Puhe Maatalousteknologiapäivillä Vihdissä 11.1.2005
Arvoisat kuulijani!
Minulta pyydettiin alun perin esitystä siitä, mitä juuri nyt kuuluu eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnan asialistalle. Kun se kaikki on jo viikoittain ollut ainakin Maaseudun Tulevaisuudessa esillä, pidän esitelmän siitä, mitä tuolla agendalla pitäisi maapallon tila huomioon ottaen olla juuri nyt. Aloitan tähän tähtäävän esitykseni katsauksella eräisiin yleisekologian keskeisiin ilmiöihin ja periaatteisiin, joihin tulen esityksessäni palaamaan. Päädyn lopulta niihin näkökohtiin, jotka mielestäni hallitsevat tulevaisuuden maatalousteknologiaa. Lähden liikkeelle ravinnosta, en sen kauempaa maataloudesta.
Ravinto ja suoja ovat eläinten elämään vaikuttavia ekologisia perustekijöitä. Ne vaikuttavat sekä yksilö- että populaatiotasolla. Ravinnon ja suojan saatavuus vaikuttaa merkittävästi eläinkantojen kulloiseenkin tiheyteen alueella. Vaativinta ravinnon ja samalla suojan hankinta on pedoilla, jotka ovat joutuneet kehittämään itselleen valmiudet saalistaa kohtuullisella menestyksellä alueella esiintyviä kasvinsyöjiä.
Suurikokoisilla eläimillä tunnetaan peruskäsitteinä "laidunten kantokyky" ja "kannan saturaatiopiste" käsitteet. Edellinen tarkoittaa sitä suurinta määrää eläimiä, jonka tietty alue pystyy elättämään, jälkimmäinen taas sitä suurinta määrää eläimiä, joka alueella voi olla. Edellinen on siis laitumen, jälkimmäinen lajin ominaisuus. Laidunten kantokyvyn kohtaamme havainnollisena suurikokoisilla kasvinsyöjäeläimillä, saturaatiopisteen taas reviirin valtaavilla eläimillä. Kun evoluutio on tuottanut nämä tilan ja resurssien käyttömallit, kertoo se vääjäämättömästi niukkuuden ja rajallisuuden vallitsevuudesta ja merkityksestä maapallolla. Merkitykselliset tosiasiat ohjaavat evoluutiota. Rajallisuus koskee myös ihmistä.
Ihminen on biologisesti eliölaji siinä missä maapallon muutkin eliölajit. Hänkin tarvitsee ravintoa ja suojaa. Ihminen kuitenkin poikkeaa eliölajien valtavasta enemmistöstä siinä, että ihmislajin ominaisuuksiin kuuluu kyky ajatella ja ymmärtää tekojensa merkitys. Vain ihmisapinat pystyvät ihmisen ohella ratkaisemaan ongelmia. Ydinkysymys onkin siitä, kuinka viisaasti ihminen on historiansa aikana näitä erityislahjojaan käyttänyt. Onko hän esimerkiksi pystynyt toimimaan niin, että olennaiset asiat, ravinto ja suoja, ovat turvattuja pitkäksi aikaa eteenpäin? Onko hän pystynyt peräti tietoisesti vaikuttamaan suuriin muutoskehityskulkuihin maapallolla?
Välitilinpäätös on masentava. Ihmisen sosiaalisen elämän suuret muutokset eivät koskaan ole vastanneet niihin osallistuneiden tietoisia tavoitteita, eivätkä ihmiset ole tajunneet tuotannon ja suvunjatkamisen menetelmien vaikutusta asenteisiinsa ja arvoihinsa ja he ovat olleet täysin tietämättömiä niitä koskevien päätöstensä pitkäaikaisista ja kumulatiivisista vaikutuksista.
