Puheenvuoro SONERA-tiedonantokeskustelussa 3.9.2002
ARVOISA PUHEMIES!
Vuoristorata Soneran historiassa sai uuden tarkastusaseman, kun yhtiön kirjanpidossa suoritettiin 4.3 miljardin euron alaskirjaus. Samalla varmistettiin uuden seurannan käynnistyminen, kun alaskirjauksen yhteydessä firman taseeseen jätettiin yli 1,2 miljardia euroa laskennallisia verosaatavia. Käytännössä yhtiö saa vähentää tuon rahamäärän veroista, joita aiheutuu seuraavan 6-7 vuoden aikana Suomessa syntyvistä verotettavista tuloista. Tämän tuloksen teon onnistuttua menettäjinä ovat suomalaiset veronmaksajat. Se on silloin konkreettinen tappio. Firman taloudellinen nykytila ja osakkeiden nykyinen alhainen arvo sinänsä ovat toinen. Arsenal-pyykkiä ei ole vielä kokonaan pesty, kun keskusteluun ilmestyy samaan suuruusluokkaan luettavissa oleva kupru. Asia aiheellisesti puhututtaa kansalaisia. Vastuuta on sälytetty yhtiön operatiiviselle johdolle, hallintoneuvostolle, ao. ministerille, ministeriölle, valtioneuvostolle ja myös eduskunnalle. Erikoisesti Soneran hallituksen puheenjohtaja Markku Talonen on halunnut syyllistää kollektiivisesti koko eduskunnan tapahtuneesta. Olennaista on tarkastella, kuka tai mikä on kulloinkin halunnut mitä siinä ketjussa, joka mahdollisti Saksan umts-virheen syntymisen.
Tapahtumien jälkikäteisessä arvioinnissa oikeiden johtopäätösten tekoa helpottaa, jos on osoitettavissa, että joku tai jotkut ovat voimakkaasti halunneet jotakin, joka on mahdollistanut tapahtuneen syntymisen.
Ensimmäinen kysymys tietenkin kuuluu: "Mikä puolue on halunnut ao. jaossa liikenne- ja viestintäministerin salkun?" Vastaus on selkeä. Toistamiseen Kansallinen kokoomus. Tähän pakettiin on kuulunut, että Sonera Oyj:n asiat säilyvät liikenne- ja viestintäministeriöllä. Nykyinen ministeri Kimmo Sasi jopa joutui muuttamaan kantaansa tässä asiassa tultuaan nimitetyksi liikenne- ja viestintäministeriksi. Kun ministeriö näyttää kokonaisuudessaan vihkiytyneen samaan politiikkaan, on voitu perustellusti odottaa tarkoin suunniteltua toimintastrategiaa ja -taktiikkaa.
Toinen suuren luokan kysymys kuuluu: "Mikä rooli eduskunnalla on todella ollut Sonera-asioissa?" Firman nimi on ilmestynyt yhtiöittämispäätöksen jälkeen päiväjärjestykseen, kun hallitus on tarvinnut joko lisää rahaa sijoitettavaksi Soneraan tai valtuutta myydä se joko osina tai kokonaan pois. Kun eduskunta on pakkotilanteessa antanut joko lisää sijoituspääomaa tai - pitääkseen hallituksen pystyssä - myöntynyt myyntivaltuuteen, niin bisnesmaailma on tulkinnut tällaista eduskunnan vastausta niin, että rahoilla saa tehdä mitä tahansa. Tätä päättelyä on syytä tarkastella hiukan tarkemmin.
Kun eduskunta suostui laajimpaan mahdolliseen myyntivaltuuteen, se tietysti lähti siitä, että tuota valtuutta käytetään niin, että valtio saa osakkeistaan mahdollisimman korkean hinnan. Olihan Soneran pörssikurssi käväissyt varsin korkealla tasolla ja olihan Soneran osakkeita myyty kohtuulliseen hintaan aiemmin. Omistajaohjauksen kannalta tämä tarkoittaa, että omistusta piti hoitaa turvaavasti niin, että tämä eduskunnan luonnollinen tavoite käytännössä toteutui. Ministeriölle, joka myyntivaltuutta oli pyytänyt, sälytettiin näin merkittävä taakka. Ajatus, että se taakka voidaan kantaa katseella passiivisesti seuraamalla, on lapsellinen. Nyt tiedämme lukuisista lausunnoista, etteivät ministeriö ja ministeri tehneet käytännössä mitään. Soneran hallituksessa istunut virkamieskin saattoi siten tehdä omin päin, mitä mieleen juolahti. Tällainen toimintamalli olisi tietenkin pitänyt saattaa eduskunnan tietoon viimeistään siinä yhteydessä, kun laajaa myyntivaltuutta siltä pyydettiin.
Järjestelmään kuului tuolloin toinenkin hallintoelin, hallintoneuvosto, jonka olisi pitänyt ymmärtää toisaalta eduskunnan em. tahto, ja toisaalta asiantuntemuksen pohjalta esiin tulleisiin päätöksiin sisältyvä yrittäjäriski ja yrityksen varallisuus suhteessa laajentuvaan liiketoimintaan. Juuri tällaisen funktion vuoksihan hallintoneuvoston puheenjohtaja on ollut läsnä yhtiön hallituksen kokouksissa. Nyt tiedämme, että puheenjohtaja on ymmärtänyt asiat omalla tavallaan, ja ministeriö toiminut omalla tavallaan.
Kun liikenne- ja viestintäministeriö näyttää omaksuneen täysin ulkopuolisen aseman Sonera-tapauksen selvittelyssä, siltä näyttää unohtuneen sekin, että juuri liikenne- ja viestintäministeri käyttää ratkaisevaa puhevaltaa yhtiökokouksissa. Ministeri on näin käytännössä yksin vastuussa yhtiön hallituksen kulloisestakin kokoonpanosta. Kun ministeri näyttää omaksuneen täysin passiivisen roolin, niin vastuu kaatuu hänen päälleen viimeistään hallituksen jäsenten valinnan kautta. Ministeri on ilmoittanut toimineensa henkilökohtaisesti työhönottajana ja hänen olisi ainakin pitänyt siinä yhteydessä kertoa hallitukseen uusia jäseniä värvätessään valtioneuvoston tekemistä periaatepäätöksistä ja niiden merkityksestä päätöksenteossa. Näin ei liene käytännössä tapahtunut. Edellisen liikenne- ja viestintäministeri O.-P. Heinosen vastuu tapahtuneesta on siten kiistaton. Vastuu rakentuu asioiden hoidosta toisaalta suhteessa eduskuntaan ja toisaalta omistajaohjauksessa Sonera Oyj:ssä.