Kärsämäen Sydänmaalla 9.5.2002 klo 12
Arvoisat kuulijani!
"Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, pääskysestä ei päivääkään." Tutulta kuulostaa. Kansanperinnettä, jota moni osaa hokea, mutta harva on pysähtynyt miettimään, mitä kaikkea esi-isämme ja -äitimme ovat tähän sananparteen saattaneet kätkeä. Johdattelen meitä uuteen kesään tässä Kristuksen taivaaseenastumisen päivän tilaisuudessa tuomalla esiin muutamia ajatuksia ja mielleyhtymiä, joita tämä sananparsi on minussa herättänyt.
Esivanhemmillamme on ollut hyvin kokonaisvaltainen kuva heille hyvin läheisestä ja ratkaisevan tärkeästä luonnosta. Tähänkin sananparteen on otettu mukaan pellon linnustoa edustamaan kiuru, metsää edustamaan peippo, rantoja ja pihapiiriä edustamaan västäräkki sekä pihapiiriä ja ilmatilaa edustamaan pääskyt. Kaikki meikäläiset linnut lentävät, mutta pääskyt hallitsevat kesäpäivinä lähintä ilmatilaamme hyönteisiä saalistaessaan. Esivanhempamme ovat myös pehmoilleet, suorastaan leperrelleet. Peippoa on kutsuttu peipposeksi ja pääskyä pääskyseksi. Tälläkin voi olla luonteva selityksensä. Useimmiten juuri peipon laulu ja pääskyjen lentoäänet kuuluvat avonaisesta makuuhuoneen ikkunasta alkukesän aamuina viestittäen uuden päivän koitosta.
Peipon ja pääskyjen äänet ovat lupaus uudesta päivästä. Koko sananparsi on lupaus uudesta kesästä, uudesta kasvukaudesta, jonka toteutumisesta viestittävät luonnon omat sanansaattajat, muuttolinnut. Tämä viestintä on ollut esivanhemmillemme tiedostetusti äärimmäisen tärkeä asia. Ilman uuden satokauden tuotantoa edessä olisi ollut nälkäkuolema. Tässä suhteessa maapallon realiteetit eivät ole miksikään muuttuneet vuosisatojen aikana. Uusi kasvukausi on meille yhtä elintärkeä kuin se oli esivanhemmillemme, mutta teknologisoituneessa maailmassa IT-huuman keskellä elämän jatkumisen perusvälttämättömyydet luiskahtavat helposti tajunnan ulkopuolelle.
Esivanhemmillamme oli selvä käsitys siitä, missä järjestyksessä muuttolintuja pitää odottaa saapuviksi tänne Suomenniemelle. Näin on ollut varmaankin kaikilla lauhkean vyöhykkeen pohjoisosan ja arktikumin alkuperäiskansoilla. Muuttolinnut ovat vaelluskäyttäytymisellään ajoittaneet todellisen kevään ja todellisen syksyn oikeille paikoilleen kulloinkin elettävässä ajassa. Allakan kevät ja syksy ovat olleet oma asiansa. Kun vuodet eivät ole veljiä keskenään, vuosivaihtelun mukaiset todelliset toteutumat ovat olleet ihmisen kannalta ratkaisevimpia. Tämän ovat tajunneet muiden muassa eskimot, joiden kielen sisältämät viestit menevät paljon pidemmälle kuin suomenkieliset sananparret. Niinpä kevään ensimmäisellä myrskylintuhavainnolla on eskimoille oma sanansa, ilmaisunsa. Sen viesti eskimolle on: tee ne ja ne kevään työt. Näin pärjääminen todella ankarissa pohjoisissa oloissa on kytketty elettävän hetken ainoakertaisuuteen ja suureen merkitykseen tulevaisuuden kannalta, varautumiseen siihen.
Voidaan tietenkin nähdä niinkin, että sananpartemme ketjulla kiuru-peippo-västäräkki-pääsky viestitetään kevään toivorikkaasta, mutta samalla armottomasta etenemisestä niin, että jos et ole ryhtynyt maanmuokkaustöihin pääskyjen saavuttua taidat olla aika myöhässä kevätpuuhissasi. Olivathan kiuru, peippo ja västäräkki jo varoittaneet sinua arjen todellisuudesta saapumisellaan lähiympäristöösi.
Suomen kaltaisessa pitkässä pohjoisessa maassa kasvukauden pituus vaihtelee 125:stä 175:een vuorokauteen. Voimakkaimmin tämä ero ilmiönä näkyy ja tuntuu keväällä. Kun Helsingissä eduskuntatalon eteläpäädyn rinteellä kevään kukat kukkivat, niin Kärsämäen Sydänmaalla on tavallisesti vielä lunta pelloilla. Neljä sataa kilometriä on fenologisesti todella paljon kasvukauden alussa. Maataloustöiden ajoituksessa tämä ero tulee voimakkaana arkitodellisuudeksi. Kevään merkit pitää osata lukea. Siitä huolimatta voi tulla yllätyksiä. Takatalvien todennäköisyys on aivan toista luokkaa pohjoisessa kuin etelärannikolla.