Tämän johtopäätöksen taustalla ravinnon ja suojan - nykykielellä turvallisuuden - tarpeiden tyydyttämiset ovat hallinneet ihmisyhdyskuntien elämää sekä sisäisesti että suhteessa muihin yhdyskuntiin. Ihmisen "sikamainen" kaikkiruokaisuus on ollut tälle lajille sekä mahdollisuus että ongelma. Viime jääkauden päättymisen aikoihin ihminen löysi megariistan sukupuuton jälkeen ravintopulaansa sekä viljakasvit että villieläinten kotieläimeksi ottamisen, domestikaation, eli ravintoketjun kaksi eri tasoa. Niiden keskinäinen suhde käy havainnollisesti ilmi yhtälöstä, joka kertoo ravintoketjun pidentämisen kustannukset. Viljakasvit muuttavat noin 0,4 % kustakin fotosynteettisesti aktiivisen auringonvalon yksiköstä ihmiselle syötäväksi kelpaavaksi aineeksi, kun taas karjanrehu tuottaa vain 5 % tästä määrästä eli vain 0,02 % alkuperäisestä auringonvalon yksiköstä.
Ihmisyhteisöillä on siis ollut valittavanaan kustannuksiltaan periaatteessa kaksi erihintaista ravitsemuslinjaa, joiden kustannuseroa kuitenkin pienentää se, että kotieläimistä on saatu muutakin ihmistä hyödyttävää kuin syötävää, kuten vuotia ja lantaa, ja niitä on voitu käyttää maataloustöissä vetojuhtina. Liha on lisäksi monipuolisempaa ravintoa yhdessä paketissa kuin kasvit. Valintaan on tietenkin vaikuttanut myös se, että kotieläimenä ovat olleet käytettävissä monimahaiset märehtijät, jotka pystyvät hyödyntämään sellaista kuitupitoista ravintoa, jota ihminen ei pysty sulattamaan. Kuitenkin linjavalinnasta syntyvä perusviesti on selvä. Jos asetat viljantuotannon karjanpidon edelle tärkeydessä, niin joko haluat tai sallit kasvattaa väkilukua.
Kotieläimet ovat voineet tästä johtuen käydä ihmiselle jopa hengenvaarallisiksi. Lähi-idässä siat valtasivat metsien hävittämisen jälkeen varjopaikat ja söivät ihmisen omaksi ravinnoksi tarkoitetun viljan ja hedelmät. Ihminen ratkaisi syntyneen ongelman näppärästi. Hän julisti kilpailijansa sian saastaiseksi päästäkseen tästä eroon. Syntyi sikatabu. Intian niemimaalla taas härkää tarvittiin maanmuokkauksessa. Jotta ihmiset eivät olisi tappaneet härän tuottamisessa välttämätöntä lehmää ruoakseen, lehmä pyhitettiin. Syntyi pyhä lehmä, joka instituutiona elää tänäkin päivänä. Valinnanpainetta sen murtamiseen ei ole.
Havainnolliseksi esimerkiksi kasvituotantoon tukeutuneesta elämänmuodosta sopii Keski-Amerikan Jukatanin niemimaalla 300 - 900 jKr kukoistanut maya-kulttuuri, joka perustui keinokastelun ja kaskiviljelyn ohella leipäpähkinäpuiden kasvatukseen.
Käytännöllisesti kaikille ihmisen kulttuureille on historian saatossa käynyt huonosti. Useimmat niistä ovat kyenneet kehittymään kukoistukseen, jonka jälkeen on seurannut vääjäämättömästi laskukausi ja kulttuurin tuho. Monet niistä ovat pystyneet kehittämään sofistikoituja elinkeinojen edistämisratkaisuja, mutta eivät ole pystyneet pitämään huolta niiden toimintakyvystä. Rapautuminen on tietänyt ravintopulaa runsastuneelle väestölle.
Maapallon väestö runsastuu nykyisin 78 miljoonalla asukkaalla vuodessa samanaikaisesti kun viljelyskelpoinen maa-ala supistuu. Puutteellinen ravitsemus on jo entuudestaan ihmiskunnan suurimpia ongelmia, saati sitten väestöräjähdyksen synnyttämässä uudessa tilanteessa. Kuudesosa - neljäsosa maapallon väestöstä ei saa nykyisen väestömäärän oloissakaan riittävästi ravintoa päivittäin. Näiden ihmisten käytettävissä oleva ostovoima ei yllä edes yhteen dollariin vuorokaudessa. Ravinnon niukkuuteen kytkeytyy monilla alueilla puute juomakelpoisesta vedestä.
