Kansanedustaja Erkki Pulliainen          
"Kreivin aikaan" -seminaarissa Kajaanissa 18.2.2002

Arvoisat kuulijani!
    Puheenvuoroni koostuu johdannon lisäksi kolmesta osasta, kuntataloudesta, luonnonvarapolitiikasta ja osaamisklusterista. Käytettävissä olevan lyhyen ajan vuoksi en visioi, vaan keskityn esittelemään sellaisia konkreettisia toimia, joilla näkemykseni mukaan voidaan edesauttaa ihmisten ja luonnon pärjäämistä täällä Pohjois-Suomessa. Aluehan on jo valtakunnan puitteissa alueellistettu, joten tarvitaan vain tekemistä. En myöskään anna ohjeita niiden rahojen käyttämiseksi, jotka ovat EU:n rakennerahastosta käytettävissä vuoteen 2006 saakka. Jokainen tietää, ettei sellaista jättipottia tämän jälkeen tule.
    Pyydän ensinnäkin kiinnittämään huomiota siihen, ettei puheeni kuten ei maaherra Eino Siuruaisen kanssa kirjoittamamme kirjan nimessäkään johdatella kuulijaa/lukijaa ilmaisulla "Pohjois-Suomelle" vaan "Pohjois-Suomella". Vaikka esimerkiksi jokin Lapin ja Oulun lääneistä koostuvan Pohjois-Suomen alue suojellaan nyt itseisarvoisesti luonnonpuistona, on se toimintaa tällä alueella, sillä juuri tuolla alueella saattaa esimerkiksi säilyä sellaisia kasveja, joilla on hyötykäyttöisyyttä joskus tulevaisuudessa. Itseisarvoisuuden ja hyötytavoitteisuuden raja on näin veteen piirretty viiva, vaikka se ensi näkemältä muulta näyttääkin.
    Pohjois-Suomi on kokenut monta kansanvaellusta viime sodan jälkeisenä reilun puolen vuosisadan aikana evakkoväen asuttamisesta poismuuttoaaltoihin. Nyt meneillään oleva väestön liikehdintä poikkeaa edellisistä mm. siinä, että hermostuneen oloinen asuinpaikan tiheä vaihto tapahtuu pääsääntöisesti maan rajojen sisäpuolella. On muodostunut reilu puolenkymmentä väkeä vastaanottavaa kasvukeskusta koko muun maan menettäessä niille asukkaitaan. Perustuslain mukainen asuinpaikan vapaa valinta tulee tällaisessa tilanteessa maalle todella kalliiksi; toimivaa, hyväkuntoista infraa jää käyttämättä ja uutta joudutaan rakentamaan vastaanottavilla alueilla.
   Tässä 80 000 euron ruletissa katsotaan, mikä kasvukeskus joutuu rakentamaan infran uutta asuinpaikkaa etsiville kansalaisillemme. Nimittäin tämän verran uuden infran rakentaminen nokkaa kohti maksaa. Uusi veronmaksaja tuottaa kunnalle tuloja vasta viiveellä. Lähtöpisteessä poismuutto tuntuu verotuloissa välittömästi ja palvelurakennetta on vaikea hetkessä purkaa muuttunutta tarvetta vastaavaksi. Monet muuttotappiokunnat ovat taloudellisessa ahdingossa osin tästä, mutta myös monista muista seikoista johtuen.
     Tällä johdannolla tulen ensimmäiseen varsinaiseen asiakokonaisuuteen. Viimeaikaisessa keskustelussa on mielestäni pohjoissuomalaisittain häiritsevällä tavalla sekoitettu kaksi asiaa, kuntatalouden akuutit ongelmat ja aluepolitiikkaa. Vaikka tietenkin aluepolitiikan pitää onnistuessaan vaikuttaa myönteisesti ko. alueen kuntien talouteen, ovat nämä asiat omassa ajattelussani aivan eri korissa.
