Kirjoitus Kalevassa 22.6.2002
SUURI YHTEISKUNNALLINEN JAKOLINJA LÖYTYI
Oikeisto, keskusta, vihreät, vasemmisto. Tuttuja politiikasta ja mediasta. Niiden pitäisi kuitenkin olla - tarkoituksensa täyttääkseen - enemmän kuin tuttuja, niiden poliittisen sanoman pitäisi olla sekä ohjelmallisesti että käytännön toiminnan tuloksina toisistaan selvästi poikkeavia. Tai politiikassa pitäisi olla jokin muu ryhmittymiä erottava jakolinja.
Kansalaiset muodostavat käsityksensä politiikan todellisesta sisällöstä lähinnä puoluejohtajien, ministerien ja kansanedustajien tekemien valintojen/ratkaisujen siitä julkikuvasta, jonka media kulloinkin katsoo parhaaksi välittää. Sateenkaarihallitusten seitsemän vuoden aikana äänestäjät antoivat yhä useammin antaneet ymmärtää, ettei päivänpolitiikassa eroja puolueiden välillä juurikaan ole. Painotuserot tulevat esiin lähinnä äänestysselityksinä.
Politiikan tutkijoille puolueiden arkipäivän politiikan sisällön ilmiselvä samankaltaistuminen tyrkyttää helppoa selitystä äänestysinnokkuuden jatkuvalle laskulle. Ei edes poliittinen (keskusta)oppositio ole viime vuosina pystynyt tarjoamaan tai halunnut tarjota todellista, helposti hallituksen politiikasta erottuvaa vaihtoehtoa.
Tässä yhteydessä on tähdennettävä sitä, että satoja kertoja äänestäminen valtion seuraavan vuoden budjetista kertoo hyvin vähän poliittisista eroista hallituksen ja oppositiopuolueiden välillä. Näiden vaihtoehdot eivät ole yhteismitallisia, sillä hallituksen esityksessä on aina valtiontaloudellisista syistä menokatto näkyvissä, kun taas opposition ehdotusten yhteismäärällä ei ole käytännön kattoa. Jälkimmäistä ei oikeastaan voi edes laskea, kun hävitty äänestys ei vaikuttaisi valtion menojen loppusummaan. Vain opposition julkaistusta vaihtoehtobudjetista voi tunnistaa linjaeroja.
Tämän näkyvän julkikuvan seinätaulun takana on kuitenkin toinen maailma; puolueiden sisäinen todellisuus. Mitä persoonina voimakkaampia ja pitkäaikaisempia puoluejohtajat ovat, sitä enemmän aineksia sisäisten toishenkisyyksien syntymiseen tarjoutuu. Hyvin hoidettuna tämä jännite on puolueille suuri voimavara, mutta se voi myös kätkeä sisäänsä merkittäviä lähestymistapa-, maailmankokemis- ja suorastaan katsomuseroja.
Maailmantilan raju haaste
Maapallon kulttuurien historia ei anna paljon toivoa paremmasta. Tutkimus on osoittanut, etteivät elämän suuret muutokset ole vielä koskaan vastanneet niihin osallistuneiden tietoisia tavoitteita. Ihmiset eivät ole tajunneet tuotannon ja suvunjatkamisen vaikutusta asenteisiinsa ja arvoihinsa ja ovat olleet täysin tietämättömiä päätöstensä pitkäaikaisista ja kumulatiivisista vaikutuksista.
Nämä Harvardin yliopiston kulttuuriantropologian professorin Marvin Harrisin havainnot ovat olleet mm. pohjana 1980-luvulla esittämilleni vihreän liikkeen ns. Oulun teeseille:
- luonnon kantokykyä ei saa ylittää;
- ihmisten sietokykyä ei saa ylittää;
- päätöksissä pitää ottaa niiden pitkäaikaisvaikutukset huomioon, ja
- meillä ei ole moraalista oikeutta siirtää kulutuksemme laskuja tulevien sukupolvien maksettaviksi.
Näiden teesien merkitystä testataan päivittäin. Ei ole vaikeata havaita, että luonnon kantokykyä ja ihmisten sietokykyä ylitetään kaikkialla maapallolla. Erikoisesti eettisesti arvokkaissa demokratioissa poliitikkojen on vaikea tehdä päätöksiä niin, että niissä otettaisiin niiden pitkäaikaisvaikutukset huomioon - jälleenjakelujuhlista innostuneet äänestäjät kun haluaisivat jaettavan sellaistakin, mitä ei ole olemassakaan. Tämä on jo sinänsä johtanut kulutuksen laskujen siirtämisiin tuleville sukupolville.
