Kirjoitus Forum24:ssä 10.4.2006*
*OULUJOEN VAELLUSSIIKASOTA VOITTOON!*
Vesistörakentamisen peruskuviot ovat selkeät. Padon rakentamiseen
tarvitaan "vesioikeuden" lupa. Pato on ilman toimivaa kalatietä
lopettava vaelluskalojen nousun kutualueilleen. Joka tapauksessa
kalastus elinkeinona, kotitarvetoimintona ja harrastuksena on aina oleva
menettäjiä. Vääjäämättömästi odotettavissa oleviin haittoihin luulisi
reagoitavan tasapuolisesti jo lupavaiheessa, ollaanhan oikeutta ja
oikeudenmukaisuutta hakemassa.
Tällaista oikeudenmukaista vesistörakentamisen historiaa ei ole
kuitenkaan viime sodan jälkeisenä aikana kirjoitettu. Tyypillisessä
tapauksessa on muodostunut vuosikymmeniä kestänyt oikeustaistelu. Näin
on käynyt mm. Oulujoen rakentamiseen liittyen. Siinä muutoinkin
vahvoilla ollut Oulujoki Oy paransi entuudestaan hyviä asemiaan maa- ja
metsätalousministeriön kahden virkamiehen, Tauno V. Mäen ja Veikko
Pohjanpellon, avulla jo vuonna 1954.
Mielenkiintoiseksi asian tekee mm. se, että virkamiehet käyttivät
valtaansa voimayhtiön, ei joen valuma-alueen ja merenrannikon
kalastajien ja muiden asukkaiden hyväksi. Virkamiehet junailivat asian
näitä asianosaisina kuulematta ja vahinkokatselmukset laiminlyöden.
Kukaan tai mikään ei liioin tehnyt arviointeja kompensaatioiden
tarpeesta, mitoituksesta ja tärkeysjärjestyksestä.
Tämä johti siihen, että Oulujoki Oy sai vähällä paljon. Sen vuonna
1954 valtion kanssa solmima sopimus liittyi Oulujärven säännöstelyyn ja
koski Merikoskea lukuun ottamatta järven ja meren välisiä
voimalaitoksia, jotka ovat nyt Oulujoki Oy:n "perillisen", Fortumin,
omistuksessa. Sopimus painottui lohiasiaan, mutta oli senkin osalta
asukkaiden kannalta heikosti oikeudet huomioonottava.
Montan sopimuksena tunnetun sopimuksen solmineet osapuolet olivat
ilmiselvästi suunnitelleet sille voimakasta oikeusvaikutteisuutta.
Vesioikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden sittemmin tekemissä
päätöksissä ko. sopimusta ei ollut kuitenkaan otettu huomioon edes
siten, että sopimus tai siinä tarkoitettu kalanviljelylaitos
mainittaisiin lupaehdoissa. Korkeimman hallinto-oikeuden päätös
velvoittaakin arvoltaan ja teholtaan suurempiin suorituksiin kuin
sanottu sopimus. Vesioikeuskin katsoi merkitsevyysrajaa vetäen, että
suoritetut kalakannan hoitotoimenpiteet "olivat vuosina 1952 - 1954
jonkin verran kompensoineet Oulujärven säännöstelyn aiheuttamaa tuoton
vähentymistä".
Valtioneuvoston oikeuskansleri katsoikin (7.9.1977), että
"maatalousministeriön ja Oulujoki osakeyhtiön 22.12.1954 tekemällä
sopimuksella ei hakijan vesioikeudellisten velvoitusten kannalta ole
ainakaan välitöntä oikeudellista merkitystä. Tämän vuoksi on selvää,
että valtio hakijana ja luvansaajana on vastuussa korkeimman
hallinto-oikeuden päätöksen täyttämisestä".
Valtio ei siis oikeuskanslerin lausunnon mukaan voi vetäytyä
Montan sopimuksen taakse, vaan säännöstelyn seurauksena kalakannoille
aiheutuvat vahingot täytyy kompensoida hoitotoimenpiteillä.
Yhteiskunnallisesti merkittävimpään arvoon nousivat merellisten
kalakantojen, erikoisesti vaellussiikakannan, hoito tai ehkä nyt
todettuna hoitamattomuus. Asiaa on tutkittu sekä ministeriön asettamassa
työryhmässä että yksittäisten tutkijoiden työnä. Tällä työllä oli se
käytännön merkitys, että Oulujoki-työryhmän I muistion perusteella
ministeriö laati kanteen Pohjois-Suomen vesioikeudelle koskien Oulun
kaupungin omistaman Merikosken voimalaitoksen kalanhoitovelvoitteita.
