Presidenttikolumni IV Oulu-lehdessä 29.12.2005
OLLAKO VAI EIKÖ OLLA MUKANA?
Tasavallan presidentin valinta on nykymuodossaan avoin kansanvaali. Takana ovat ajat, jolloin edettiin sammutetuin lyhdyin ja spekuloitiin mustia hevosia. Tuolloin luotettiin valitsijamiehiin tai ei luotettu., nyt luotetaan kansaan.
Nykyjärjestelmään siirryttäessä odotettiin, että henkilövaalia varten saattaisi syntyä kansanliikkeitä jonkin tunnetun, ei-poliittisen henkilön valitsemiseksi. Näin ei nytkään tapahtunut. Kunkin seitsemästä ehdokkaasta takana on hänen oma puolueensa. Jokainen kandidaatti on ansioitunut kansanedustajana.
Media on ottanut tavakseen aloittaa jatkoaikeiden kyselyn heti valinnan jälkeen, mikäli valitulle laki suo tähän mahdollisuuden. Näin siitäkin huolimatta, että vastauksen tietää ennakkoon. Siis aikeillakin on poliittista merkitystä.
Poliittista merkitystä on myös itse vaaleilla. Kun puolue asettaa ehdokkaan, se merkitsee, että puolue on mukana kautta vaalikampanjan saaden siitä näin julkisuushyötyä. Tästä seuraa, että poliittiset puolueet lähtevät usein presidenttikilpaan silloinkin, kun todennäköisyys saada oma ehdokas läpi ovat minimaaliset. Tärkeää on näkyä ja kuulua. On toistettava ilosanomaa intohimolla ja aina.
Lähteäkö mukaan presidentinvaaliin oli edellä sanotusta johtuen olennainen kysymys niin Vihreälle Liitolle kuin Vasemmistoliitollekin? Puolueiden ratkaisut poikkesivat toisistaan. Me vihreät asetimme oman ehdokkaan, eduskuntaryhmän puheenjohtajan Heidi Hautalan. Vasemmistoliitto päätyi tukemaan Tarja Halosen uudelleenvalintaa.
Vihreä sanoma on kuulunut turuilla ja toreilla. Presidenttiehdokas on kiitänyt kuin aropupu ympäri maata. On arvostettavaa, että viitsii ja jaksaa. Mutta oikeastaan presidenttivaalin kampanja ei poikkea käytännön tasolla eurovaalien vastaavasta. Siinäkin on vaalipiirinä koko maa ja meppikandidaatit joutuvat keräämään samalla tavoin äänensä maan joka kolkasta.