Juhlapuhe Metsästysseura Turha Toivo ry:n 70-vuotisjuhlassa Pornaisissa 25.11.2006

Arvoisa eräväki!

Seitsemääkymmentä toimintavuotta juhlivan Metsästysseura Turha Toivo ry:n jokaiselle jäsenelle metsästys on varmasti mieluisa harrastus, joillekin suorastaan "henki ja elämä". Niin se on ollut tämän puheen pitäjällekin pari vuosikymmentä lyhyemmän ajan. Samoin se oli isällenikin, mutta jo hänen isälleen kysymys oli tätä vakavammasta asiasta. Riista toi olennaisen täydennyksen ruokakunnan talouteen. Ukkini ja hänen isänsä elivät kotikuntansa sydänmailla 1800-luvulla. Metsästys on näin siirtynyt perinnekulttuurina sukupolvelta toiselle, mutta sen luonne on muuttunut ajassa yleisten elinehtojen muuttumisten myötä. Ajalla ja traditiolla, perinteellä, on todella suuri merkitys metsästyksen ekologiassa, filosofiassa ja historiassa.
    1800-luvun alkupuolella maamme väkiluvun kasvu ja elintarviketuotanto olivat kaukana tasapainosta. Virkamiesten kyvyttömyyden vuoksi maatalouden jatkuvaa alituotantoa ei pystytty korvaamaan edes tuontiviljalla. Nälänhädän välttämiseksi maaseudun väestö joutui turvautumaan vesistöjen ja metsien antiin, kalaan ja riistaan. Metsästykseen tukeuduttiin elannonhankintamielessä siinä määrin intensiivisesti, että riistakantojen tuotto ylitettiin kauttaaltaan roimasti. Vuoteen 1850 mennessä riistaeläimiä oli Suomessa vähemmän kuin niitä oli ollut koskaan viimeisen jääkauden päättymisen jälkeen ja myöskään on ollut tuota ajankohtaa seuranneen puolentoista vuosisadan aikana.
   Historiaan kirjattu riistakantojen kurja kohtalo 1800-luvun puolivälin Suomessa oli näyttö siitä, mikä on metsästykseen oikeutuksen perimmäinen ydin. Lähtökohta on, että on olemassa tasalämpöisiä eläinlajeja, nisäkkäitä ja lintuja, joiden lisääntymispotentiaali on sellainen, että teoriassa niiden kantojen tuottoa voidaan verottaa kannan lisääntymisestä huolta pitävään pääomaan kajoamatta. On tietenkin toinenkin lähtökohta. Saaliiksi saadussa eläinyksilössä on oltava järkevästi hyödynnettävää, nahka, lihaa ja/tai muita kehonosia. Lisääntymispotentiaalin ei sinänsä tarvitse olla korkea. Karhunaaras tulee hitaasti sukukypsäksi, ja kun se on lisääntymisensä aloittanut, se saa tavallisesti vain kaksi - kolme jälkeläistä joka toinen vuosi. Tällaisen riistaeläimen kohdalla metsästettävissä oleva sadannes kannasta on tietenkin hyvin alhainen, alle 10 prosentin luokkaa. Metsästyksessä tulee silloin harjoittaa suurta pidättyvyyttä. Karhun metsästystä onkin yleisesti säädelty laajojen alueiden puitteissa kiintiöillä ja suppeilla metsästysajoilla.
    Metsästyksen perusteiden havaitsemiseen on historiallisesti päädytty kahta näennäisesti toisistaan poikkeavaa polkua pitkin. Ensinnäkin on kokemusperäinen tie. Historian tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota ilmiöön, jonka mukaan ne alkukantaiset heimot, joilla oli yhteisönsä pyhissä säännöksissä riistakantojen kohtuulliseen verottamiseen tähtääviä ohjeita tai suoranaisia velvoituksia, säilyivät yhteisöinä pitempään kuin ne, joilta tällaiset - nykykielellä ilmaistuna - eettisinä pidettävät periaatteet puuttuivat.
