Juhlapuhe Vihreiden 20-vuotisjuhlassa Kajaanissa 28.2.2007

Aidolle vihreydelle on edelleen valtava tarve

Arvoisa juhlayleisö!
Vihreä liitto on puolueena 20-vuotias. Puolueeksi järjestäytyminen ei ollut yli kaksi vuosikymmentä sitten itsestään selvä, luonteva tapahtuma. Tein aloitteen puolueen perustamisesta jo kolme vuotta aiemmin
Tampereella pidetyssä väentapaamisessa, millä nimellä kokoontumisia siihen aikaan kutsuttiin. Asiasta päästiin jopa äänestämään. Tulos oli murskaava tappio: hylkäys äänin noin 320 vastaan noin 80 puolesta. Vasta sitten, kun Eero Paloheimo oli ryhtynyt puuhaamaan omaa puoluetta jahkailuun kyllästyneenä muu porukka kuin "paloheimolaiset" päätyi samaan tulokseen, vihreäksi itsensä tuntevan joukon on järjestäydyttävä. Kun tänä tapahtui vasta helmikuun lopulla vuonna 1987, se tarkoitti, että tuon vuoden maalisvaaleihin osallistuttiin valitsijayhdistyksinä. Kerättiin sata kannattajanimeä jokaista ehdokasta varten. Se operaatio antoi itse asiassa hyvän lähtölaukauksen itse vaaleihin: saatiin neljä kansanedustajaa, mikä merkitsi edustajien määrän tuplaantumista, Kalle ja Ville putosivat, tilalle tulivat Eero, Erkki, Osmo ja Pekka.
         Vihreällä liikkeellä on monet juuret. Se on kuitenkin ainoa uusi eurooppalainen poliittinen liike, joka syntyi viime vuosisadalla jäädäkseen henkiin – ja millä ajatuksella "tehdä itsensä tarpeettomaksi". Tässä ydintehtävässä toistaiseksi epäonnistuminen on pitänyt sen itsensä hengissä. Tämä poliittinen liike käynnistyi Ranskassa ympäristöliikkeenä, ekologiseksi liikkeeksi kutsuttuna, 1960-luvun alussa. Sieltä se levisi samoissa merkeissä eri puolille Eurooppaa, ensin tietysti kylmän sodan aikana sen läntisen osapuolen alueelle, mutta 1980-luvulla myös Neuvostoliittoon. Itse olin vuonna 1988 Petroskoissa Tiedeakatemian kutsumana esitelmöimässä "ekologisesta liikkeestä". Minulla oli yli tuhat innostunutta kuulijaa. Siinä sivussa tilaisuuden korkealentoisesta hengestä innostuneena tulin julistaneeksi vallankumouksenkin käynnistettävien hankkeiden joukkoon - tosin hetkeä myöhemmin tätä tyhmänrohkeuttani mielessäni katuen. Syitä, miksi juuri tämän puheenpitäjä kutsuttiin tähän mairittelevaan tehtävään, oli kaksi. Olin vihreä suomalainen kansanedustaja, joka oli vetänyt kymmenen vuotta Suomen Akatemian ja Neuvostoliiton Tiedeakatemia NAUKin yhteistyötä Suomen puolelta.
           Ennen suomalaisen vihreän puolueen perustamista järjestäytyminen oli käynnistynyt toisistaan riippumattomasti kahdella eri taholla. Helsingissä oli toiminut jo edellisellä vuosikymmenellä "Helsinki-liike", jota olen tulkinnut jälkikäteen erilaisten vaihtoehtoliikkeiden yhteenliittymäksi. Siinä oli mukana ympäristöherätyksen saaneita henkilöitä, mutta paljon muitakin. Toinen lähtökohta, kantasolu, oli Oulussa. Olin lukenut Marvin Harrisin kirjan "Kulttuurien synty", jonka suomennos julkaistiin vuonna 1982. Se poikkesi perustavaa laatua olevalla tavalla muista vastaavista teoksista kulttuurimaterialistisena historiateoksena. Materialistinen lähestymistapa vapautti Harrisin tekemään ekologisen analyysin edesmenneiden kulttuurien elinkaarista. Tuomio oli ihmislajin osalta tyly: "Ihmisen sosiaalisen elämän suuret muutokset eivät koskaan ole vastanneet niihin osallistuneiden tietoisia tavoitteita ja ihmiset eivät ole tajunneet tuotannon ja suvunjatkamisen menetelmien vaikutusta asenteisiinsa ja arvoihinsa ja he ovat olleet täysin tietämättömiä niiden päätösten pitkäaikaisista ja kumulatiivisista vaikutuksista." Valistuneelle lukijalle tulee oitis mieleen kysymys, millähän uralla oma tekno-kulttuurimme mahtaa olla? Me olemme keksineet mm. sen, kuinka vuodessa käytetään miljoonan vuoden aikana fotosynteesin tuloksena syntyneet ja maapallon pintakerrokseen fossiileina varastoituneet energianlähteet.