Vaikka elämme tieteen ja teknologian toistaiseksi nopeimman edistyksen aikaa, meillä on maapallonlaajuisesti kestävän kehityksen suhteen pallomme pahasti kateissa. Meillä pettää jo määrittelytasolla. Viitaten erään merkittävän poliitikon äskettäiseen lausahdukseen, kestävän kehityksen sisältöä ei määrittele mikään puolue, vaan biologian, fysiikan ja kemian lainalaisuudet. Kaikkein pahinta olisi, jos kestävän kehityksen edistämisen jokin puolue omisi itselleen, kun juuri tämän toimeliaisuuden pitää olla kaikkien poliittisten toimijoiden vastuulla.
Jakolinja löytyi energiapolitiikasta
Läntinen teknokulttuuri nojaa nyt lähes kaikessa uusiutumattomiin energianlähteisiin, fossiilisiin polttoaineisiin ja uraaniin. Kivihiili- ja maakaasuvarantoja lukuun ottamatta niiden varannoille on arvioitu kymmenissä vuosissa laskettavissa oleva riittävyys. Se on niin vähän, että se ei oikeastaan ole yhtään mitään.
Maapallolla vallitseekin todellinen hätätila, kun väestöräjähdyksenkin ollessa tosiasia osa sen poliittisesta ja tieteellisestä eliitistä tukeutuu epätoivoisella innokkuudella mainittuihin uusiutumattomiin energianlähteisiin, joiden tiedossa olevat, taloudellisesti kohtuullisesti hyödynnettävissä olevat varannot eivät riitä edes siksi ajaksi, mitä uusia voimaloita suunnitellaan käytettävän.
Suomi voisi olla energiapolitiikan kehittämisessä ainoalaatuinen valtio maapallolla. Maamme on harvaanasuttu. Täällä on auringonpaistetta, tuulta ja viljavaa maata, eikä maaperä ole ikiroudassa maamme pohjoisesta sijainnista huolimatta. Nämä myönteiset realiteetit tulivat voimakkaasti esiin eduskunnassa sen kansanedustajien valmistautuessa toukokuun 24. päivän 2002 ydinvoimalalupaäänestykseen.
Itsenäisen Suomen poliittisessa historiassa ainoalaatuisella tavalla kuvattu havainto jakoi kansanedustajat kahteen eri leiriin, edellä mainitun havainnon tehneisiin ja sen merkityksen tiedostaneisiin ja vanhaan, kestämättömään energiatalouteen tarrautuneisiin. Lisäksi joukkoon mahtui tietenkin myös poliittisia opportunisteja, jotka etsivät itselleen poliittista tulevaisuutta voittajien leiristä.
Suomen edessä olevan poliittisen tulevaisuuden kannalta rohkaisevaa on, että uusiutuviin energianlähteisiin tukeutuvien edustajien kesken syntyi kiinteä yhteistyöverkosto, jossa omalla puoluekannalla ei ollut mitään merkitystä. Käydyissä lukemattomissa kahden- ja monenvälisissä keskusteluissa oli aitoa uuden etsimisen tunnetta ja, vaikka äänestys sittemmin hävittiin, viritystä, jonka varassa voi tulevaisuudessa astua millaiseen yhteisvastuuseen tahansa.
Merkityksellistä on sekin, että vaikka tämä edistyksen rintama joutui jatkuvan pilkan, uhkailun ja muun painostuksen kohteeksi, ja vaikka lehtien pääkirjoitukset eivät osoittaneet toiminnalle minkäänlaista ymmärtämystä, se ei vaikuttanut millään tavoin työilmapiiriin.
Vaikka ydinvoimaäänestyksessä luvut olivat edistyksellisen rintaman tappioksi 108-91 (sekoilevan I. Kerolan korjaus suoritettu), ja vaikka rintamaan kuuluva Erkki Tuomioja hävisi sittemmin vaalin puoluejohtajuudesta, olennaista tulevaisuuden kannalta on, että Suomen keskustassa, Vasemmistoliitossa, Ruotsalaisessa kansanpuolueessa, Kristillisdemokraateissa ja Vihreässä liitossa enemmistö kansanedustajista lukeutui edistykselliseen energiarintamaan.
Kun politiikka on myös yksilöihin kytkeytyvää toimeliaisuutta, hyvin merkityksellistä on se, että Suomen keskustan, Vasemmistoliiton ja Vihreän liiton puoluejohtajat lukeutuvat edistykselliseen rintamaan. Sosialidemokraateissakin seuraavan puoluejohtajavaalin jälkeen näin voi hyvinkin olla asianlaita, sillä siinä määrin korkean äänimäärän Erkki Tuomioja sai puoluejohtajavaalissa ay-liikkeen toiseen suuntaan vetävästä politiikasta huolimatta.
Kokemani perusteella näen Suomen politiikassa avautuvan aivan uudenlaisen yhteistyön aikakauden mahdollisuuden. Uusiutuviin energianlähteisiin perustuva energiatalous muodostaa kestävän talouden ja kestävän kehityksen tukirankarakenteen. Siihen nojautuva teknokulttuurikin pärjää näillä eväillä maapallon talouden kaikissa tuiverruksissa. Edistyksen rintaman on lopulta voitettava. Ainoalaatuinen yhteistyöverkosto muodostui jo!