Professori Erkki Pulliainen

KAINUUSSA POROTALOUDESTA TAKAISIN PEURATALOUTEEN

   Villipeuran sukuun Rangifer kuuluu vain yksi laji tarandus. Vaikka lajeja on vain yksi, on alalajeja pohjoisen pallonpuoliskon pohjoisosissa Amerikassa ja Euraasiassa lukuisia. Niistä jokainen on rakenteellisesti sopeutunut juuri niihin oloihin, joissa se elää. Yhteistä on ravinnon kaivaminen esiin paksuudeltaan vaihtelevan lumikerroksen alta.

   Arktisilla saarilla Grönlantia ja Huippuvuoria myöten elää matalia, lyhytkoipisia peuroja, jotka karvapeitteensä rakenteella, ihonalaisella rasvakerroksellaan ja käyttäytymisellään  minimoivat arktisen viiman kylmyysvaikutuksen.

   Mantereiden tundralla peurat ovat jo pitempikoipisia ja eläimet muutoinkin kookkaampia. Havumetsävyöhykkeen pohjoisosiin siirryttäessä lumikerroksen paksuus kasvaa, mikä vaikeuttaa eläimen liikkumista ja jäkälän haistamista lumikerroksen läpi, vaikka ilmavirta käykin täällä lumikerroksen läpi alhaalta ylöspäin. Näissä oloissa elävällä metsäpeuralla onkin pitkä turpa ja pitkät koivet.

   

Historiallinen merkitys suuri

   Kun viimeisen jääkauden aikanakin pohjoiset kairat olivat laajalti mannerjään peittämiä, villipeura joutui vetäytymään etelään, täällä Euroopassa aina Välimeren alueelle saakka. Mannerjään sulettua ja paljastuneen maan saatua kasvipeitteen villipeura valloitti takaisin entiset pohjoiset laidunmaansa, jotka nyt olivat saaneet uuden irtonaisten maalajien kerroksen.

    Villipeurojen perässä tulivat ihmiset ja suurpedot. Villipeuran tärkeintä kesäravintoa ovat mehukkaat, valkuaispitoiset kasvit ja talvievästä vähän valkuaista sisältävät jäkälät. Jäkälät kasvavat parhaimmillaan vain viisi milliä vuodessa, kun taas yksivuotisten kasvien koko maanpinnan yläpuolinen massa uusiutuu vuosittain. Talvisten jäkälälaidunten kantokyky määrää näin sen suurimman määrän peuroja, joka alueella voi kestävästi elää.

    Villipeuran merkitys ihmisen kannalta on siinä, että se muuttaa monimahaisella ravinnon hyväksikäyttöjärjestelmällään muutoin ihmisen kannalta heikkolaatuiset ravintoaineet hänelle varsin hyvin kelpaaviksi, suorastaan herkullisiksi ruoka-aineiksi (lihaksi ja sisäelimiksi). Ilman villipeuraa tundran ja taigan pohjoisimpien osien asuttaminen olisi siirtynyt tuhansia vuosia myöhemmäksi ajankohdaksi.

     Villipeuran hyväksikäyttö on metsästystä. Tätä kehittyneempi tapa oli "puolikesyttää" villipeura ihmisen osittain hallittavissa olevaksi poroksi. Täällä Luoteis-Euroopassa tämä "kesyttäminen" kohdistui vuoristoissa elävään tunturipeura -alalajiin, jonka koivet ovat lyhyemmät ja turpa lyhyempi kuin samoilla leveyspiireillä metsävyöhykkeessä elävällä metsäpeura -alalajilla.

     Ongelma muodostui siitä, että tunturipeurasta "kehitetty" poro otettiin puolikotieläimenä käyttöön myös syvän lumen metsäalueilla. Näin Lapin metsävyöhykkeessä, Koillismaan ja Kainuun metsissä laiduntavat porot ovat ikään kuin väärässä elinympäristössä. Näillä alueilla harjoitetaan porotalouden rinnalla myös mm. maataloutta, jonka pelloille porot pyrkivät ruokailemaan. Ristiriita on valmis.

 

Vaikeasti luotavaa lainsäädäntöä

    Peuratalous sekä metsästyksenä että poronhoitona vaatii yhteiskunnan säätelyä. Kummankin perusta on selvä: kestävä käyttö. Se kuitenkin helposti unohtuu, kun pyritään hankkimaan itselle mahdollisimman suuri osuus ulottuvilla olevan eläinkannan tuotosta.