Mitalissa on myös toinen puoli. Maataloustuotanto näyttelee keskeistä roolia niin käynnissä olevissa WTO-neuvotteluissa kuin päätettäessä Euroopan unionin budjetista. Suurin osa tuotetusta ruoasta käytetään tuotantopaikalla sen tulematta lainkaan maailmankaupan kohteeksi, mutta maapallolla on aiemmin vilja-aitoiksi kutsuttuja alueita, joiden tuotanto ylittää oman maan kulutuksen synnyttäen näin vientipainetta. Maailmankaupan osuus kokonaistuotannosta oli vuosina 1996 - 2000 keskimäärin seuraavanlainen eri maataloustuotteilla: vehnä 21 %, ohra 20 %, kaura 10 %, maissi 13 %, riisi 6 %, sokeri 30 %, naudanliha 12 %, siipikarjanliha 11 %, sianliha 8 %, maito 13 %, voi 18 %, tomaatit 10 %, sipulit 8 %, ja omenat 19 %.
Meneillään olevissa WTO-neuvotteluissa kohdatut vaikeudet osoittavat, että vaikka luettelemani sadannekset eivät vaikuta sokeria, vehnää, ohraa ja voita lukuun ottamatta kovin korkeilta, ne ovat nykytilanteessa riittävän korkeita vaikuttaakseen raha- ja tavaravirtoihin maapallolla sekä valtio- ja aluekohtaisesti alkutuotannon kannattavuuteen ja siten elinkeinon säilymiseen. Taustalla vaikuttavana mielleyhtymänä ovat kokemukset poikkeusoloista, joiden aikana elintarvikehuolto on ollut siinä määrin vaikeuksissa, että akuutti tilanne on johtanut säännöstelyyn. Tästä johtuen valtioilla, joilla talous on kunnossa, on huoltovarmuuslainsäädäntö ja sen mukaiset kansalliset varautumiset niukkuuden aikoja silmällä pitäen.
Vapaakaupan ihanne pitää sisällään tavaroiden, pääomien ja ihmisten vapaan liikkuvuuden. Tämä pitää sisällään itsestään selvyytenä, että maapallolla tämän toteutumiseen ei ole olemassa muita esteitä kuin poliittisen tahdon puute, joka juontaa juurensa kansallisista itsekkyyksistä. Pääomien osalta näitä esteitä ei näytä olevankaan. Veroparatiisien tukema harmaa talous on osoittanut tämän kouriin tuntuvalla tavalla. Lisäapua on löytynyt tiedonvälityksen sähköistämisestä.
Pääomien vapaat liikuttajat eivät useinkaan kysy kansallisten päättäjien mielipidettä. Ylikansalliset toimijat tuntevat kiertotiet, jos keskinäinen suora yhteys vaikeutuu. Tavaroiden liikuttaminen ja ihmisten liikkuminen eivät ole yhtä ongelmattomia. Meneillään oleva terrorismin vastainen sota on jo sellaisenaan lisännyt esteitä, sen sijaan, että niitä olisi poistettu. WTO-neuvottelut ovatkin eräällä tavoin irtautuneet tästä todellisuudesta. Ne ovat myös irtautuneet toisesta merkittävästä todellisuudesta, nimittäin siitä, että tavaroiden ja ihmisten siirtely maapallolla paikasta toiseen tukeutuu nykyisin keskeisiltä osiltaan fossiilisten energianlähteiden, erikoisesti raakaöljyn, hyväksikäyttöön. Tässä tulemme mielenkiintoiseen yksityiskohtaan. Terrorismin vastainen sota käynnistyi Irakin sodasta, jonka perimmäinen syy oli ja on nykyisessä sisällissotavaiheessa edelleen se, että Irakin maaperässä on 11 prosenttia maapallon ns. tunnetuista raakaöljyvarannoista, ja että Yhdysvallat joutuu tuomaan jo 60 prosenttia kuluttamastaan öljystä ulkomailta.
