Puheenvuoroja-palstan kirjoitus Kalevassa 10.1.2001
SUSIEN TEKOJEN SEURANTA YKSILÖTASOLLE
1960-luvun alku. Muuan tyyppi, lajissaan silloin lähes ainoa, yrittää puhua viimeisille suomalaisille susille elintilaa tästä maasta. Hän saa osakseen julkista herjaa ja tappouhkauksia. Yritys on epätoivoinen. Asenneilmasto ei hyväksy susia. Viimeinen suomalainen susi tapetaankin vuosikymmen myöhemmin.
2000-luvun alku. Sama tyyppi yrittää puhua Suomessa sijaa ylipäätään susille. Hän saa osakseen sitä samaa tappouhkauksia myöten. Asenneilmasto ei ole miksikään muuttunut neljässä vuosikymmenessä. Susille vaaditaan yhä edelleen kaikin mahdollisin perustein tappotuomioita.
Onko sitten mikään tai mitään muuttunut? Kyllä muodollisesti sentään jotain. Vuonna 1993 säädettiin ja tuli voimaan uusi metsästyslaki, joka määrittelee suden vahinkoeläimen sijasta riistaeläimeksi. Edellä mainittu tyyppi kirjoitti kirjankin ("Vuoden 1993 metsästyslaki") mm. sen selventämiseksi, mitä tämän muutoksen pitäisi käytännössä merkitä.
Uusi metsästyslaki edellyttää jahtiin lähtemiseltä mm. riistakannan kestävän käytön hyväksymistä. Susia pitäisi olla maassa vakiintuneesti biologisesti oikealla ikä- ja sukupuolikoostumuksella vähintään 150 yksilöä, jotta oikeutus metsästykseen ryhtymiseen syntyisi. Perusteeksi ei riitä, että "onhan tätä riistalajia myös muualla".
Suomessa ei ole kuvatuin edellytyksin 7.1.2001 "vähintään 150 sutta" vaan tätä vähemmän. Siitä huolimatta vaaditaan yhä äänekkäämmin susien määrän pienentämistä lähinnä, "koska sudet tappavat koiria ja riistaeläimiä".
Koiravahingot kylläkin korvataan nykyisin aiemmasta poiketen valtionvaroista, minkä pitäisi olla myönteinen muutos 1960-luvun tilanteeseen verrattuna. Tällä ei kuitenkaan ole asenteiden kannalta mitään olennaista merkitystä. Metsästyskoiria ei edes pidetä eräillä maaseutualueilla pihapiirissä susivaaraan nähden turvallisissa ja viihtyisissä juoksuhäkeissä, kuten taajamissa/omakotilähiöissä jo yleisesti tehdään.
Susi on siis uuden metsästyslain mukaan riista-, ei vahinkoeläin. Monet (äänekkäät) erämiehet eivät siedä tästä seuraavia velvoitteita. Koko yhteiskunnan kannalta tämä muodostuu ratkaisevaksi realiteetiksi sillä, että nämä
erämiehet ovat aseistautuneita alueilla, missä metsästyslain valvonta on olematonta. Onko sitten ylipäätään mitään tehtävissä? Ainakin seuraavaa:
Kiitos tri Ilpo Kojolan tutkimusryhmän työn, nyt tiedetään Itä-Suomessa susilaumojen asuinalueet. Nyt olisikin pikaisesti päätettävä, mitkä tiedossa olevista laumoista edes yritetään pitää jatkamassa sukua. Näiden laumojen kaikki jäsenet on varustettava radiolähetinpannoilla, jotta ne voidaan radiopeilauksella tarpeen vaatiessa paikantaa.
Yli kaksi vuotta toimivalla radiopannalla on hintaa 3 000 mk. Esimerkiksi Kuhmossa on kolmessa laumassa yhteensä 21 sutta, joten niiden pannat maksavat kerrallaan yhteensä 63 000 mk. Susien kiinnisaaminen tuottaa omat kulunsa, paikantaminen samoin. Olennaista kuitenkin on, että jos suden väitetään aiheuttaneen ihmisille muitakin kuin pelkällä olemassaolollaan sielullisia vammoja, voidaan yksilöllisesti yrittää selvittää, mikä tai mitkä susiyksilöistä ovat olleet asialla.
Olen vastustanut umpimähkäistä "sielunhoitotappamista". Sitä on jo harjoitettu riittävästi. Mitään järkevää tulosta sillä ei ole saavutettu. Siirtymällä yksilökohtaiseen susien tekojen seurantaan voidaan ainakin keskustelua käydä nykyistä konkreettisemmalla tasolla.
Todettakoon lopuksi, että sudenmetsästys ei ole laillisesti mahdollista nykyisellä kannan suuruudella. Ongelmallisiksi todistetut yksilöt voidaan viranomais-
toimintana poistaa pakkokeinolain perusteella. Susien siirtelyssä alueelta toiselle ei ole mieltä. Sudet hoitavat siirtymisen biologisesti oikeammin omilla jaloillaan, kuten on nähty.
Takaisin