Pohjoisuusasteeseen liittyvät erot eivät ole yksinomaan Suomen sisäinen asia. Kun Suomenlahden pohjoisrannalla kasvukauden pituus on tuo 175 vuorokautta, niin Irlannissa se on 365 vuorokautta. Maataloudessa Kärsämäen Sydänmaan tuottajat ovat kuitenkin samoilla Euroopan unionin sisämarkkinoilla Irlannin viljelijöiden kanssa. Täällä puolitoista sataa kasvukausivuorokautta, siellä vuoden jokainen päivä noteerataan kuuluvaksi kasvukauteen.
Kun Sydänmaan viljelijä odottaa joka kevät kasvukauden käynnistymistä ja kotieläinten sisäruokinnan päättymistä, niin hänen irlantilainen kolleegansa odottaa korkeintaan eläkkeelle lähtöä ja luopumistuen korotusta. Jos eivät ole vuodet veljiä keskenään, niin eivät ole sisämarkkinakilpailussa kilpailuasetelmatkaan muutoinkaan tasavertaisia.
Mitä tästä vähintäänkin kiusallisesta asetelmasta sitten pitäisi vetää johtopäätöksinä? Englannin maatalousministeri ehdotti ennen Suomen EU-jäsenyyttä, että Suomi luopuisi juuri edellä kuvatusta syystä maataloudestaan ja jättäisi suomalaisten ruokkimisen hänen kotimaansa tehtäväksi. Tähän silloinen ulkoministerimme vastasi luonnollisesti ehdotuksen torjuen. Oloiltaan yhä epävakaammaksi käyvällä ja väestömäärältään kasvavalla maapallolla yhdelläkään kansallisvaltiolla, jolla on riittävän pitkä kasvukausi ja viljavaa maata käytettävissään, ei ole varaa jättäytyä sen varaan, että muualta on aina ruokaa saatavissa. Elintarviketalouden huoltovarmuus on muodostumassa yhä tärkeämmäksi asiaksi kaikkialla maapallolla. Maapallon pohjoisin maatalousvaltio Suomi ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta. Täällä tiedetään sekin, mitä seurasi Neuvostoliiton päätöksestä lopettaa maanviljely laajoilla alueilla itärajamme takana. Aika ajoin on oltu suoranaisissa ruoansaantivaikeuksissa ja elintarvikevalikoima on ollut kaupoissa koko ajan varsin vaatimaton.
Sydänmaalaisittain tämä merkitsee jatkossakin sitä, että maanviljelijä odottaa joka kevät, koska saapuu kiuru, koska peippo, koska västäräkki ja koska pääskyt. Suomessa tuottajien osaaminen ja ammattitaito ovat todella korkeaa luokkaa. Samoilla EU:n sisämarkkinoilla on suurehko valtio, jonka tuottajista kuusi kymmenestä ei osaa lukea, eikä kirjoittaa. Siinä, missä Sydänmaan tuottaja hikoilee ja tuskailee EU:n lomakkeiden täytön kanssa, tuossa toisessa valtiossa tuottajayhdistyksen toimihenkilö täyttää viljelijän puolesta tarpeelliset lomakkeet. Siellä vastuu on tuolla toimihenkilöllä, Suomessa ja Kärsämäellä vastuun kantaa kokonaisuudessaan tuottaja itse. Täällä pienikin virhe pinta-aloissa tai kotieläinten elämänkaaren seurannassa johtaa tukien saannin vaarantumiseen. Jos kiuru, peippo, västäräkki ja pääsky tämän tajuaisivat, niin jättäisivät mielenosoituksellisesti yhden värssyn lauluistaan vetäisemästä.
Yksikään ihmisen aiempi kulttuuri ei ole ollut oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Tämä kulttuuri, johon meidän elämämme sattuu ajoittumaan, ei muodosta näissä suhteissa poikkeusta. Mallia tasapuolisuudelle ei anna luontokaan. Luonto ympärillämme on kilpailun ja taistelun tyyssija, jonka pelisääntöihin ei kuulu humanismia. Epäitsekkyys, altruismi, on luonnossa äärimmäisen harvinainen ilmiö. Ihminen poikkeaa luonnon muista olioista ajattelu- ja ymmärryskykynsä puolesta. Tämän muista eliöistä poikkeavan taipumuksen hyväksikäyttö on kuitenkin usein hyvin säästeliäästi käytetty luonnonvara. Ihminen lajina säästääkin väärässä paikassa. Jopa meidän talousjärjestelmämme korostaa kilpailun välttämättömyyttä ja ihannoitavuutta, sen sijaan, että se tähdentäisi oikeudenmukaisuutta ja tasapuolisuutta luonnonvarojen hyväksikäytössä.