    Tieteen kriteerein arvioituna historioitsijoiden johtopäätös on oikea. Tiede voi kuitenkin päätyä tähän tulokseen perustiedon ja loogisen päättelyn tietä tarvitsematta tuhansia vuosia kestäviä kokeiluja ihmispopulaatioilla subtropiikin ja tropiikin oloissa. Nykyihminenhän on lajina kotoisin Koillis-Afrikasta Ala-Saharan alueelta. Vanhimmat näytöt ovat 160 000 vuoden takaa, jolloin lajimme oli jo suurriistan metsästäjä. Tieteen lähestymistavan omaksui suurriistanmetsästäjänäkin tunnetuksi tullut Theodore Roosevelt, joka toimi Yhdysvaltain presidenttinä vuosina 1901 - 1909. Hän toi sata vuotta sitten tämän suurvallan ja runsaista riistakannoistaan tunnetun Pohjois-Amerikan mantereen lainsäädäntöön "riistakantojen tieteellisen verotuksen periaatteen". Roosevelt kirjoitti: "Jos riistakantoja hyödynnetään tieteellisesti eli vain niiden tuottoa, niin ne kestävät ikuisesti".
    Tänä päivänä rooseveltilainen riistakantojen tieteellisen verotuksen periaate tunnetaan kestävän käytön periaatteena. Kummankin perustelut ovat täsmälleen samat. Tämä periaate on sisältynyt myös nykyistä edeltäneisiin metsästyslakeihimme, mutta vuoden 1993 metsästyslakiin se kirjattiin juuri sanoilla "kestävä käyttö". Olennaista on, että asia ilmaistaan elettävässä ajassa niin, että kansa ymmärtää asian oikein ilman erityisiä selittelyjä.
    Kestävän käytön periaatetta testataan vuosittain käytännön metsästystilanteissa. Meillä riistanhoitovuosi käynnistyy elokuun ensimmäisenä päivänä ja tuon kuukauden aikana avataan myös ensimmäiset jahtikaudet. Niin vesilintujen kuin kanalintujenkin kantojen runsauteen vaikuttavat talvehtineiden kantojen ohella mm. jahtikautta edeltävän kevään ja kesän sääolosuhteet. Jotta metsästyslain edellyttämä kestävä käyttö voisi edes ohjeistuksessa toteutua, on tiedettävä kohtuullisella tarkkuudella, kuinka kannat ovat selviytyneet kesästä syksyyn eli mitkä ovat metsästettävissä olevien kannanosien suuruudet. Näin riistantutkimuksen on kyettävä selvittämään riistatilanne niin lähellä jahtikautta kuin vain mahdollista. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos on aivan oikein ymmärtänyt, että laki suorastaan velvoittaa laitosta tämänlaatuiseen selvitystoimintaan. Selvitystyössä ovat myös metsästysseurat mukana.
      Metsästettävissä olevien kantojen keskimääräiset valtakunnalliset runsaudet eivät kuitenkaan saata olla totta alueellisella ja paikallisella tasolla. Tämän vuoksi lain henkeen kuuluu, että riistatalousalueen toimijat seuraavat oman alueensa riistakantojen runsauden muutoksia, ja että heillä on valmius tilanteen niin vaatiessa, vaikka rauhoittaa jokin riistalaji määräajaksi kokonaan pyynniltä. Silloin ennakoitu "Turha Toivo" ajankohtaistuu. Kun siitä on jo metsästysseuran nimessä varoitettu, niin pulinoille ei ole kaukokatseisesti jätetty hitustakaan sijaa.
    Tähän on syytä ottaa rinnalle Yhdysvalloissa laajalti käytössä oleva toimintamalli. Siellä on muodostettu "osuustoiminnallisia riistanhoitoyhteisöjä" (Cooperative Widlife Units), joilla on tarkat pelisäännöt toimintaan omalla alueellaan. Jokaisella metsästykseen aikovalla pitää olla vähintään tietty määrä riistanhoidollisten toimien suorituspisteitä saadakseen oikeutuksen jahtiin. Suorituspisteet voi myös hankkia rahalla palkkaamalla puolestaan riistanhoitotyöhön apulaisen. Olennaista on, että kestävän käytön edellyttämät toimet on tehty siinä määrin kuin niitä on mahdollista tehdä. Tietty osahan on niin sanotusti "Luojan käsissä".