Irakin sota on tyypillinen resurssisota. Jokainen sellainen kielii uusiutumattomien luonnonvarojen niukkuudesta maapallolla. Kaikille niille teknologisille ratkaisuille, jotka on kehitetty käyttämään hyväkseen uusiutumattomia energianlähteitä, voidaan näin ollen laskea teknologinen käyttöikä, kun tiedetään ko. energianlähteen taloudellisesti hyödynnettävissä olevien varantojen suuruus. Lainalaisuuksiin kuuluu, että näin välttämättömäksi koetun hyödykkeen yksikköhinta pyrkii kohoamaan varannon huvetessa. Kun kysymys on strategisesti tärkeästä hyödykkeestä, avainasemaan tulee myös se, kuka tai mikä hallitsee ehtyvien varantojen hyödyntämistä. Resurssisodissa on kysymys juuri näistä hallintaoikeuksista, itse maaperällä tai mineraalien osalta kallioperän omistamisella ei ole merkitystä, koska arvo sisältyy niissä olevaan ehtyvään luonnonvaraan, ei niitä ympäröivään substraattiin. Valtioinstituutio saa näin uusia piirteitä.
Kaikki tavarakauppa ei ole samanarvoista. Mitä korkeampi kilohinta tuotteella on, sitä korkeammat kuljetuskustannukset sen siirtely kestää. Perillä siirrellylle hyödykkeelle pitää löytää vielä maksukykyinen ostaja. Maailmantaloudessa varmimpia asioita on, että raakaöljyn reaalinen tynnyrihinta tulee nousemaan, mikä merkitsee, että kuljetuskustannukset kohoavat. Tämän kohoamisen maksavat kuluttajat, joko välittömästi hyödykkeiden hinnoissa tai välillisesti erilaisissa subventiomenettelyissä. Peruste tämän tulevaisuuden kuvan varmuuteen on siinä, että ns. tunnetuille raakaöljyvarannoille on laskettu riittämisaikaa noin 40 vuotta. Tänä aikana niiden hallinnasta käydään joko Venäjän mallisia tai Yhdysvaltain mallisia valtataisteluita/resurssisotia, joista erityisesti jälkimmäisiin kuluu raakaöljyvarantoja eli juuri niitä, joita kipeästi tarvittaisiin inhimillisesti hyödyllisiin käyttötarkoituksiin.
Tässä vaiheessa meidän on syytä palata tämän esitykseni lähtöruutuun. Totesin, että ravinto ja suoja ovat ekologisia perustekijöitä. Resurssisodat ovat vahvistaneet käsitystä, että suoja löytyy oikeastaan vain sotilaallisista toimista, mistä puolestaan seuraa, että ekologisista perustekijöistä sekä ravinnon että suojan tuotanto perustuvat merkittävältä osin samaan uusiutumattomaan luonnonvaraan eli raakaöljyyn. Mitä tehokkaampaa nykyinen ruoantuotanto on, sitä selväpiirteisemmin se hyödyntää juuri sitä luonnonvaraa, jonka varannot on neljässä vuosikymmenessä kulutettu loppuun. Jo paljon ennen tuota ajankohtaa kaikki maapallon valtiot ja alueet eivät kuulu jakelun piiriin. Suomi on tunnetusti vapaa raakaöljyvarannoista. Kaikki tuodaan perinteisesti rajojen ulkopuolelta. Hyvät suhteet Venäjän valtaapitäviin voivat pitää meidät toki vuosikymmeniä vaihdantataloudessa, jossa suomalaista osaamista vaihdetaan raakaöljyyn.
Kuinka tähän odotettavissa olevaan tulevaisuuteen pitäisi sitten suhtautua? Kuinka ekologisten perustekijöiden, ravinnon ja suojan tarpeet, pitäisi täällä tyydyttää? Luotetaanko siihen, että ruokaa on johonkin hintaan aina ulkomailta saatavissa, ja ollaanko valmiit maksamaan siitä, mitä tilataan? Mikä merkitys annetaan huoltovarmuudelle? Kuinka energiahuolto ylipäätään hoidetaan, kun kaikkien nyt käytössä olevien uusiutumattomien energianlähteiden varannot yhtä lailla hupenevat loppuun? Olennainen kysymys kuuluu: "Onko täällä pakkastalvien alueella varaa tukeutua mihinkään muuhun kuin uusiutuviin energianlähteisiin?" Esitykseni jäljellä oleva osa tähtää siihen, että Suomi valitsee uusiutuviin energianlähteisiin perustuvan tulevaisuuden vaihtoehdon. Toisessa vaihtoehdossahan ei mitään pohdittavaa ole.