     On  totta, että monet Pohjois-Suomen, erikoisesti Lapin, kunnat ovat rakenteellisissa talousvaikeuksissa syiden ollessa moninaiset. Nämäkään kunnat eivät kuitenkaan ajaudu konkurssiin, koska kunta ei voi sellaiseen ajautua. Valtiovallan on jopa pidettävä huoli siitä, ettei kunta ajaudu maksuvalmiuskriisiin. Sellainen johtaisi nimittäin koko julkisen lohkon reittausluokan laskuun, mitä varmuudella vältetään. Valtio joutuu siis maksamaan kassakriisikunnan menoja maksuvalmiuden palauttamiseksi, mutta se voi asettaa edesmenneen Lex Karkkilan tyyliin rajoituksia kunnan toimeliaisuuksiin. Onkin erittäin tarpeellista, että kaikkien niiden 69 kunnan, joiden vuosikatteen odotetaan olevan negatiivinen vuonna 2004, talousahdinkojen syyt selvitetään objektiivisesti. Sitä tietoa tarvitsevat kaikki. Rahavirtojen valtion ja kuntien välillä pitäisi olla niin selvät, ettei kunta huolehtiessaan valtion sille asettamista velvoitteista ajaudu normaalilla taloudenpidolla kassakriisiin. Muutamien kriisikuntien vanhat velat valtio joutuu maksamaan. Parasta olisi tehdä se heti.
     Sitten aluepolitiikkaan. Kaikki kunnat ja alueet harjoittavat aluepolitiikkaa. Erikoisen rajua itsekkyydessään on pääkaupunkiseudun kaupunkien harjoittama aluepolitiikka. Nyt Helsinki mm. haluaa, että valtiolla on avoin piikki sen Vuosaaren satamahanketta varten. Läheltä Helsinkiä Uudeltamaalta löytyy kuitenkin jo alueita ja kuntia, jotka ovat samantyyppisen aluepolitiikan tarpeessa kuin, mitä monet Pohjois-Suomen alueet tuntevat olevansa. Helsingin tyyliä matkien tarkoitan aluepolitiikalla sellaista valikoivaa rahavirta- ja säädöspolitiikkaa, jonka hedelmät koituvat oman alueen hyväksi.
     Vastoin yleistä käsitystä väestön kokonaismäärä ei vähentynyt Pohjois-Suomessa vuodesta 1990 vuoteen 2000. Lapissa tosin kirjattiin 2256 hengen vähennys, mutta Oulun läänissä sen reippaasti kompensoi nousu 15 723 hengellä. Läänien sisällä sen sijaan tapahtui siirtymistä syrjäiseltä maaseudulta taajamiin ja kaupunkeihin, näin erikoisesti Lapissa ja Kainuussa. Jos tavoitteena on edelleen se hallitusohjelmista tuttu hokema, että maa pidetään nykyisessä laajuudessaan asuttuna, useimmissa seutukunnissa kysymys on taistelusta tilastokeskuksen laskemia ikäpyramidiodotuksia vastaan eli väestön painottumista ikääntyneiden ikäluokkiin vastaan.
     Jos jätetään arvioinnin ulkopuolelle maanpinnan alla olevat uusiutumattomat luonnonvarat, Pohjois-Suomella on sen leveyspiireillä pohjoisella pallonpuoliskolla parhaat edellytykset sekä viljelysmaan että metsän hyödyttämiseen. Maapallon väestön runsastuessa ja hedelmällisen maa-alan samanaikaisesti supistuessa en voi nähdä sellaista mahdollisuutta, että Pohjois-Suomessa ei harjoitettaisi maa- ja metsätaloutta. Peltoviljely voi olla elintarviketuotannon ohella energiakasvien, kuten ruokohelven, viljelyä. Kysymys on lähinnä siitä, ketkä tämän tekevät, ja kuinka se tehdään. Jos suomalaiset eivät ole asiasta kiinnostuneita, niin toimijoita voi tulla myös maan rajojen ulkopuolelta. Toimimmehan EU:n vapailla sisämarkkinoilla.