    Millainen on sitten suomalainen versio "osuustoiminnallista riistanhoitoyhteisöä"? Se on perinteinen metsästysseura, joka on voimakkaasti kehittänyt toimintaansa riistanhoidolliseen suuntaan. Se on neuvotellut yhteistyösopimukset maanomistajien kanssa sellaisiksi, että järkevät aktiivisen riistanhoidon toimet ovat mahdollisia. Passiivisessa riistanhoidossa, so. riistakantojen hoidossa se käyttää pyyntikiintiöitä ja on tarpeen niin vaatiessa valmis vaikka rauhoittamaan jonkin riistalajin pyynnin siihen saakka, kunnes kanta kestää taas metsästyksen. Itse asiassa Suomen Metsästäjäliiton riistanhoitokortti-järjestelmässä on - niin haluttaessa - hyvinkin paljon samoja ominaisuuksia yhdysvaltalaisen järjestelmän kanssa; hän, joka ei ehdi mukaan yhteisiin riistanhoitorientoihin maksaa seuralle enemmän jäsenmaksua kuin hän, joka on niissä aktiivisesti ja monipuolisesti mukana.
    Perinteisten aktiivisen ja passiivisen riistanhoidon keinojen ohella metsästyspolitiikasta vastaavat joutuvat ottamaan myös muita kuin kestävän käytön näkökohtia huomioon omassa päätöksenteossaan. Tämän tarkastelemisessa hirvi riistaeläimistämme tärkeimpänä tarjoaa valaisevan esimerkin. Lajin historiassa on jo sinänsä paljon opiksi otettavaa.
   Hirvi jätti jo rautakaudella pysyvän jäljen Suomen historiaan. Satojen vuosien, ehkä peräti tuhannen vuoden ajan metsästäjäsuomalaiset elivät tasapainossa saalistuksen kohteena tärkeän hirvikannan kanssa. Silloin väestöllä sanottiin olleen peräti hirvikeskeinen maailmankuva. Ihmisen piti ottaa mm. hirvien vuodenaikaisliikehtimiset huomioon vuotuisessa ravinnonhankintasuunnitelmassaan. Kun hirvikanta vihdoin romahti, hirvi ritualisoitui ihmisten mielikuvissa - jotain oikein merkityksellistä oli menetetty. Hirviä kaivatessa niiden kuvia piirrettiin kallioseiniin ja hirvenpäitä veistettiin käyttöesineisiin ja veneiden keulakuviksi. Vaikeuksiin joutunut perinne säilyi näin ihmisten mielissä.
   Käsittelin jo aiemmin riistakantojen kohtaloa 1800-luvun ravintopulan Suomessa. Liian tehokas metsästys johti hirven sukupuuttoon vuoteen 1850 mennessä kaikkialla muualla paitsi Parkanon ja Petsamon alueilla. Seuraavalla vuosisadalla koettiin niin ikään voimakkaita hirvikannan vaihteluita. Esimerkiksi vuoden 1920 tienoilla biologiprofessorit olivat kovin huolissaan lajin kohtalosta. Laji kuitenkin säilyi eläimistössämme.
     Toisen maailmansodan jälkeen riistantutkijat tajusivat, ettei pelkällä hirvikannan suuruutta koskevalla mutu-tiedolla voi kannan oikeaa verotussuhdetta määrittää muuta kuin vahingossa oikein. Tästä syystä käynnistettiin jonkinlaiset kantalaskennat tai paremminkin -arvioinnit. Seuraavassa vaiheessa kehitettiin todellisia laskentamenetelmiä ja käynnistettiin valikoiva metsästys. Tavoitteeksi asetettiin hirvilehmien keski-iän nostaminen ja hirvilehmien ja -sonnien keskinäisen lukumääräsuhteen asettuminen suurin piirtein suhteeksi 1,6 lehmää sonnia kohti. Käytännössä tämä merkitsi vasametsästyksen voimakasta lisäämistä.