Maapallo on ykseys. Kiuru, peippo, västäräkki ja pääskyt poistuvat Kärsämäeltä muualle talvehtimaan pysyen koko ajan tällä planeetalla vaistonvaraisella pyrkimyksellä palata seuraavana keväänä lähtöalueelleen. Muuttomatkoillaan ne kulkevat lukuisten sellaisten valtioiden kautta, joissa pyydystetään verkoilla pikkulintuja, ja joissa ei piitata edes vaatimattomasta ympäristönsuojelun tasosta. Nämä muuttoreitit ja niiden päässä olevat talvehtimisalueet ovat suuressa määrin traditioita. Linnuilta puuttuu kyky väistää alueita, joissa pyyntiverkot ja ympäristömyrkyt voivat koitua niiden kohtaloksi. Sen sijaan, että maapallon kansakunnat todella pyrkisivät esimerkiksi YK:n puitteissa vaalimaan maapallon luonnon monimuotoisuutta ja estämään luonnon pilaamista saasteilla valtiot liittoutuvat kilpailua edistäviksi yhteenliittymiksi, joiden merkittävänä tapana on pinnaaminen ympäristönsuojelussa. Jollei suurta asennemuutosta suhtautumisessa ympäristönsuojeluun tapahdu, kiurulle, peipolle, västäräkille ja pääskyille voi jonain päivänä käydä niin kuin kävi kottaraisille pari vuosikymmentä sitten: kymmenet tuhannet suomalaiset perheet joutuivat toteamaan, etteivät pihapiirin pöntöt saanetkaan enää tuttuja tummia asukkaitaan. Kottaraispöntöillä oli hiljainen kevät. Eikä kottaraiskanta ole vieläkään elpynyt entiselleen. Kottaraisia kuolee yhä edelleen myrkkyihin muuttomatkoillaan.
Kaikessa edellä kertomassani olen lähtenyt siitä, että suomalainen maaseutumaisema on suurin piirtein sellainen kuin se on nyt Kärsämäellä. On hoidettuja maa- ja metsätaloustiloja pihapiireineen, on nykyisten metsälakien mukaisesti hoidettuja metsätiloja, on soita ja vesistöjä, joiden rannoilla voi olla siellä täällä kesäasutustakin. Ja on tietysti kylätaajamia kirkkoineen ja muine julkisine rakennuksineen. Tämä kaikki on vain sillä edellytyksellä, että täällä on ihmisiä, jotka pitävät näitä rakenteita yllä.
Meneillään oleva maaltapako ei ole johtanut viljellyn peltoalan pienentymiseen - lopettaneiden tilojen pellot ovat siirtyneet joko toimintaansa laajentavien tuottajien omistukseen tai heidän vuokramaikseen. Kohtalonkysymys on muotoiltu viime aikoina uudestaan. Kuinka kauan karjatilalliset jaksavat hoitaa suuria eläinmääriään? Vaikka tällä uudella kehityskululla on ikää vasta vajaa vuosikymmen, nyt jo tulee viestejä henkisestä ja fyysisestä loppuunpalamisesta. Ensimmäinen ilmentymä tästä surullisesta kehityskulusta on tilan emännän kyllästyminen ja siirtyminen asumaan taajaman rivitaloon. Jatkon voi jokainen loihtia mielikuvituksessaan.
Suuri tilakoko johtaa meikäläisissä oloissa herkästi kyläasutuksen entisestään harventumiseen, mikä puolestaan vaikuttaa peruspalvelujen tarjontaan. Jos sitten karsintaa tapahtuu näissä suurissa yksiköissä kielteinen kehityskulku voi entisestään vauhdittua. Tilojen hoitamattomuus näkyy nopeasti maaseutumaisemassa. Se vaikuttaa puolestaan myös siihen, mistä kiurut, peipot, västäräkit ja pääskyt etsivät reviirinsä ja pesäpaikkansa.
Mitä sitten pitäisi tai voitaisiin tehdä maaseudulle, sen ihmisten, kiurujen, peippojen, västäräkkien ja pääskyjen hyväksi? Meillä täällä Koti-Suomessa kansalaiset saavat vapaasti valita asuinpaikkansa. Tämä oikeus on taattu perustuslaissakin. Mitä epävakaammiksi olot maapallolla käyvät, sen turvallisempi elinympäristö maaseutu on. Kokemus on osoittanut, että vapaan yhteiskunnan oloissa kyläkunnat voivat ottaa yhteisönä tulevaisuuden haltuunsa. Valtiovallan tehtävänä on antaa tälle toiminnalle sekä taloudellinen että henkinen tuki. Taloudellisesti se on vaikuttavuudeltaan parhaimmillaan kaikkein kustannustehokkainta toimintaa. Siitä kiittävät myös kiurut, peipot, västäräkit ja pääskyt täydellistämällä kuvaa kesäisestä maaseutumaisemasta.
Siunauksellista helatorstaita itse kullekin!