     Maatalouden osalta tilanne on äärimmäisen mielenkiintoinen. Erään entisen pääjohtajan Maatilahallituskaudellaan käynnistämä ja sittemmin maatalousministerikaudellaan toteuttama Maatalous 2000-ohjelma on merkinnyt maatilojen lukumäärän pienentymistä ja tilakohtaisen peltoalan reipasta kasvua. Luomutiloilla on jopa keskimäärin enemmän peltoa kuin perinteisessä maataloudessa. Tämä kehitys on tapahtunut erikoisesti vuodesta 1995 lähtien eli sinä aikana, jolloin maamme on ollut osa Euroopan unionin yhteistä maatalouspolitiikkaa.
     Meneillään olevan rakennerahastokauden loppuun saakka Pohjois-Suomen maatalouden tuki on turvattu jopa paremmin kuin eräiltä osin maan eteläisimmissä osissa. Jos ennen vuotta 2007 Euroopan unioniin on hyväksytty uusia jäsenvaltioita, ja jos samalla aiemmat ennakoivat päätökset maitokiintiöjärjestelmästä luopumisesta vahvistetaan, maamme maatalouden ydin, maitotalous, on todella suurissa vaikeuksissa. Ne vaihtoehdottomuustekijät, jotka tähän mennessä ovat tuottaneet Pohjois-Suomen maataloudelle sen nykyiset edut, ovat tietenkin myös silloin voimassa ja saattavat olla edesauttamassa sitä, että alueen maataloutta, erityisesti karjataloutta, kohdellaan muusta Suomesta poikkeavalla tavalla.
     Uskon siis vakaasti siihen, että Pohjois-Suomen maataloudella, erityisesti karjataloudella, on EU-jäsenyydessä tulevaisuutta, oli jäsenvaltioiden lukumäärä mikä tahansa. Pohjois-Suomenkin maatalous tarvitsee kuitenkin - niin kuin kaikki muukin - tekijänsä. Kun karjatalous on Oulujoen pohjoispuolella ainoa ja sen eteläpuolella päävaihtoehto, sen menestymisen edellytyksiin on kohdistettava erityistä huomiota.
    Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnassa on oltu huolissaan karjatilallisten jaksamisesta, olletikin kun lypsävien määrää on pyritty rajusti lisäämään. Tätä kehitystä on investointi- ja muulla tukipolitiikalla tuettu. Käännekohtana on pidettävä syksyllä 2001 valmistunutta maatalousstrategiaa. Siinä otetaan kaikissa mahdollisissa linjauksissa jaksamisedellytys huomioon. Näiden linjausten taakse ilmoittautuivat Lipposen II hallituksen puolueet. Toivoa sopii, että tämä suuruutta ihannoivan sijaan järkevää optimointia tähdentävä linjaus tulee myös seuraavaan hallitusohjelmaan. Tämän soisi tarkoittavan, että maatalouden houkuttelevuus näin kohoaa ammattina ja koulutuspaikkojen tarve maatalousoppilaitoksissa kasvaa.
     Olen viivähtänyt maatalousasioissa pitkään, mutta tehnyt sen harkitusti mm. seuraavista syistä. Maatalous ja siihen kytkeytynyt metsätalous muodostavat kylärakenteen perustan. Suhtautumisessa Pohjois-Suomen maatalouden elinvoimaisuuteen punnitaan EU:n laajentumisessa se, mitä se kuuluisa "pohjoinen ulottuvuus" Suomen ja EU:n rajojen sisäpuolella voi käytännössä merkitä. Toisin ilmaisten. Merkitseekö se ylipäätään mitään konkreettista? Edelleen maataloudessa voidaan räätälöidyllä tukipolitiikalla ohjata sen rakennetta - niin haluttaessa -myös sellaiseen yksikkökokoon, joka ottaa huomioon jaksamisen. Yhteen vetäen nämä kaikki näkökohdat ovat aineksia kestävästä kehityksestä.