     Suunnitelma tuotti tulosta. Erämiehet sitoutuivat riittävässä määrin ohjelmaan ja niin hirvikanta alkoi runsastua. Jahtikauden kanta nousi parhaimmillaan 1970-luvulla 150 000 yksilön tasolle eli hirviä oli pienessä Suomessa suurin piirtein yhtä paljon kuin laajassa Kanadassa, mutta sitten alkoivat näkyä myös suomalaisen asiantilan kielteiset puolet. Hirvionnettomuuksien määrä maanteillä kasvoi. Tuolloinhan ei vielä tunnettu teidenvarsien hirviaitoja Juvan lyhyttä pätkää lukuun ottamatta. Maanviljelijät eivät hyväksyneet hirvien tuottamia vahinkoja viljelyksillään ja metsänomistajat vaativat korvauksia hirvien aiheuttamista vahingoista mänty- ja koivutaimikoissa. Kärjistyneimmillään liikenneturvallisuudesta vastaavat tahot ovat vaatineet hirvieläin-, erikoisesti hirvikantojen supistamista pieneen murto-osaan nykyisestä, maksimiin nähden alennetusta tasosta. Kaatolupamääriä onkin meneillään olevaa jahtikautta varten jälleen lisätty.
     Hirven menestyminen Suomessa kielii siitä, että täällä on talousmetsistä johtuen paljon lajille sopivia, metsäsukkession nuorien vaiheiden biotooppeja. Ravintoa on riittävästi ja ihminen itse on nyt merkittävin hirvikantojen suuruuden rajoittaja. Toisin on laita metson. Vaikka riistantutkijat ovat osoittaneet tarpeen ottaa metson soidinpaikka- ja muut elinympäristövaatimukset huomioon metsätaloudessa, ei näin tapahdu käytännön metsänhoitotoimissa. Yhdistettynä liian suuriin pyyntimääriin metsokanta onkin taantunut lähes kaikkialla Suomessa. Näin on ajauduttu tilanteeseen, jossa metson selviytymisestä on muodostunut mittari, jolla punnitaan koko erämieskunnan kykyä noudattaa lain velvoittamaa kestävän käytön periaatetta. Jos metson annetaan hävitä Suomen luonnosta, merkitsee se suurta arvovaltatappiota Metsästäjäin Keskusjärjestölle ja myös vapaaehtoisen riistanhoitotyön keskeiselle organisaatiolle, Suomen Metsästäjäliitolle. Vielä merkittävämpi tappio on käytännön tasolle Tapiolle, joka asiantuntijaorganisaationa ohjeistaa metsäkeskuksia ja metsänhoitoyhdistyksiä. Ne tahot, jotka eivät hyväksy lainkaan metsästystä, saavat silloin tuhdisti aineksia arvostelumyllyynsä.
        Arvoisat kuulijani! Olen jo useaan otteeseen viitannut intressiristiriitoihin riistaeläimiin liittyen. Eräväen pyrkimykset eivät lyö yksiin elinkeinojen harjoittajien tavoitteiden kanssa. Moni varmasti yllättyy havainnosta, että meillä on käytännössä vain luonnonsuojelualueet riistapeltojen ohella, joissa on asetettu ensisijaisiksi riistaeläinten elinolosuhdevaatimukset. Jos suojelualueilla itsellään on niiden luonteen vuoksi riistaeläintenpyynti kielletty, niin joka tapauksessa nämä rauhoitussaarekkeet heijastuvat myönteisesti ympäristön riistakantoihin. Näin asian kuvasi jo 1930-luvun alussa Yhdysvaltain riistanhoidon guru Aldo Leopold. On tavallaan valitettavaa, että tämä ei meillä näytä pääsääntöisesti erämiehille ja -naisille riittävän. Tällöin unohtuu se, että metsästyspolitiikka on vielä enemmän mahdollisuuksien taidetta kuin se on sitä yleispolitiikalle. Pyrkimällä kokonaispottiin ei saakaan mitään.
