T-PARLAMENTARISMI - TULIKO JÄÄDÄKSEEN?

Erkki Pulliainen

    Pääministeri Paavo Lipposen I hallitus nojautui nimittämishetkellä 144 ja hänen toinen hallituksensa 139 (pl. puhemiehen ääni) kansanedustajan tukeen. Samojen viiden puolueen muodostamat hallitukset ovat saaneet lukuisissa luottamuslauseäänestyksissä eduskunnan vankan enemmistön tuen. Kannanotot näissä äänestyksissä eivät kuitenkaan ole yhtä ratkaisevia äänestäjien käyttäytymisen muotoutumisessa seuraavissa vaaleissa kuin valinnat kansalaisten etuuksia ja suuria periaatteellisia valintoja koskevissa asioissa.

    Painoarvoltaan merkittävimmän oppositiopuolueen, Suomen keskustan, eräät johtavat poliitikot aloittivat Lipposen II hallituksen toisen toimintavuoden alussa toistaa hokemaa: "Nykyinen hallitus on liian laajapohjainen". Tämän keksimiseen meni viisi vuotta, eikä "liiallisuutta" pystytty silloinkaan kunnolla selittämään. Sittemmin on viitattu eräiden hallituspuolueiden edustajien niiden linjasta poikkeavaan äänestyskäyttäytymiseen sekä puhuttu "hallituksen murenemisesta sisältäpäin" ja "avunpyynnöistä oppositiolta".

    "Avunpyyntöihin" on todella parissa asiassa turvauduttu, tiedän sen avunpyytäjänä. Kysymys on ollut tilanteista, joissa ammattiyhdistysliike esti vasemmistopuolueita toimimasta valtioneuvoston yksimielisen hallituksenesityksen läpimenon hyväksi eduskunnassa. Nämä olivat siis pari poikkeustapausta. Olennaisempaa on se, onko hallitus todellakin akuutisti murenemassa sisältäpäin vai onko kysymys aivan kokonaan muusta, tulevaisuuden kannalta paljon merkityksellisemmästä ilmiöstä. Tässä saattaa piillä yllättävä uusi taktinen ulottuvuus.

Perinteinen kaava

    Hallituksen muodostaminen ja sen työn käynnistyminen ovat noudattaneet pitkään samaa kaavaa, vaikka perustuslain muuttamisen myötä sen eräät näkyvät muodot ovat saaneet uutta sisältöä. Kun hallituspohjasta on päästy joidenkin kesken alustavaan yksimielisyyteen, valikoituneet puolueet laativat hallitusohjelman ja sopivat salkkujaon. Näille asia- ja henkilövalinnoille hankitaan tulevien hallituspuolueiden puolue-elinten/eduskuntaryhmien siunaus.

    Hallituspuolueiden eduskuntaryhmät sopivat puolestaan hallituskauden aikana noudatettavista keskinäisistä pelisäännöistä. Niihin sisältyvät mm. menettelytavat, joilla hallitukselta tulevia laki- ja muita esityksiä voidaan valiokunnissa muuttaa ja kuinka mahdolliset ristiriitaisuudet pyritään keskinäisesti ratkaisemaan. Kuvaan kuuluvat ryhmyrikokoukset ja valiokuntavastaavien kutsumiset niihin enemmän tai vähemmän "puhuttelumielessä".

    Hallituspuolueiden eduskuntaryhmillä, kuten muillakin eduskunnassa edustettuina olevilla ryhmittymillä, on omat sisäiset pelisääntönsä, joilla on sovittu yksittäisen kansanedustajan oikeuksista ja erikoisesti velvollisuuksista ryhmää kohtaan. Vähintä on, että yksittäisen edustajan pitää ilmoittaa ryhmälle, jos hän aikoo poiketa hallituksen/ryhmän kannasta tulevissa äänestyksissä.

    Vasemmistopuolueiden säännöt ovat olleet perinteisesti jyrkimmät; sitovasta ryhmäkannasta ei ole voinut poiketa - jos kuitenkin on poikennut, siitä on rankaistu jopa ryhmästä erottamisella. Kaikki voi tietenkin muuttua, jopa nämä pelisäännöt.

