Kolumni Koillissanomissa marraskuussa 2004
TUPONÄYTELMÄN TUTUT JA UUDET KUVIOT
Tulopoliittiset sopimukset tulivat suomalaisen yhteiskunnan kuvioihin 1960-luvulla. Osittain niiden ansiota oli, että virkamiehet saivat lakko- ja sopimusoikeuden vuonna 1970. Malli virkaehtosopimuksille saatiin Ruotsista, jonka VES-laki kopioitiin Suomeen pilkkuvirheineen. Olen ollut tupo- ja työmarkkinakuvioissa mukana jo neljällä vuosikymmenellä, ensin työntekijäpuolen järjestöjohtajana, sitten 1990-luvulta lähtien Kunnallisen työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan jäsenenä. Kaikenlaisia kokemuksia on siis ehtinyt karttua. Olen kirjoittanut myös kolme ajantasaistettua versiota "Toimihenkilön ammattiyhdistystieto" –oppikirjasta.
Keskitettyjen tulopoliittisten ratkaisujen eli tupopolitiikan ideana on sopia määräajaksi työmarkkinat mahdollisimman laajasti kattavasti palkoista ja muista työsuhteen ehdoista. Kuvaan on aina kuulunut maltillisuus ja se, että sekä työntekijä- että työnantajapuoli ovat katsoneet voittaneensa tehdyllä ratkaisulla. Kummankin osapuolen pitää siis tuntea, että ratkaisu kannattaa. Valtionkin etu on aina ollut, että yhteiskuntasopimus on ollut mahdollinen. Valtiontalouden rehellinen liikkumavara ei ole koskaan ollut suuri.
Vaihtoehto tupopolitiikalle on Yhdysvaltain malli. Siellä pk-yritysten keski-ikä on kaksi ja puoli vuotta ja lakot kuuluvat jokapäiväiseen katukuvaan. Amerikan malliin ovat kuuluneet myös syndikalistiset ay-johtajat, joiden pelitavat ovat aika ajoin olleet Villin Lännen pelisäännöistä tutut. USA:ssa sote-turvaa etsitään vakuutusten kautta ja siellä käydään jatkuvasti oikeutta sairaiden hoitovirheistä. Sairaanhoitoon tarkoitetut varat menevätkin suurelta osin juristien palkkoihin. Heikoin lenkki eli sairas putoaa pelistä.
Tupopolitiikka on vakava asia, johon on – valitettavasti – muodostunut myös TV-aikakautena näytelmä, joka on nakertanut itse tupopolitiikan uskottavuutta. Pitkien puukkojen yönä viime metreillä pitää valvoa koko yö ja pysäyttää kellot klo 24. Neuvottelijoiden pitää osoittaa TV:n välityksellä omilleen, kuinka kovia kundeja ja mimmejä neuvottelijat oikein ovatkaan.
Erityisen hyvin surkeuden näyttelijäroolin osaa esittää yksityisen lohkon (TT/EK) Etelärannan joukko. Vaikka tuotantomittarit olisivat osoittaneet kuinka korkeita kasvulukuja tahansa, niin sopivasti tilattu suhdannebarometri ennustaa juuri neuvottelujen alettua pelkkää kurjuutta ja epävarmuutta. Tätä mielikuvaa tuetaan jäsenyritysten työntekijöiden irtisanomisaalloilla.
Näin on toimittu sitten 1960-luvun ja tätä näytelmää kaikki osaavat odottaa. Nyt diplomaattijohtoinen uusi järjestö EK on tuonut kuvaan mukaan vaatimuksen tupopolitiikasta luopumisesta (ja siirtymisestä yhdysvaltalaiseen työmarkkinakäytäntöön) ja työntekijöiden lakko-oikeuden rajoittamisesta. Yhteiskunta kovenee diplomaatin johdolla huikeaa vauhtia. Tupopöydässä häviäjä olisi mm. kuntasektori, jolle tupopolitiikka on sopinut hyvin. Sen työntekijöiden palkkataso on pysynyt näin kohtuullisesti mukana yleisessä palkkakehityksessä. EK:n edeltäjän TT:n jäsenyritykset ovat varmuudella myös hyötyneet tupopolitiikasta ja ne tulisivat vähän pitemmällä aikavälillä häviämään tupottomassa Suomessa, jos aikoisivat jatkaa täällä toimintaansa.
EK:n johto tulee vielä havaitsemaan, että Suomessa on vielä eduskunta, jolla on sanansa sanottavana lakko-oikeuden rajoittamisasiassa. Jos demarit lähtevät siihen mukaan, niin sitten oikeistolaistuminen on saanut yhteiskunnassamme uskomattoman asteen. Pääministeri Matti Vanhanen sen sijaan ei liene koskaan työreformistaan luopunutkaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja.