SEMINAARISSA EDUSKUNNAN AUDITORIOSSA 4.4.2001
MAAILMANKAUPAN VAPAUTTAMINEN - KUINKA KÄY SUOMEN?
Arvoisa puheenjohtaja,
Suomen maatalouden menestyksen ydinkysymykset on perusteltua ryhmitellä ajallisesti kolmeen jaksoon: nykyisen vaalikauden jälkipuoliskon kahteen vuoteen, EU:n tämän rahastokauden jäljellä olevaan vajaan kuuden vuoden jaksoon ja aikaan vuoden 2007 alusta eteenpäin.
Moniin keskeisiin lähitulevaisuutta koskeviin ongelmiin Agenda 2000- ja Artikla 141-ratkaisut ovat antaneet ratkaisumallit. Suomalainen edunvalvonta ei kuitenkaan yllättäen kuittaannu tämän toteamisella. Näyttää nimittäin ilmeiseltä, että niin BSE- kuin suu- ja sorkkatautiongelmat koettelevat sekä EU:n sisämarkkinoiden järjestelmän kelpoisuutta että EU:n yhteistä kukkaroa lähi vuosien aikana. Jollei edellisissä voida pian noteerata voitettua kantaa, on EU julistettava rakenteellisesti persaukiseksi. Taustallahan ovat Berliinin huippukokouksen tekemät rahavirtapäätökset, joiden muuttaminen yhteisön hyväksi voi olla todella vaikeaa kansallisissa parlamenteissa. Suomi joutuu olemaan todella tarkkana vaaliessaan etujaan tässä mullistuksia enteilevässä tilanteessa.
Suomen eduskunnan päätöstä puolestaan odottaa luomutuotantomme lisäyksen vaatima rahoitus. Jatkossa on löydettävä rahoitus kaikille niille tiloille, jotka haluavat siirtää tuotantonsa luomulle. Tämän hallituksen on tuotettava myös luomustrategian sisällään pitämä maatalouspoliittinen linjapaperi, joka luo pohjan mm. seuraaville hallitusneuvotteluille. Tämä työ pitäisi saada valmiiksi tämän vuoden loppuun mennessä, jotta se olisi valmiina silloin, kun eduskuntavaalikampanjat käynnistyvät. Maatalouspoliittisen strategian täytyy olla käyttökelpoinen tilanteessa, jossa maailmankauppaa on merkittävästi vapautettu nykyiseen nähden.
Tämän rakennerahastokauden loppuvuosien aikana pitäisi ratketa kaksi merkittävää asiaa, nimittäin EU:n mahdollisen itälaajenemisen laajuus sekä WTO-neuvottelujen suunta ja kaupan vapautuksen edessä oleva kehitys. Jos toisessa näistä tai niistä kummassakin edetään, on sillä perustavaa laatua oleva vaikutus maataloutemme harjoittamisen kannattavuuteen tuotantotavasta riippumatta. Kannattavuusongelmat koskettavat sekä kotieläin- että viljatuotantoa.
Suomen hallitusten on kyettävä valitsemaan keinot maataloutemme harjoittamisedellytysten turvaamiseen ja ajettava ne osaksi EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Ratkaisumalleja on etsittävä ainakin kahdelta suunnalta, nimittäin kiintiöjärjestelmän tavalla tai toisella säilyttämisestä CAPissa ja Suomen ankarien luonnonolojen ja maaseutumiljöön säilyttämisen hyväksymisestä erityistä tukea edellyttäviksi ominaisuuksiksi. Tähän yhteyteen on jo ehditty ehdottamaan maataloustukien kansallistamista.
Maataloustukien kansallistamisajatuksien esille tuomisessa pitää olla todella varovainen. Poliittiseksi tavoitteeksi asetettuna tuo malli voi nimittäin johtaa EU:lle maksettavan jäsenmaksun tavallaan kaksinkertaistumiseen. Ensinnäkin jäsenvaltio maksaa joka tapauksessa entisenlaisen jäsenmaksun, josta pääosa kanavoituisi uusien jäsenvaltioiden rakennerahastotukiin. Toiseksi Suomen tyyppinen jäsenvaltio joutuisi maksamaan omasta kukkarostaan ne maataloustuet, jotka nyt tulevat EU:lta jäsenmaksupalautuksena. Tarttuvien tautien hallitsemattomuus saattaa toki huonoimmassa tapauksessa sulkea rajat, jolloin myös rahavirrat menevät uusiksi. Uranaikaisu lähtee silloin kuitenkin toisista tarpeista ja se on Suomenkin edun kannalta hallittavissa oleva. Maatalous on yhä edelleen vaikea taiteen ja tieteen ala, politiikasta nyt puhumattakaan.