      Kuvattu realiteetti on hyvä pitää mielessä, kun suuntaamme katseemme tulevaisuuteen. Riistanhoito ja metsästys ovat maankäyttömuotoja, mutta vain harvoin, kuten totesin, ensisijaisia sellaisia. Ensisijaisissa maankäyttömuodoissa on myös Koto-Suomessa tapahtumassa perustavaa laatua olevia muutoksia. Syy on yleismaailmallinen. Fossiiliset energiavarannot ovat ehtymässä, ensimmäisinä niistä raakaöljyn saatavuus vaikeutuu. Uusiutumattomien energianlähteiden yksikköhinnat ovat jo kohonneet siinä määrin, että kaikkialla maapallolla on ryhdytty aiempaa enemmän hyödyntämään uusiutuvia energianlähteitä. Jo pelkästään logistisista syistä sellaisen täytyy olla järjestelmä, sillä kysymys on puhtaasti maankäyttöratkaisuista. Kun kysymys on maankäytöstä, niin oitis siirrytään riistaeläinten elinympäristöihin, metsiin, soille, tunturinummille, vesistöihin ja pelloille.
      Eduskunta on ollut ajassa mukana. Se on ottanut lainsäädäntötoimien yhteydessä kantaa siihen, että metsiä ja peltoja voidaan käyttää aiempaa enemmän myös energiantuotantoon. Talousarvioaloitteeni pohjalta ryhdyttiin aikanaan maksamaan tukea metsähakkeen toimittamisesta lämpölaitoksiin. Juurikäävän torjuntaan tähtäävän lain yhteydessä hyväksyttiin osana torjuntatoimia kantojen hyväksikäyttö energianlähteenä. Metsänkäsittelyyn tuli näin uusia elementtejä, jotka jouduttiin ottamaan huomioon tänä vuonna myös lannoitelaissa. Ravinteet pitää voida puumassanpolton jälkeen palauttaa metsämaahan. Eduskunta itse muovasi tähän pykälät. Samassa yhteydessä se vaati Metsäntutkimuslaitokselta selvitystä siitä, kuinka puuta voitaisiin suunnitelmallisesti tuottaa energiakäyttöön sen lisäksi, että sitä tuotetaan perinteisesti kuiduksi ja sahapuuksi. Tätä koskevat tutkimus- ja kehitystoimet on jo käynnistetty Metsäntutkimuslaitoksessa.
      Metsänhoidossa on jouduttu ottamaan hirvet ja yleisemmin hirvieläimet huomioon. Ehkä historiallisesti kaikkein mielenkiintoisin metsänhoito-ohje tuli aikanaan Neuvostoliitosta. Kaletskaja -niminen tutkija ehdotti, että taimikon harventaminen jätetään hirville, jotka hänen laskentojensa mukaan syövät ja taittavat 15 prosenttia männyntaimista. Tämä arvovaltaisessa julkaisusarjassa julkistettu tutkimus ei johtanut rajanaapurissa, eikä Suomessa taimikonhoito-ohjeiden muuttamiseen, mutta nyt kun energiapuuta ryhdytään määrätietoisesti tuottamaan, riistantutkijoiden tulee olla tutkimus- ja kehitystyössä aktiivisesti mukana. Energiapuun tuotannossa laatukriteerit ovat luonnollisesti toiset kuin perinteisessä puuntuotannossa. Näin ollen sijaa riistaeläinten huomioonottamisellekin metsänhoitosuosituksissa voisi kuvitella löytyvän. Muistutan tässä myös siitä, mitä tulin jo maininneeksi metson tulevaisuuden vaalimisesta Suomen metsissä.