    Eduskunta on saanut kokea, kuinka vaikeaa kestävän käytön (osa kestävää kehitystä) sisällyttäminen lain muotoon on. Vuonna 1983 valittu eduskunta ei kyennyt säätämään poronhoitolakia, joten hallituksen esitys raukesi. Seuraava eduskunta tässä tehtävässä onnistui "erityisjärjestelyjen" avulla (v. 1990), joissa olin mukana.

   Yhtä vaikeaa oli uuden metsästyslain säätäminen kolme vuotta myöhemmin. Siinäkin käytiin varsin poikkeuksellinen eduskunnan sisäinen valmisteluprosessi läpi. Lopuksi kirjoitin yhdessä edustaja Väinö Saarion kanssa laista kirjankin.

  

Ongelmat säilyneet - ympäristö muuttunut

    Vuoden 1990 poronhoitolailla ei muutettu vuoden 1948 lailla määriteltyä poronhoitoaluetta eli Oulun läänissä sen eteläraja säilyi Kiiminkijoessa. Paineita toisenlaiseen ratkaisuun toki oli. Kainuussa porottomien yhdistykset vaativat äänekkäästi etelärajan siirtämistä pohjoiseen, mieluiten Lapin läänin puolelle. Nämä vaatimukset eivät ole vuosikymmenen kuluessa vaimentuneet. Perusteetkin eli eturistiriidat ovat säilyneet samoina.

    Eteläisen porotalouden luonnekin on muuttunut. Kuva porotaloudesta "luontaiselinkeinona" on muuttunut, kun paliskuntaa johtaa entinen valtion virkamies. Käytetyt menettelytavat ovat johtaneet tuon tuostakin niiden oikeellisuuden arviointiin käräjäoikeuksissa. Porot ja metsäpeurat eli yksityisten ja valtion eläimet ovat siinä tuoksinassa menneet aika ajoin sekaisin.

    Metsäpeuran paluu Kainuuseen on todella suuri muutos entiseen. Nyt poroja ja metsäpeuroja on pyritty pitämään esteaidalla erillään, mutta tässä ei ole täysin onnistuttu. Alueelle ovat palanneet myös sudet. Niiden ravinnonhankinta poronhoitoalueen puolella ja poromiesten reagointi tähän ovat tehneet poronhoidosta tällä alueella yleiseurooppalaisen asian, joka ylittää reippaasti uutiskynnyksen.

   Neuvostoliiton jälkeinen aika itärajan takana on johtanut siihen, että vastuu metsäpeuran alalajina säilymisestä on siirtynyt Suomen vastuulle. Naapurin puolen kannat ovat huvenneet. Suomelle vastuun kannon pitäisi olla helppo asia, onhan metsäpeura "Suomen peura" (R. tarandus fennicus).

 

Porotaloudesta peuratalouteen

   Lähimain kaikki edellä mainitut ongelmat voitaisiin ratkaista siirtymällä Pudasjärven, Taivalkosken ja Kuusamon eteläpuolisella alueella porotaloudesta peuratalouteen. Tämä tarkoittaa, että poronhoitoalueen eteläraja siirretään näiden kuntayhteisöjen etelärajoihin. Näin voitaisiin saavuttaa mm. seuraavia etuja nykyiseen nähden:

   1) Metsäpeura syvän lumen oloihin sopeutuneena tulisi alueella paremmin toimeen kuin poro (ravintohan on sama). Se pystyy villinä lajina tätä paremmin pakenemaan susia. Se tuottaa suhteessa poroon nopeammin lihaa. Villinä lajina se olisi helpommin karkotettavissa pelloilta kuin poro. Ristiriita porottomien pyrkimyksiin nähden ainakin lievenisi.

   2) Motorisoituneen porotalouden suuret hoitotyökulut jäisivät kokonaan pois. Kuluja syntyisi vain lumikeleillä tapahtuvasta metsästyksestä ja siihen liittyen ruhojen kuljettamisesta lihantarkastuspaikoille. Nytkin jo poroja ammutaan maastossa sen sijaan, että ne tapettaisiin poroteurastamoilla.

    3) Peuratalous toimisi (niin kuin nytkin) metsästyslain mukaisten pelisääntöjen mukaan. Pitkähkön ylimenokauden aikana kaatolupien myöntämisessä voitaisiin - niin haluttaessa - suosia vuonna 2001 aktiivisina toimineita, nuhteettomia poromiehiä.

    4) Elämysmatkailun kannalta metsäpeura olisi tässä tarkoitetulla alueella aivan kokonaan muuta kuin poro.

    Ehdottamani malli edellyttää poronhoitolain muuttamista. Sen toimiminen edellyttäisi myös metsäpeurataloudelle Kainuun oloissa uusia pelisääntöjä. 
Takaisin