohjelmaneuvottelujen keskeinen maatalouspoliittinen kysymys onkin tukipolitiikan painopisteiden asettaminen niin että jaksamisen huomioon ottava perheviljelmäpolitiikka käytännössä toteutuu, ei vain seuraavat neljä vuotta vaan ikuisesti. Maatalouspolitiikka pitää siis politisoida Hemilän linjasta poikkeavaksi. Tämä uusi linjaus on viestitettävä myös EU:n komission virkamieskunnalle.

     Miksi Hemilästä ylipäätään tuli maatalousministeri vuonna 1995? Lipponen halusi, että maataloudeltakin leikataan etuisuuksia kuten kaikilta muiltakin v. 1996 budjetissa. Hemilä käskettynä ei mukissut. Toisella kerralla Hemilä oli korvaamaton, koska Suomen maatalouden tulevaisuuden kannalta silloin olennaiset välipuheet olivat maatalouskomissaari Fischlerin ja Hemilän kabinetissa keskenään sopimia.
Takaisin