IIJOEN VAELLUSKALAHANKETTA JATKETTAVA

Itämeren merilohi merkitsee monille meistä paljon mutta toisistaan poikkeavilla tavoilla. Elinkaarensa tuhansien kilometrien mittaisella taipaleella se ikään kuin tyrkyttää itseään vaaroille alttiiksi. Evoluutio on tarjonnut yhdelle kalalajille huikean välineistön pärjäämiseen vuolaan virran koskista syönnökselle tuhansien kilometrien päähän Itämeren päinvastaiseen päähän. Kotijoki kun ei tarjoaisi riittävästi ravintoa kasvamiseen parikymmenkiloiseksi lajiryhmänsä eliittiyksilöksi.

Ihminen on lajina metka otus. Ensin hän keksii ryhtyä pyytämään kudulle nousevaa, syönnösvaelluksellaan todella laajalta alueelta valkuaista ja rasvaa kerännyttä kuningaskalaa. Ekologisesti kiinteään maahan sidottu laji laajensi näin hetkessä pyyntialuettaan, reviiriään, tuhansiin neliökilometreihin rakentamatta tätä varten merikelpoista pyyntialusta. Riitti, kun hallitsi alkeellisen pyyntivälineen vuolaassa virrassa ja tiedosti pyydettävän lohikannan rajallisuuden. Valvojana toimi luonto itse, ei ihmisen kehittämä valvontakoneisto.
Näin ollen oli ilmeisesti kohtuuttoman hyvin. Ihminen päätti tutkia kuinka hyvin merilohi selviäisi, jos rakennetaan ensin yksi ja sitten sarja voimalaitospatoja poikki lohen kulkuväylän. Tulos oli selvä: eipä merilohi enää noussut syntymäjokeensa kudulle. Osa ihmisistä tajusi pian, että tämä voimannäyttö oli kohtuuton, suorastaan vahingollinen. Tarvittiin korjaustoimenpiteitä. Rakennetut esteet piti voida ohittaa. Siirryttiin vuolaiden virtojen kutupaikkojen ennallistamisten ja kalaväylien rakentamisen aikakauteen.

Iijoella tämä uusi aikakausi merkitsi ”Vaelluskalat palaavat Iijokeen 2008-2010” -hanketta. Se on nyt takanapäin. Luin Iijokiseutu-lehdestä (7.3.) Juha Hagelbergin seikkaperäisen artikkelin hankkeen tuottamista kokemuksista. Kokeilu paljasti, että oikea laji oli kohteeksi valittu. Merilohi käyttäytyi entisessä lohijoessa lajille tyypillisesti ja juuri sitä kokemustahan lähdettiin etsimään.
Samanaikaisesti tapahtui myös sellaista, joka synkistää merilohen ystävien mielet. Itämeren eteläosan rantavaltioiden kalastajat päättivät perinteilleen uskollisesti ryhtyä pyytämään ajoverkkojen käyttökiellon oloissa ajosiimoilla merilohia mutta aktiivisesti ”unohtaen” saaliinsa oikean lajin. Merilohista tuli torimyynnissä taimenia. Kalastajat eivät lähettäneet pohjoiseen pullo- vaan koukkupostia niiden lohien mukana, jotka pääsivät pyyntikiihkon sävyttämissä oloissa karkuun. Euroopan unioni on toistaiseksi epäonnistunut merilohien meripyynnin rajoittamisessa ja laittoman pyynnin estämisessä. Nyt on parempaa luvassa. Emme voi muuta kuin uskoa valvonnan tehostumiseen.

Iijoen merilohihankkeelle on saatava monivuotinen jatko. Lupaehdoissa on järkiperäistämisen varaa. Lupaviranomaiset saivat varmasti henkisesti vapauttavaa tietoa päättyneestä koejaksosta. Iijoella on saatava poikastuotantoon koko potentiaalinen 700 hehtaarin luonnontilainen alue. Siirrettävissä olevien kalojen pyyntiolot Iijokisuulla voitanee järjestää siirron, ei muiden intressien mukaan. On hyvä, että varjellaan Iijoen ikiaikaista merilohen perimää. Varjelu on kuitenkin sopeutettava kantakohtaisen hätätilan asettamien vaatimusten mukaan.

 Erkki Pulliainen
emeritusprofessori
 

Takaisin