Äänestysluvut kertovat

    Lipposen toisella hallituskaudella kuva parlamentaarisesta vastuusta on ehtinyt muuttua kahden vuoden aikana. Vuoden 2000 valtiopäivillä äänestettiin kaikkiaan 253 kertaa, joista budjettiäänestyksiä oli 145. Niissä niin hallitus- kuin oppositiopuolellakin hajonta on ollut perinteisesti sallittua. Erikoisesti on pidetty huoli siitä, ettei kulloinenkin oppositio ole pystynyt paikallisissa, ns. siltarumpuasioissa, rokottamaan saman alueen hallituspuolueiden kansanedustajia. Yhdessäkään vuoden 2001 talousarvion yksityiskohtaa koskevassa äänestyksessä oppositio ei kuitenkaan menestynyt; merkittävintä oli, että hallituspuolueiden edustajat äänestyttivät yllättävistäkin asioista ja jopa valtiovarainvaliokunnan päähallituspuolueeseen lukeutuva varapuheenjohtaja ei aika ajoin puolustanut "omaa mietintöään".

    Budjettiäänestyksissä oli toki joitakin (kuten hankkeena tyhmän, kansaneläkkeen pohjaosan leikkauksen sinetöinti), joiden tulosta tullaan käyttämään tulevissa vaalikamppailuissa, mutta ilmiöpohjaisesti tätä mielenkiintoisempia ovat asiaryhmän "muut kuin budjettiäänestykset" äänestyskäyttäytymiset. Tähän kategoriaan kuului 108 äänestystä, joista kuudessakymmenessäkuudessa ei ollut hajontaa. Näin erityisen tarkastelun kohteeksi jää 42 äänestystä.

   Kahdessakymmenessäyhdessä äänestyksessä oli lähtökohtaisesti hallitus-oppositioasetelma, ja niissä hallituspuolueiden kansanedustajista yksi tai useammat äänestivät opposition rintamassa. Kolmesta kahdeksaan kertaan näin äänestäneitä oli eri puolueissa seuraavasti (suluissa vähintään kerran poikkeavasti äänestäneiden lukumäärä):

vasemmistoliitto  7 (10)

sdp                   4 (10)

kokoomus          3 (5)

vihreät                1 (8)

rkp                     0 (3)

    Kauppojen aukioloaikaa koskeva äänestys kohotti kerran poikkeavasti äänestäneiden määrää merkittävästi.

Äänestyspoikkeavuuden luonne ja merkitys

    Parlamentarismin ihanteeseen kuuluu, että hallitusvastuuta kannetaan hallituspuolueiden kaikilla äänillä. Samalla, kun ihanteet ylipäätään ovat yhteiskunnassa hailakoituneet, näyttää parlamentarisminkin ihanteesta hohto himmentyneen. Sitä kuvasi jo se, että 108 äänestyksestä hajontaa oli peräti 42 äänestyksessä. Lisäksi hallituspuolueiden piirissä näyttää muodostuneen toistuvaan äänestyspoikkeavuuteen pyrkivien ryhmä.

   Edustajamääräisesti eniten poikkeavasti äänestäneitä (20) oli vasemmistopuolueissa, mutta mainitun liikelakiäänestyksen vuoksi suhteellisesti eniten vihreissä, joista vain kolme (ministerit ja ryhmyri) pysyi hallituksen ruodussa koko ajan. Kun hallituksen politiikka on myötäillyt lähinnä kokoomuksen pyrkimyksiä, loikkariuden voi kuvitella ilmaisevan eräiden tahojen tyytymättömyyttä hallituksen yhteisiä, näin vääräoppisiksi leimattavia valintoja vastaan. Tämä on varmasti osatotuus. Mielenkiintoista onkin, kuinka vasemmistopuolueiden ryhmät ovat tähän "aisanylipotkimiseen" reagoineet. Vastaus on: "Ei mitenkään". Tämä johtaa jatkokysymykseen: "Miksi eivät?"

