Kolumni Iltalehdessä
EU ON PUUHAMAA
Yhdentymiskehityksen toisen maailmansodan jälkeen käynnistäneet olivat sodan perintönä taitavia strategeja ja taktikkoja. Asiat tuli junailla bernsteinilaisessa hengessä niin, että oltiin aina liikkeessä. Kreivi Richard Coudonhove-Kalergin jo 1920-luvulla hahmottelemalla tavalla tuli ottaa askeleita kohti Euroopan yhdysvaltoja sopimalla yhteisölle kansallisvaltion ominaisuuksia. Tätä kutsutaan yhdentymisen syventämiseksi. Toisaalta hyväksyttiin ajatus siitä, että yhteisö voi myös jäsenvaltioiden suostumuksella alueellisesti laajentua.
Euroopan yhteisö, nykyisin unioni, on puuhamaa. Jäsenvaltioiden virkamiehiä ja poliitikkoja juoksutetaan Brysselissä valmistelemassa milloin mitäkin yhteisöä koskevaa lainsäädäntöä. Jotta kaikki ei tuntuisi kaukaiselta ja ylhäältä johdetulta, niin välillä asioista säädetään asetuksilla, jotka menevät kansallisten lainsäädäntöjen yli. Välillä taas sovitaan direktiiveistä, joiden mukaisesti jäsenvaltioiden tulee muuttaa omaa, kansallista lainsäädäntöään.
Aloiteoikeus on komissiolla. Jos sen jäseniksi on valikoitunut Eurooppa henkisiä taktikkoja, niin se voi saada jäsenvaltiot tuntemaan jopa vaikuttamisen tuottamaa tyytyväisyydentunnetta. Tämä tapahtuu näppärästi niin, että laitetaan kaluttavaksi lainsäädäntöhanke, jonka toteutuneena merkitsisi syvällistä tuskaa jäsenvaltioiden poliitikoille. He voivat kerätä pisteitä kaatamalla tällaisen hankkeen. Esimerkiksi sopii käsittelyssä juuri nyt oleva palveludirektiivi, joka on jo ehdotuksena vaikuttanut yhdentymisen viimeaikaiseen etenemiseen sitä jarruttavasti (Ranskassa ja Hollannissa).
Eurooppa-arkkitehtien puuhissa suurin virhe tai sitten taitava poliittinen manööveri on ollut 2000-luvulla tavaton kiire. Yhdentymistä on pyritty samaan aikaan syventämään ja sen jäsenvaltioiden piiriä laajentamaan. Tämä kulminoituu suhtautumisessa perustuslailliseen sopimukseen (unionin perustuslakiin) ja hankkeeseen ottaa pääosin Aasiassa sijaitseva Turkki yhteisön jäseneksi. Euroopan unioni Turkin kanssa tai ilman Turkkia kuumentaa tunteita kaikkialla yhteisön piirissä. Tämä on arkitodellisuutta Saksan liittopäivävaaleissakin.
Laajalle levinnyt mielipide unionin alueella on, että perustuslaki on sen nykyasussa haudattu hanke. Siitä huolimatta Suomen hallitus valmistelee sen käsittelyä eduskunnassa. Itse asiassa valittu eteneminen merkitsee kahta käsittelyä. Näin tekee luokan mallioppilas. Hallitus sysää näin symbolista vastuuta eduskunnalle, jos vastuukysymykset sattuisivat pulpahtamaan keskusteluissa esiin. Eduskunta puolestaan käsittelee asiallisesti kaiken sen, mikä sen käsiteltäväksi asiaankuuluvassa järjestyksessä saatetaan. Täällä ei pullikoida, eikä liioin turhauduta.
Joka tapauksessa eduskunta ei voi välttyä perustuslaillisen sopimuksen luonnokseen sisältyvien asioiden käsittelyltä. Siihen sisältyvät turvatakuut puhuttavat kaikissa yhteyksissä. Siitä pitävät ainakin salarakasjahdissa puuhailevat ulkopoliitikot huolen. Jos rakas on salainen, niin niitä voi olla montakin yhtä aikaa. Samoin yllättäen voi olla salavihollinen tai -vihollisia. Niiden esiin kaivamiseen kannattaisi nyt keskittyä, kun ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan mukaan Venäjäkin haluaa tehostaa yhteistyötään Naton kanssa.
Kuvatun puuhastelun taustalla on vakava tosiasia. Euroopan unioni ja sen piirissä toimiva Rahaliitto ovat talouskriisissä. Jäsenvaltioiden budjetit ovat alijäämäisiä ja varoja rahoittaa unionin toiminta ei näytä olevan. Syy on vyörymäisesti paisuneessa harmaassa ja mustassa taloudessa. Kiusallista tässä on, että veroparatiisit ovat jäsenvaltioiden ikiomia keksintöjä suojella raharikkaiden rahoja. Yhteisö puolestaan on kyvytön pääsemään sitä itseään tuhoavasta ilmiöstä eroon, säädetty säästödirektiivikin pienenä edistysaskeleena soi Itävallalle, Luxemburgille ja Belgialle pitkän siirtymäajan.
Kaikkein parasta olisi aloittaa yhdentyminen alusta. Yhteisöön kuuluisivat ne valtiot, jotka hylkäävät totaalisesti veroparatiisit ja suostuvat harmonisoituun verotukseen. Veroliiton nimikin olisi suomalaisten lukemana lupaava, ETU.