Kuhmossa kirkkopäivillä 4.8.2001

Arvoisat kuulijani,

    Kristillisellä kirkolla on kautta historiansa ollut joitakin asioita, joihin sen on ollut vaikea ottaa riidattomasti kantaa. Näistä tärkeimmät voidaan kiteyttää suhtautumisiksi kulloiseenkin alueelliseen maalliseen valtaan, omistamiseen, luontoon ja ekologisiin lainalaisuuksiin. Yleinen vaste ensimmäiseen kysymykseen on ollut: "Yritetään tulla juttuun kulloisenkin maallisen vallan käyttäjän kanssa, kuitenkin yrittäen tarpeen voimakkaasti vaatiessa muistuttaa mm. ihmisoikeuksista". Vaste toiseen asiaan on ollut vähemmän arkaileva. Kirkko ei ole yleisesti kyseenalaistanut roomalaisen oikeuden mukaista omistamisen oikeutusta, joskin tätä valintaa on voimakkaastikin arvosteltu, kuten kristillissosiaalinen liike teki Saksassa pari sataa vuotta sitten.

   Ekologiset lainalaisuudet ja luonnon hyväksikäyttö ovat aina olleet ihmiselle vaikeita asioita, ei vähiten eri uskonnoille. Siviilirohkeus ei ole tahtonut riittää hyväksymään todeksi sitä mitä näkee, puhumattakaan siitä, että koettu olisi johtanut käyttäytymismuutokseen. Sekä vanhassa että uudessa testamentissa löytyy toki tekstiosuuksia, jotka viittaavat siihen, että niiden kirjoittamisen aikoihin on esiintynyt paikallisia/alueellisia ekokatastrofeja ja ne ovat eräällä tavoin pakottaneet kirjaamaan niiden uusiutumisen estämiseen tähtääviä varoituksia.

    Kristillisen kirkon sanoma ei ole yrittänytkään asettaa eläinlajeja keskenään tasa-arvoiseen asemaan. Tämä on jättänyt ikään kuin vapaat kädet sanan selittäjille. Saarnaaja on ollut - kirkko sen hyväksyen oikeutettu ottamaan luonnosta uhkakuvia sanomansa vahvistukseksi, jos tilanne on näyttänyt tätä vaativan. Suomi on ollut tämän mahdollisuuden käytön mallimaa.

    Ilmiöllä petoviha on maassamme vain parin sadan vuoden perinne. Tänä aikana sen keskeinen ylläpitäjä on ollut luterilaisen kirkon papisto. Aivan samalla tavoin kuin kenraalit rahastavat veronmaksajia maalailemalla uhkakuvia sodista ja vihollisista, aivan samalla tavoin sunnuntaijumalanpalveluksien saarnaajat ovat pelotelleet kirkkokansaa susilla, jotka käyvät ihmisten kimppuun. Näin tapahtui kautta viime vuosisadan, vaikka kertaakaan tuon vuosisadan aikana vesikauhuton susi ei käynyt Suomessa eikä lähi alueilla ihmisten kimppuun, ei edes niitä ahdistelleiden metsästäjien kimppuun.

     Kuvattu on ollut yleiseurooppalainen ilmiö. Se on synnyttänyt kirkon piirissä kristillissosiaalisen liikkeen tavoin "vaihtoehtoisia suhtautumismalleja". Yksi sellainen on "ekoteologinen luomisoppi", jonka kirjoittaja on saksalainen Jurgen Moltmann. Siinä etsitään uutta luontomyönteistä kristinuskoa. Jumalan katsotaan olevan Pyhän Hengen kautta läsnä kaikkialla luonnossa, niin elollisessa kuin elottomassakin, niin metsäpeuroissa kuin niitä saalistavissa susissakin. Maailma nähdään "pyhänä ja kauniina". Jumala on elämän rakastaja ja hänen henkensä on kaikissa luoduissa. Maailmassa vallitsee kaiken elämän ykseys ja kumppanuus. Kaikki olennot ovat yhteydessä toistensa ja Jumalan kanssa. Kristilliseen luomisuskoon kuuluu siten yksiselitteisesti elämänmyönteisyys ja rakkaus. Elämä itsessään ymmärretään rakkautena ja tämän vastaanottaminen ja hyväksyminen johtaa intensiiviseen, intohimoiseen elämään, joka on avoin sekä ilolle että tuskalle. Siten maailma ei voi olla vankila: mitä enemmän joku rakastaa, sen avoimemmin hän kohtaa elämän ja ystävän. Ystäviä ovat myös luonnossa vielä elävät suurpedot, meillä sudet, karhut, ilvekset ja ahmat.   Takaisin