    Pääministeri Paavo Lipponen on luonnehtinut aikaamme ilmaisulla "lamatalkoot jatkuvat". Se tarkoittaa, että niukkuutta kokoomuslaisin perustein jaettaessa tyytymättömien joukko kansan keskuudessa ei ainakaan pienene. Tällainen tilanne on yleensä merkinnyt äänien valumista seuraavissa vaaleissa opposition laariin. Hallituspuolueiden luonnollisiin pyrkimyksiin kuuluu pienentää tämä virta vähäiseksi puroksi.

   Tähän rajoitusoperaatioon sopivat laajan enemmistöhallituksen "äänestyskestoloikkarit" erinomaisesti. Hehän ovat joidenkin, jopa monien äänestäjien mielestä sankareita, koska ovat uskaltaneet olla hallituspuolueiden riveissä omapäisiä. Kokemus on jo osoittanut, että kansa palkitsee heidät runsaalla äänisaaliilla vaaleissa kuin vaaleissa. Nämä äänet ovat näin jääneet hallituspuolueille, kerääjäyksilöt vain ovat saattaneet vaihtua. Hallituspuolueilla ei ole varaa heitä rankaista, nehän ovat tässä ääniharavien itsensä rinnalla todellisia voittajia.

    Kuvatusta äänestysloikkari-ilmiöstä tulee käytännöllinen ongelma vasta sitten, kun loikkarien määrä nousee niin suureksi, että se vaarantaa luottamuslauseäänestyksessä hallituksen takana olevan enemmistön. Sellaisesta tilanteesta ei kuitenkaan ole ollut nähtävissä minkäänlaista merkkiä, eikä sellaista syntyne ennen vuoden 2003 eduskuntavaaleja.

Kolmenlaisia kansanedustajia

    Perinteisesti länsimaisissa parlamenteissa on ollut kahdenlaisia kansanedustajia, hallitusta tukevia ja sen kaatoa yrittäviä. Nyt edellinen ryhmä näyttää jakaantuvan kahteen osaan eli muodostuu edellä hahmottunut kolmijako. Kun toimitaan inhimillisessä maailmassa, tämä vaikuttaa myös vallankäyttöön hallituspuolueiden sisällä.

    Eduskunnassamme on edelleen sellaisia hallituspuolueiden kansanedustajia, jotka vaikuttavat ryhmiensä kautta päätöksiin, heitä kuunnellaan ainakin omien ministerien toimesta jo esitysten valmisteluvaiheessa. Heidän vaikeutensa on siinä, pystyvätkö he todistamaan äänestäjille seuraavissa vaaleissa, että heidän työnsä jälki näkyy myönteisenä tehdyissä päätöksissä ja suoritetuissa valinnoissa. He joutuvat vaalipiireissään erittäin koville edellä kuvatun populistisen joukon kanssa.

     Kansan kannalta herkissä asioissa hallituksenesityksiä vastaan äänestävien hallituspuolueiden edustajien on helppo todistaa sille olleensa juuri sen asialla. Poikkeuksetta he ovat myös eteviä median hallitsijoita. Heidän jatkopestinsä eduskuntaan on lähes varma. Tällä varmuudella he kasvattavat puoluetoimistojen iloksi protestiäänillä puolueensa äänisaalista. Heillä voi olla jonkinasteisen uhkan kautta vaikutusta harjoitettavaan politiikkaan, mutta konkreettiset näytöt jäävät hyvin niukoiksi, varmasti niukemmiksi kuin "hallitukselle uskollisilla sotureilla".

    Vuoden 2003 eduskuntavaalit ovat eräs vedenjakaja parlamentarismimme historiassa. Jo hallitusta muodostettaessa joudutaan käymään analysoiden läpi arkipäivän poliittisen elämän uudet ilmiöt, joko hyväksyä ne tai sitten kehittää niitä vastaan torjuntamekanismit. Perinteinen parlamentarismi on tiukan paikan edessä. Tarjolla oleva t(= taktiikka, tarkoituksenmukaisuus)-parlamentarismi viehättänee puoluetoimistoja ja kauhistuttanee teoreetikkoja.
Takaisin pääsivuille