      Eduskunta hyväksyi kesäkuussa Suomen historian parhaan toistaiseksi julkaistun maatalouspoliittisen ohjelman. Hallitus oli antanut onnettomissa oloissa oman selontekonsa, jonka linjaukset vanhenivat ennen kuin selonteko ehti eduskunnan käsittelyyn. Näin ollen kenttä oli vapaa perustavaa laatua oleville linjanvedoille. Maa- ja metsätalousvaliokunta käytti tilaisuutta hyväkseen. Lähes kaikki kirjoitettiin uusiksi. Tämä merkitsi maankäytöllisesti merkittävää uudelleenajattelua.
       Maassamme on hevostalouden ajalta 2,25 miljoonaa peltohehtaaria. Kun meillä oli vielä 415 000 hevosta, niin tuosta peltoalasta puoli miljoonaa oli tarkoitettu kauran, heinän ja nurmen tuottamiseen hevosille. Samalla viljelynrakenne oli sellainen, että se suosi peltoriistaa. Erityisesti kaakosta maahamme levinnyt peltopyy hyötyi tästä. Sittemmin hevoset korvattiin työkoneilla, jotka käyttivät uusiutumattomia energianlähteitä käyttövoimanaan. Peltoja vapautui kestävästä käytöstä. Niillä tuotettiin maataloustuotteita, joille ei löytynyt kotimaasta markkinoita. Onneksi ylituotannosta oltiin valmiita maksamaan tukiaisia, sillä nyt nuo ylijäämäpellot ovat maapallon energiatarjontatilanteen muututtua rakenteellisesti toisenlaiseksi peltoenergiantuotantoon. Tähän tilanteeseen eduskunta otti maa- ja metsätalousvaliokunnan ehdotuksesta selvän kannan.
     Maamme elintarvikeomavaraisuus voidaan turvata viljelemällä tarkoituksenmukaisesti puolitoista miljoonaa peltohehtaaria. Tämä tarkoittaa, että 750 000 hehtaaria on käytettävissä energiantuotantoon. Lisäksi tulevat uudet raiviot ja turvetuotannosta vapautuvat pohjat. Potentiaalisia peltoenergiakasveja meillä ovat rypsi, rapsi, ohra, ruokohelpi ja ahdekaunokki. Rypsistä ja rapsista saadaan biodieselin ohella valkuaisrouhetta, ohrasta niin ikään valkuaisrouhetta ja lisäksi bioetanolia. Ennustan, että meillä valkuaisrouheen, jolla korvataan ulkomailta tuotavaa soijaa, tarve ratkaisee monestakin syystä rypsin, rapsin ja ohran viljelyn energiatarkoituksiin. Tämä tarkoittaa, että noin puoli miljoonaa hehtaaria tullaan käyttämään seuraavalla vuosikymmenellä ruokohelven tuotantoon ja myöhemmin viljely- ja erikoisesti korjuutekniikan kehittämisen myötä ahdekaunokin tuotantoon. Jälkimmäisessä hehtaarisadon energiasisältö on kaksinkertainen ruokohelven vastaavaan verrattuna.
      Silmiini on osunut kahdenlaisia kirjoituksia ruokohelven viljelyyn liittyen. Toisissa on kiinnitetty huomiota rikkakasvien torjuntaan ko. viljelmissä ja toisissa taas suojaan, jonka ruokohelpikasvusto antaa kesästä seuraavaan kevääseen saakka riistalle. Kaikkien tiedossahan on, että ruoka ja suoja ovat ekologisia perustekijöitä myös riistaeläimille aivan kuin meille ihmisillekin. Maatalous- ja riistantutkimuksen on yhdistettävä voimavaransa ja tutkittava, kuinka riistan elinympäristövaatimukset voidaan yhdistää energiakasvien viljelytekniikkaan. Reippaasti puoli miljoonaa hehtaaria riistapeltoa on aika tavalla viehättävä ajatus entiselle peltopyytutkijalle. Aivan erityisen imponoivaa on ollut se, että vuorineuvokset ovat perustaneet peltopyiden suojeluyhdistyksen. Juttelin hankkeesta toimitusjohtaja Björn Wahlroosin kanssa ja innostuin vielä enemmän. Näin juuri pitää toimia. Syvällinen totuushan on, että peltopyiden pärjäämisen ohella parantuu myös pellon elinympäristön monimuotoisuus ylipäätään.