Uusiutuviin energianlähteisiin perustuvan vaihtoehdon valinta on maankäytöllinen kysymys. Niinpä tuulipuistojen sijainti pitää ottaa maan ja rannikkovesien käytössä huomioon, samoin maalämmön talteenotto, aurinkopaneelien, bioreaktoreiden ja automaattisten vetyasemien sijoituspaikat sekä pelto- ja metsäenergian tuotantoalueet. Esitin jo noin viisitoista vuotta sitten, että tässä tarkoituksessa tulisi laatia valtakunnankaava, jossa on kattava hajautetun uusiutuvan energian tuotantojärjestelmän mahdollisuus maavarauksin osoitettuna.
Uusiutuviin energianlähteisiin perustuvan vaihtoehdon valinta tarkoittaa, että maamme koko nykyinen peltoala mukaan luettuina tuoreet raiviot on käytössä. Se pelto, jota ei tarvita rehun ja viljan tuotantoon, on peltoenergiatuotannossa. Auringosta ja tuulesta saadaan se energia, jolla automaattisella vetyasemalla tuotetaan vety maatalouskoneiden polttoaineeksi. Auringon avulla tuotetaan myös se materiaali, jota käytetään biokaasureaktoreissa ja "häkäpöntöissä". Tavoite on, että vedyn tuotantoa on aina kun aurinko paistaa ja/tai tuulee. Lähekkäin sijaitsevat tilat voivat muodostaa energiaosuuskuntia. Se sähkö, jota ei tarvita vedyn tuotannossa tai muutoin, myydään Saksan mallin mukaan kiinteään hintaan valtakunnan kantaverkkoon. Sama osuuskunta, joka hoitaa sähkön- ja vedyntuotannon, hoitaa myös biokaasun tuotannon. Toiseen suuntaan se vastaa myös kasvualustan ravinnehuollosta.
Suomalaisessa yhteiskunnassa liikkuu parhaillaan paperi, jossa kaavaillaan maatalouden nykyisten kansallisten tukien ja samalla maataloutemme alasajoa. Edellä todetusta voi tehdä sellaisenkin johtopäätöksen, että näissä kaavailuissa ei ole järjen hiventäkään. Asia on juuri päinvastoin. Nykyisen öljykauden jälkeiseen aikaan pitää varautua pitämällä koko peltoala mahdollisimman hyvässä tuotantokunnossa. Se tapahtuu tukeutumalla juuri nyt raakaöljytuotteisiin, joiden avulla luodaan myös kestävän kehityksen ja käytön mukainen uusiutuvien energioiden käyttöjärjestelmä. Sen kehittämiseen on ryhdyttävä viimeistään juuri nyt. Se tarkoittaa, että teknologisesti maatilamiljöö saa aivan uuden ilmeen. Maatalousteknologian suunnittelijoilla riittää tekemistä.
Palaan uudelleen lähtöruutuun. Kuvasin ihmisen aiempia yrityksiä kehittää ekologisesti ja taloudellisesti kestäviä maatalousratkaisuja, samoin luonnon omia tilan ja resurssien käyttöjärjestelmiä. Nyt ulottuvilla oleva poikkeaa niistä siinä, että se hyödyntää jatkuvasti maapallon ulkopuolelta peräisin olevaa energianlähdettä ja sen synnyttämiä fysiikan ilmiöitä modernin teknologian avulla. Sen avulla voidaan populaation saturaatiopisteen ekologista perustaa siirtää aineellisesta psykologisen suuntaan. Jälkimmäisen mekanismit tunnetaan ekofysiologiassa. Fossiilisten energianlähteiden muodostumisen lähde on ollut sama kuin uusiutuvien energianlähteiden järjestelmässä eli auringonvalo, mutta varantojen karttumisaika, 500 miljoonaa vuotta, on ollut varsin pitkä. Ne tulevat käytetyiksi loppuun vajaassa parissa sadassa vuodessa. Tällä teknokulttuurilla on aikaa jäljellä vain nuo neljä vuosikymmentä luoda kestävän talouden vaihtoehto, mikäli jatkoaika kiinnostaa.
Takaisin