Puheenvuoro kehitysyhteistyövälikysymyskeskustelussa 27.4.2005

ARVOISA PUHEMIES!

Kehitysyhteistyömäärärahamme tulisi nostaa nykyisestä 0,35 prosentista bruttokansantulosta 0,7 prosenttiin. Hallituksesta ei tähän ole. Tällä kertaa kyvyttömyys on voitu osoittaa tarkalla prosenttiluvulla. Osoitus on tieteellisesti pätevä. Hallitus kaatukoon!
         Se täytyy myöntää, että hallituksella voi olla salainen taktiikka päästä historian myöhemmässä arvioinnissa pälkähästä. Tuohon 0,7 prosenttiinhan päästään myös antamalla bruttokansantulon laskea määrärahan euromäärän pysyessä muuttumattomana. Tämä malli ei ole kaukaa vaan 1980- ja 1990-lukujen vaihteesta haettu. Kehitysyhteistyörahojen kaikkien aikojen huippu saavutettiin vuonna 1991, jolloin lama iski kasinotalouden seurauksena päälle ja bruttokansantulo romahti elinkeinoelämän pysähtyessä konkurssiaallon vyöryessä läpi maan. Silloin kehitysyhteistyörahojen osuudeksi bruttokansantulosta noteerattiin jälkikäteislaskennassa 0,8 prosenttia. Valtion velkaantuessa ja menoleikkausten ollessa arkipäivää menoleikkuri osui myös kehyrahoihin, niiden sadannes putosi 0,31 prosenttiin. Siitä niiden nostaminen on osoittautunut todella vaikeaksi, sillä vuoden 1995 jälkeen bruttokansantulo on ollut pääsääntöisesti kasvussa. Viime vuonna kehymääräraha oli 527 miljoonaa euroa.
           Absoluuttiset euromäärät ja sadannekset ovat kuitenkin vain yksi puoli kehitysyhteistyötä. Toinen puoli on se, ketä, missä ja milloin ja erikoisesti millä motiiveilla pyritään auttamaan. Ulkoministerinä Paavo Väyrynen viitoitti kehitysyhteistyötä ohjaavaksi tavoitteeksi sen, että näin tuli edistää Suomen kaupallisia etuja. Tämä on saattanut tapahtua niin, että kohdemaiksi on valittu kaupallisesti kiinnostavia maita. Tällaisina on julkisuudessa mainittu Sambia, Kenia, Peru ja Egypti. Tälle politiikalle eduskunta antoi tuomionsa kuluvassa huhtikuussa hyväksyessään vuotta 2003 koskevan tilintarkastajien kertomuksen. Kymmenkunta kansanedustajaa oli paikalla, kun tämä historiallinen päätös yksimielisesti hyväksyttiin.
            Alan virkamiehiltä ja ministereiltä on jäänyt huomaamatta, mikä on perustavaa laatua olevaa kehitysmaissa. Juuri niitä koskettavat ensimmäisenä niukkuus ravinnosta, juomakelpoisesta vedestä ja energiasta. Monilla alueilla AIDS rajoittaa korjaaviin toimenpiteisiin ryhtymistä, kuten kehitysyhteistyökertomuksista aivan oikein mainitaan. On selvää, ettei kehitysmaiden energiapolitiikka voi perustua tulevaisuudessa raakaöljypohjaisiin polttoaineisiin, kuten ei missään muuallakaan.
          Olemme siirtyneet maapallolla masking factoreiden, rajoittavien tekijöiden, jotka peittoavat muiden rajoittavien tekijöiden vaikutukset, aikakauteen. Niistä tärkeimmät ovat juuri ruoka, makea vesi, energia ja monilla alueilla myös AIDSin leviäminen. Päälle kaatuu ilmastonmuutos, jossa ihminen on pääarkkitehti. Vastaus AIDSia lukuun ottamatta näihin ongelmiin on yksi ja sama, peltometsätalous, agroforestry. Suomen tulee keskittää kehyvoimavaransa peltometsätalouden edistämiseen niissä Afrikan maissa, jotka ovat tällaiseen yhteistyöhön valmiita. Helsingin yliopistoon tulee perustaa alan koulutusinstituutti ja tutkimusyksikkö, jolla on rinnakkaislaitos esimerkiksi Tsadissa, jos tämä valtio on valmis tällaiseen yhteistyöhön.
           Välitön toimenpide olkoon sellainen, että köyhimpien maiden, Nepalin ja Nicaraguan, hankkeita lukuun ottamatta muiden hankkeiden korvaamiseen todellisilla kestävän kehityksen hankkeilla Afrikassa tulee ryhtyä mahdollisimman pian. Tämä tapahtuu parhaiten vereksillä voimilla, joten hallitus kaatukoon.
          
    Takaisin