     Arvoisat kuulijani! Eräkulttuuri tarvitsee muun yhteiskunnan kanssa toimiessaan diplomaattisia taitoja, mutta tilanne on myös toisin päin. Yhteiskunta tarvitsee erätaitoja ja metsästyskulttuuria. Havainnollisin esimerkki tästä on hirvieläimet. Meille erämiehille kysymys on arvokkaista riistaeläimistä, mutta yhteiskunnassa on tahoja, jotka pitävät niitä yksinomaan vahinkoeläiminä. Tästä seuraa vaatimuksia hävittää ne sukupuuttoon tai vähintäänkin kontrolloida niiden kantojen runsautta siinä määrin, että vahingot minimoituvat. Tällöin puhutaan mm. liikenne-, taimikko- ja viljelyvahingoista.
     Intressiristiriita pitää järjestäytyneessä yhteiskunnassa sivistyneesti ratkaista. Tämä merkitsee ensi vaiheessa kompromissia vuotuisen kaatolupamäärän määräämisessä, mutta seuraavassa vaiheessa pitää olla myös toimijat, jotka hoitavat itse kaadot oikein ja ajallaan. Tarvitaan osaavia metsästäjiä. Metsästysseurat nousevat näin koko yhteiskunnan silmissä avainrooliin. Niiden vastuulla on pitää huoli siitä, että luonnollisella tavalla riveistä poistuvat hirvenmetsästystaitoiset erämiehet korvautuvat uusilla osaajilla. Ampujien ohella tarvitaan maastokelpoisia koira- ja ajomiehiä ja -naisia.
      Metsästysseurat ovat maan eri osissa joutuneet viime vuosina pohtimaan jäsenyysehtojaan. Olen käynyt puhumassa metsästysseuroissa, joihin on otettu jäseniksi vain henkilöitä, jotka tuovat tullessaan metsästysmaiden vuokrasopimuksia. Maaltamuutto, maaseutuväestönkin ikääntyminen ja metsäomistuksen siirtyminen kaupunkilaisille on muuttanut asetelmaa perustavaa laatua olevalla tavalla. Asia on pystyttävä ratkaisemaan metsästysseurojen yleiskokouksissa paikalliset olosuhteet, mutta toivottavasti myös yhteiskunnan kokonaisetu huomioonottavalla tavalla. Yhteiskunnalle tulisi todella kalliiksi, jos se joutuisi palkkaamaan ammattimetsästäjiä vähentämään hirvieläinkantoja tai peräti määräämään sotilaat ja poliisit hirvieläinten tappoon.  
      Tämä realiteetti on näkynyt siinä, että puheet metsästyksen harrastuksena kieltämisestä ovat 2000-luvulla entisestään vaimentuneet. Tämä uusi todellisuus ei saa kuitenkaan mennä erämiehille ja -naisille päähän. Suhteet muuhun yhteiskuntaan on pidettävä taitavalla diplomatialla kunnossa. Kansan ystävällisellä suosiolla pitkään kansanedustajana toimineena olen joutunut toteamaan, että aika ajoin parantamisen varaakin julkisissa esiintymisissä on jäänyt. 2000-luvulla suunta on onneksi ollut parempaan suuntaan.
         Metsästys erätaidot siihen yhdistettyinä on arvokas, perinteisiin nojautuva harrastus. Metsästysseura Turha Toivo ry:n 70 toiminnan vuotta ovat siitä yksi näyttävä osoitus. Onneksi olkoon! Toivoa sopii, että erämieskunta valitsee korkeille järjestöjohtajien paikoille kaukokatseisia ja rakentavahenkisiä henkilöitä, jotka pystyvät toimimaan taitavasti tämän harrastuksen hyväksi.

Takaisin