     Metsätalous kuuluu luontevana osana maatalouden yhteyteen. Meillä täällä Pohjois-Suomessa valtio kuitenkin omistaa valtaosan metsistä. Suhtautumisessa niiden yleiseen kohteluun ja hyödyntämiseen on tapahtunut viimeksi eletyn vuosikymmenen kuluessa vallankumouksellinen muutos. 1980-luvulla kuntia edustavat lähetystöt kävivät eduskunnassa vaatimassa kaikkinaisista suojelutoimista luopumista. Tällä vuosikymmenellä samojen alueiden kuntien edustajia on käynyt ajamassa kansallispuistojen perustamista alueelleen perustellen sitä luontomatkailuhankkeilla ja yleisellä asennemuutoksella. Nyt vihreä ympäristöministeri on kiusallisessa tilanteessa: hän joutuu valitsemaan runsaasta tarjonnasta. Ratkaisussa pääroolia näyttelevät luontoarvot ja käytettävissä olevien rahojen määrä.
     Viime vuoden syyskuun 11. päivän jälkeisessä maailmassa turvallisuusnäkökohdat tulevat näyttelemään yhä suurempaa roolia kaikessa inhimillisessä toiminnassa. On perusteltua syytä olettaa, että  esimerkiksi Keski-Euroopasta katsottuna matka Pohjois-Suomeen vaikuttaa turvallisemmalta matkustussuunnalta kuin ilmansuuntina länsi, etelä tai itä. Pohjois-Suomi joutuukin varautumaan siihen, että sen luonnonmaisemilla tulee koskemattomina/puistomaisiksi käsiteltyinä olemaan suurin rahallinen käyttöarvo. Tämä ei tarkoita, että talousmetsätaloudesta tulisi luopua, vaan sitä, että aluesuunnittelussa otetaan turisminkin tarpeet huomioon. Viimeaikainen kriittinen kirjoittelu sanomalehdissä viittaa siihen, että Metsähallituksella on suunnitteluosastolleen vielä ohjeistamistarvetta. Joka tapauksessa on selvää, että jos olot maapallolla käyvät pysyvällä tavalla epävakaammiksi, Pohjois-Suomen arvo turvallisena rentoutumisympäristönä tulee kasvamaan. Tämän huomioon ottaminen nyt on investointi tulevaisuuteen.
Koko maan luontomatkailun 32 000 työpaikan määrän odotetaan varsin nopeasti kaksinkertaistuvan.
    Mainitsin äsken talousmetsäkäsitteen. Olen viime aikoina ankarasti miettinyt, mikä meni pieleen nykyistä metsäkeskus- ja metsänhoitoyhdistysjärjestelmää lainsäädännön keinoin kehitettäessä kun päätehakkuiden jälkeisten aukkojen metsänuudistustyöt ovat usein selvästi myöhässä ja nuoret metsät ovat riukuuntuvia tiheikköjä, eikä erikoispuukaan kanavoidu metsänhoitoyhdistysten välityksellä puusepänteollisuudelle. Jne. Eduskunta on lisännyt taloudellisia porkkanoita mm. energiapuualalle, mutta nyt jo valitetaan siitäkin, ettei energiapuuta kulje riittävästi metsästä markkinoille eli yhdistettyihin lämmön- ja sähköntuotannonlaitoksiin. Metsissä sitä toki on tarjolla. Tarttis tehdä jotain!
    Pohjois-Suomen metsiin liittyy myös porotalous. Kun poronhoitolakia reilu vuosikymmen sitten eduskunnassa väännettiin kasaan, asiantuntijoina kuullut poronomistajat ja porottomat olivat totaalisesti napit vastakkain. Poronhoitoalueen eteläraja säilyi kuitenkin entisellään eli mm. Suomussalmen etelärajassa ja Kiiminkijoessa. Tämä asetelma on säilynyt tähän päivään saakka. Muutosta poronhoitolakiin on vaadittu kovaäänisesti.
   Viime vuosikymmeninä on poronhoitoalueen eteläpuolelle palannut metsäpeura. Kun eteläisten paliskuntien harjoittama poronhoito näyttää muuttuvan yhä enemmän muiden alojen ihmisten harrastustoiminnaksi, voitaisiin hyvin ajatella, että etelärajaa siirretään Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon etelärajoihin ja näin vapautuvien alueiden laitumet jätetään metsäpeuroille, jotka syövät samaa evästä kuin porot. Näin saataisiin kunnollinen metsäpeurakanta. Tämän alalajin säilyttäminenhän näyttää jääneen Suomen varaan. 
