Kolumni Pohjolan Työssä marraskuussa 2004
UUDET, OUDOT TUPOTUULET

Suomi on maapallon kilpailukykyisin, tai ainakin toiseksi kilpailukykyisin valtio. Tämän täytyy olla totta, kun kaiken maailman mittarilaitokset tätä toistavat, nyt jo vuodesta toiseen. Mutta jos ja kun näin on, niin siitä seuraa monta mielenkiintoista kysymystä ja johtopäätöstä. Ensimmäinen kysymys tietenkin on: "Miksi näin (hyvin) on käynyt?" Vastaukseen sisältyy varmasti monta yksityiskohtaa, mutta jotkut osavastaukset nousevat merkitykseltään yli muiden.
          Ensimmäinen ja tärkein tekijä on luonnollisesti osaaminen. Verorahoilla kustannettu koulutus kansa(perus)koulusta yliopisto-opetukseen on ollut kaiken menestyksen perusta. Se on pitänyt huolen sitä, että kansaan sisältyneet lahjakkuusreservit on saatu sitten 1960-luvun käyttöön. Tästä luopuminen amerikkalaisuutta matkien olisi sulaa hulluutta ja kansallisen osaamisen itsemurhaa. Vaikka yliopistolaitos on kaikkien intrigien äiti, niin siitä huolimatta se on pystynyt rekrytoimaan osaavimmat henkilöt opettaja-tutkijoikseen. Tätä osaamispääomaa ovat sitten niin yksityinen kuin julkinenkin lohko käyttäneet hyväkseen. Ilman sitä eivät puunjalostus-, metalli- ja elektroniikkateollisuus olisi olleet sitä mitä ne ovat olleet, ei myöskään Nokia.
          Toinen merkittävä tekijä on ollut kansallinen tulonjakokonsensus. Sitten 1960-luvun maassamme ovat työnantajat ja työntekijät pystyneet järjestöjensä kautta sopimaan laajasti ja keskitetysti palkoista ja muista työsuhteen ehdoista – ja jopa sosiaaliturvasta eduskunnalta siten sen valtaa ikään kuin nipistäen. Erityisesti tuotantotoiminnalle tällä on ollut suuri merkitys. Työrauha on ollut pääosin taattu, samoin palkkakustannukset riittävällä tarkkuudella. Toimitus- ja kustannusvarmuudesta on näin tullut menestystekijä. Tällä tupopolitiikalla on ollut merkitystä myös julkisen sektorin kannalta. Sen avulla julkisen lohkon palkat eivät ole jääneet jälkeen yksityisen puolen palkkakehityksestä, mikä muutoin olisi ollut vääjäämätöntä.
          Kolmas tekijä on se, että kaikista kasinopeliseikkailuista huolimatta julkinen valta on pystynyt takaamaan peruspalvelut kohtuullisen tasapuolisesti kaikille kansalaisille. Tällä on tietenkin ollut merkitystä kansalaisille itselleen, mutta sillä on ollut suuri merkitys myös yrityksille ja muille työnantajille, jotka ovat näin saaneet hyvin koulutettua, hyvässä työkunnossa olevaa väkeä palvelukseensa.
          Suomalainen yhteiskunta on kestänyt myös sen, että työntekijöillä on lakko-oikeus. Vuonna 1970 sen saivat myös virkamiehet. Vedin 1960-luvun lopulla maan viimeisen laittoman virkamieslakon (Helsingin yliopistossa). Minua uhkailtiin vankilalla ja vaikka millä, mutta mitään ei kuitenkaan kolmiviikkoisen lakon aikana tai jälkeen tapahtunut. Sittemmin yhteiskunta on kestänyt myös laillisen, mainittua hyvin paljon laajemman virkamieslakon.
          Työnantajat ovat järjestäytyneet uudeksi järjestöksi, EK:ksi. Sen taustajoukoille millään edellä kuvatulla ei näytä olevan mitään merkitystä. He haluavat sanoa mielin määrin työntekijöitä irti vain parantaakseen firman neljännesvuositulosta. He haluavat tosiasiallisesti sanoa hyvästit sille tupopolitiikalle, jolla nykyinen ykkösasema kilpailukyvyssä on saavutettu. He haluavat rajoittaa työntekijöiden lakko-oikeutta. He edustavat paluuta 1800-luvulle. Ja tätä kaikkea johtaa entinen diplomaatti!
 
      
Takaisin