Pohjolan Työ, kolumni, huhtikuussa 2001
EIKÖ VAIHTOEHTOJA TODELLA OLE?
Julkinen sana on oikeudellaan asettanut hallituksen ja opposition vastakkain näin vaalikauden puolivälin krouvissa. Jos oppositio tässä tilanteessa ylistäisi hallituksen valintoja, saisi se aikaan ainakin hämmästyneitä päänpyörityksiä. Opposition tehtävänä on nimittäin arvioida ja arvostella. Se saa vapaasti valita tyylinsä ja sanomansa. Se saa, jos kerkiää, pistää aina paremmaksi. Hallituksen tehtävänä on puolestaan puolustaa tekemiään ratkaisuja, jollei ylimielisesti siitä kieltäydy. Kansalaiset, joukossa vielä äänestäjiäkin, istuvat katsomossa ja antavat, jos viitsivät, miinus- ja pluspisteitä kummallekin.
Mielenkiintoisinta tässä provosoidussa sanailussa on ollut valtiovarainministeri Sauli Niinistön väittämä, ettei vaihtoehtoja hallituksen tekemille keskeisille ratkaisuille ole ollut. Hän perustelee kantaansa sillä, että Suomi ajautui viime vuosikymmenen alkupuolella siinä määrin syvään lamaan, että sieltä nousemisessa on ollut vain yksi vaihtoehto, velan lyhentäminen. Tämä "yhden tehtävän politiikka" on sitten estänyt hänen mukaansa muut (hyvät) toimeliaisuudet. Ministeri Enestam on vuosipäivähaastattelussa vahvistanut, että talousasiat hallitsevat hallituksen tekemisiä.
Tämä asetelma on tosi mielenkiintoinen. Kun nykyinen arvioitsija eli kepu johti hallitusta 1990-luvun alkupuolella, keskeinen asia silloinkin oli "talousasiat". Budjetti oli puolisen sataa miljardia markkaa alijäämäinen ja sen katteeksi otettiin vastaavasti velkaa. Nyt samaisen valtion budjetti on ylijäämäinen ja istuva hallitus lyhentää sitä velkaa, jonka nykyinen oppositio hallitusaikanaan otti. Hallitus-oppositio -asetelmasta seuraa, että roolijaon täyttämiseksi oppositio joutuu sanomaan, ettei saisi lyhentää tällä vauhdilla sitä rakasta velkaa, jonka se aikanaan otti.
Vakava asia näyttää siis varsin "persoonalliselta", kun sitä noin tarkastelee. Arviointiin on toki syytä ottaa muitakin aineksia. Ensinnäkin omaisuuden myynnistä saadut tulot onkin ollut perusteltua käyttää lyhentämättömästi velkojen maksuun. Toiseksi tulopohjaa on tuloverokevennyksin kavennettu voimakkaan noususuhdanteen aikana. Voidaan perustellusti kysyä: "Onko tässä verotuksen ajoituspolitiikassaollut mitään järkeä?" Nousevan korkeasuhdanteen aikana ei oikeaoppisesti saisi lisätä ostovoimaa. Näitä virheitä on tehty aina, eikä niistä ole mitään opittu. Jälleenjakelu-juhlassa pitää nääs' olla antelias, jotta nauttisi kansansuosiota!
Asialla on vieläkin vakavampi puolensa. 1990-luvun alun konkurssit ja niiden synnyttämä työttömyys loivat tähän maahan uusköyhien joukon, joka ei ole mihinkään kadonnut, tosin ehkä jonkin verran pienentynyt luonnollisen poistuman kautta. Köyhyyspaketissa on kysymys juuri tämän ryhmän taloudellisen tilanteen kohentamisesta. Siihen rahat voidaan saada joko meidän hyvätuloisten verotusta kiristämällä (mitä kannatan), menotalouden painopisteitä rukkaamalla (missä on toki mahdollisuuksia) ja/tai velan takaisinmaksuaikataulua hidastamalla (mitä en kannata, kun muitakin vaihtoehtoja on tarjolla). Kysymys on pohjimmiltaan poliittisesta tahdosta. Sitä tarvitaan tämän hallituksen kahden jäljellä olevan vuoden aikana enemmän kuin on uskallettu ensi puoliskolla käyttää.