    Geologian tutkimuskeskus laati maaherran kanssa julkaisemaamme kirjaa varten kartan, johon oli merkitty Pohjois-Suomen tärkeimmät malmit ja kallioperä. Julkinen sana on tuonut esiin mielenkiintoisen yksityiskohdan näiden luonnonvarojen hyödyntämiseen liittyen. Geologit eivät tunnetusti noteeraa ns. luonnonsuojelijoita millään lailla. Niinpä houkuttelevimmiksi kohteiksi osoitetaan ne esiintymät, jotka sattuvat sijaitsemaan kansallispuistojen tai muiden suojelualueiden alalla. Niiden hyödyntämiskannattavuus osoittautuu kuitenkin siinä määrin kriittiseksi, ettei riitä meno yhdestä reiästä kallion sisään ja sivukiven vienti suojelualueen ulkopuolelle. Alan puhemiesten mukaan suojelupäätökset olisi aina purettava. Ehkä tällaisiinkin tilanteisiin liittyvät ohjeistukset siirtyvät näin hallitusneuvotteluasioiksi.
    Geologian tutkimuskeskuksen malmivarantokartoitus on otettava vakavasti myös logistisessa mielessä. Ratahallintokeskus on suunnitellut vähäliikenteisten rataosien kiskotuksen poistamista. Eduskunta on kehottanut sitä toistaiseksi pidättymään näistä toimista. Pohjois-Suomen tulee yhteisönä tukea tätä eduskunnan päätöstä. Tulevaisuuden logistisia mahdollisuuksia ei saa kaventaa lyhytnäköisillä ratkaisuilla.
    Jos eduskunnassa haluaa tyrmätä jonkin hankkeen, tehokkain tapa on kutsua sitä "siltarumpupolitiikaksi". Tästä on ollut eräs kiusallinen tulos, monet elinkeinoliikenteen ja muunkin liikenteen kannalta tarpeelliset, todelliset siltarummut alkavat olla liikenteelle vaarallisessa kunnossa. Vaikka eduskunta on lisännyt voimakkaasti perustienpidon määrärahoja parin vuoden aikana, tiejohtajien rahanpuutteita kuvaavat kalvot eivät ole muuttuneet. Arviot uusien teiden rakentamiskustannuksista ovat niinikään pahoin klikanneet. Minun mielestäni tarvitaan ulkopuolinen selvittäjä käymään läpi se, mitä tiehallinnossa on todellisuudessa tapahtunut muutaman viime vuoden aikana eli missä tilanteessa nyt ollaan.
    Tuotanto perustuu sekä aineellisiin että aineettomiin varantoihin. Edellä olen käsitellyt sellaisia aineellisten varantojen käyttöä, joihin minulla on ollut joko mielestäni merkittävä havainto tai kriittistä huomautettavaa. Se on  ollut arjen politiikkaa. Alkutuotannolle löytyy lähes aina käyttäjänsä, kunhan hinnasta sovitaan. Olennaista Pohjois-Suomen kannalta on saada jäämään mahdollisimman suuri osa jatkojalostuksesta omalle alueelle. Lisäarvon tuottaminen omalla alueella luo työpaikkoja ja kierrättää rahaa. Mitä korkeampi on tuotteen jalostusaste, sen kalliimman kuljetuskustannuksen se kestää.
     Poronhoitoalueelle on luotu EU-jäsenyyden aikana yli kymmenen poroteurastamon verkosto, joista suurin osa on rakennettu valtion tuen turvin. Teurastamoiden joukossa on myös Pudasjärven yksikkö, joka on osa maatalousoppilaitosta, ja jossa teurastetaan ja alkukäsitellään hyvin monenlaisia hyötyeläimiä. Olisi erittäin paikallaan tutkia, mikä nyt käytössä olevista toimintamalleista on toiminnallisesti ja jatkojalostuksellisesti paras ja kannatettavin. Suurien teurastamoiden määrähän on alueellamme jatkuvasti pienentynyt.