Asian käsittely vesioikeudessa kesti kymmenkunta vuotta (vireille
16.11.1981, päätös 5.6.1990). Oikeuden päätös nojautuu Riista- ja
kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemään Oulujoen vesistön kalatalouden
hoitosuunnitelmaan, joka ottaa huomioon merilohen, meritaimenen,
vaellussiian ja nahkiaisen.
Tällä kertaa vesioikeuden päätökseen sisältyi - poikkeuksellisesti
- periaatteellisesti merkittäviä yksityiskohtia. Ensinnäkin se ositti
kohdekalalajien kompensaatiotarpeen Oulujoen pääuoman ja meren osalta
Oulun kaupungin ja Oulujoki Oy:n kesken. Edellinen on päätöksen mukaan
noin 9,5 prosenttia, jolloin jälkimmäisen (nyt Fortum) osuudeksi jää
noin 90,5 prosenttia.
Toiseksi kalataloudellisesti erittäin olennaisen siian osalta
lisääntymisalueiden menetys tulee nyt hyvittää istuttamalla vuosittain
1,75 miljoonaa kesänvanhaa siianpoikasta, ja mikä tärkeintä, niiden
pitää olla vähintään 10 senttimetrin mittaisia. Tämä tarkoittaa, että
niiden koon tulee vastata samanikäisen luonnonvaraisen siian kokoa
(painoltaan 11 grammaa).
Vesioikeuden mukaan Oulun kaupunki on velvoitettu istuttamaan
vuosittain 167 000 kappaletta kesänvanhoja siianpoikasia, jotka ovat
vähintään 10 sentin mittaisia. Fortumin siis pitäisi istuttaa puolestaan
samana aikana 1,3 miljoonaa vastaavanlaista istukasta. Vertailun vuoksi
todettakoon, että Montan sopimuksen mukaan velvoite täyttyisi, jos
voimayhtiö istuttaisi 15 000 kahdeksan sentin mittaista
vaellussiianpoikasta. Tämä vertailu osoittaa havainnollisesti Montan
sopimuksen arvottomuuden sekä määrällisesti että laadullisesti.
Vuoden 2005 hintatason mukaan vaellussiian kesänvanha poikanen
maksaa 30 senttiä, mikä antaa miljoonan poikasen kauppa-arvoksi 300 000
euroa. Lähtökohtaisesti kalastajat ja ruokakunnat ovat menettäneet joka
vuosi tämän verran yksinomaan vaellussiian osalta lähtöpääomaa, kun
voimayhtiö laistaa vuodesta toiseen istutusvelvoitteensa. Puolessa
vuosisadassa tämä on merkinnyt 15 miljoonan euron (90 miljoonan markan)
menetystä. Tässä vertailukohdaksi sopii Iijoen merellinen
istutusvelvoite, jonka mukaan jokisuuhun tulee istuttaa vuosittain 1,2
miljoonaa kesänvanhaa vaellussiianpoikasta.
Vaellussiika on vain yksi mutta tärkeä vaelluskalalaji, jonka
elämänkiertoa on padoilla estetty tai ratkaisevasti rajoitettu. Muut
lajit (merilohi, meritaimen, nahkiainen ja myös harjus) pitää ottaa
kokonaisarvioinnissa huomioon.
Maa- ja metsätalousministeriön olisi tullut heti em.
Merikoski-päätöksen jälkeen ryhtyä voimakkaasti vaatimaan Oulujoki
osakeyhtiötä hoitamaan Oulun kaupungin tapaan istutusvelvoitteensa
korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaisella osuudella. Mitään ei
ole kuitenkaan tapahtunut. Nykyisin Fortum jakaa tunnetulla
runsaskätisellä tavalla nämäkin "säästörahat" osakkeenomistajilleen.
Tuorein vaihe tässä hiljaisen vallan (= ei tehdä mitään käytännön
tasolla) käytössä on hanke pestä maa- ja metsätalousministeriön
nykyisten virkamiesten kädet siirtämällä näiden asioiden hoito
ministeriöstä TE-keskuksiin. Vaihtoehtoinen menettely on, että maa- ja
metsätalousministeri ottaa hänelle kuuluvan vastuun ja velvoittaa
alaisensa virkamiehet hoitamaan asian kuntoon joko neuvotteluilla
Fortumin kanssa tai tätä järeämmillä toimenpiteillä. Asia on saatava
pikaisesti paikallisia asukkaita tyydyttävään ratkaisuun.
Erkki Pulliainen
kansanedustaja
Takaisin