    Pohjois-Suomessa on kaksi yliopistoa haaraosastoineen ja sivutoimipisteineen, tutkimussaralle hamuavia ammattikorkeakouluja, VTT:n ja muita tutkimusyksiköitä sekä polis-verkosto edustamassa erittäin voimakasta aineetonta varantoa. Mm. IT-alan menestys osoittaa, että tietotaito on täällä kansainvälisesti huippuluokkaa. 1950-luvulla käynnistetty korkeakoululaitoksen hajasijoittaminen on osoittautunut näin todella viisaaksi teoksi. Korkeatasoinen perusopetus ja -tutkimus takaavat myös tulevaisuudelle edellytykset uusille menestyksille. Puuttumatta tässä yhteydessä korkeimpaan opetukseen totean vain, että on jokseenkin mieletöntä, että yliopistojen ja korkeakoulujen rehtorit painivat tänä päivänä Senaatti kiinteistöt -nimisen valtion firman asettamien korkeiden vuokrien kanssa sen sijaan, että he miettisivät opetuksen ja tutkimuksen kehittämiskysymyksiä.
     Tämän vuosisadan kauaskantoisia tehtäviä on saada yliopistoissa, muissa oppilaitoksissa ja tutkimuslaitoksissa luotu osaaminen heijastumaan koko Pohjois-Suomen hyväksi. Kun valtio ei ole enää itse 1950-luvun malliin perustamassa uusia yrityksiä ns. kehitysalueille, mielenkiinto kohdistuu yritysten tuotantopoliittisiin ratkaisuihin. Niihin ei voi käyttää keppiä, joten porkkanat ovat ainoa sijoittumispolitiikassa käytettävissä oleva keino. 
     Haluamatta pätkääkään vähätellä paikallisen yrittäjyyden merkitystä työllistäjänä ja erikoisesti nuoren, työikäisen väestönosan paikallaan pitäjänä, monessa Pohjois-Suomen kunnassa muuttoherkkyys on sitä luokkaa, että tarvitaan kertaheitolla merkittäviä työpaikkojen luomisia väen pysyttämiseksi kotiseudullaan. Suuria sarjoja tuottavien yritysten päättäjät on saatava tekemään ratkaisut uusien tuotantolinjojen perustamiseksi sinne, missä potentiaalinen työvoima nyt on. Muutto kasvukeskuksiin kun ei sellaisenaan lisäpätevöitä tätä väkijoukkoa.
     "Porkkanapolitiikassa" on käytettävissä kolme varteenotettavaa vaihtoehtoa, joita tulisi kokeilla mahdollisimman pian rinnakkain: 1) maksetaan yritykselle esim. kolmen vuoden ajan tukea, jolla se puolestaan maksaa osan paikallisen johtajiston kilpailukykyisistä palkoista; 2) poistetaan yrityksiltä esim. viideksi vuodeksi kokonaan työnantajamaksut, ja 3) ryhdytään maksamaan kansalaispalkkaa negatiivinen tuloveromalli siihen ympättynä. Olen jo aiemmin ehdottanut, että Oulun läänissä kokeilualueiden ytimet olisivat samassa järjestyksessä Taivalkoski, Ristijärvi-Hyrynsalmi ja Suomussalmi. Perusteluiksi lyhyesti seuraavat näkökohdat: Taivalkoskella on potentiaalista työvoimaa ja erittäin korkea työttömyysaste, Ristijärven-Hyrynsalmen alueella syntyvyys on todella alhainen, joten kysymys on jo kuntaan muutosta, ja Suomussalmi on laaja-alainen, suhteellisen hyvinvoiva kunta. Kysymys olisi viimeksi mainitun kohdalla siis ehostamisesta. Lapin läänissä olisivat sitten samoin kriteerein valitut kolme aluetta. Inarin Lapinhan valtioneuvosto näyttää jo valinneen erääksi kohdealueeksi.
      Aluepolitiikka on mm. kateudesta johtuen vaikea toimintalohko. Erikoisen vaikeaa on alueiden ja toimien tärkeysjärjestykseen pano. Katseet kääntyvät Maakunnan liittojen päättäviin elimiin, erikoisesti maakuntavaltuustoihin.  
  Takaisin