            Syvällisempi tutustuminen Harrisin edellä luettujen johtopäätösten taustalla oleviin tieteellisiin tutkimuksiin loi perustan niin sanottuihin Oulun teeseihin, jotka esittelin Oulun Hietasaaren väentapaamisessa kesällä 1984. Teesit kuuluvat:
              - luonnon  kantokykyä ei saa ylittää.
              - ihmisten sietokykyä ei saa ylittää
              - päätöksissä pitää ottaa niiden pitkäaikaisvaikutukset huomioon, ja
              - meillä ei ole oikeutta siirtää kulutuksemme laskuja tulevien sukupolvien maksettaviksi.
Näiden teesien hyväksyminen ei tapahtunut suinkaan yksimielisesti. Osmo Soininvaara vastusti niitä jyrkästi, mutta ne tulivat kuitenkin osallistujien henkiseen pääomaan kirjatuiksi.
             Kirjaaminen itsessään tapahtui tavallisesta pöytäkirjamenettelystä poikkeavalla tavalla. Kirjoitin säännöt Oulun seudun vihreille ja upotin ne sääntöpykälään. Junailin nämä säännöt yhdistysrekisterissä "vihreän liikkeen" mallisäännöiksi, jolloin pöytäkirjan mitätöinti vaikeutui merkittävästi. Tämä ensimmäinen "vihreä" nimeä kantava yhdistys on edelleen puolueen ulkopuolisena yhdistyksenä voimissaan. Sen muutamat jäsenet vaalivat historiallista, eurooppalaisen vihreyden perinnettä, ja erikoisesti Oulun teesejä.
             Kuinka Oulun teesien, historiallisten ja ekologisten totuuksien, vaaliminen voi tarvita perinteen vaalimista? Politiikka on siinä suhteessa ihmeellinen taiteenlaji, että tämäkin voi olla motivoitua. Oulun teesit synnyttivät oitis vastateesiarmeijan, johon liittyi myös oululaisia toimijoita. Heidän tavoitteensa oli poistaa kiusallisiksi kokemansa ekologiset tosiasiat puolueeksi järjestäytyneen liikkeen agendasta niin kuin asialistoja nyt kutsutaan. Tämä operaatio onnistui. Oulun teesit häivytettiin kirjoista ja kansista. Tämänkin jälkeen niiden totuudellisuus ei ole kuitenkaan mihinkään kadonnut. Pahinta on, että monet keskeiset vaikuttajat ovat kaikottaneet ne täydellisesti mielistään, ei olisi kannattanut, sillä Oulun teesien sanomaa tarvitaan enemmän kuin koskaan aiemmin etsittäessä ratkaisumalleja meneillään olevaan fossiilisista energianlähteistä luopumiseen ja ilmastonmuutoksen jarruttamiseen. On ollut nähtävissä, että poliittisia päätöksiä projisoidaan nyt tyhjyyteen. Tästä voi olla jonain päivänä seurauksena tyhjä olo.
             Tyhjyys yllättää itse asiassa juuri tässäkin ajassa. Vihreän liiton toimijoiden enemmistö on halunnut muodostaa puolueestamme yleispuolueen, mitä se sitten itse kullekin tarkoittaneekin. Monille se merkitsee myös politiikan retoriikassa samaistumista kaikessa samaksi. Tällaista toimintaa Harris kutsuu "jälleenjakelujuhlatoiminnaksi". Kerätään kansalta hyödykkeitä ja jaetaan ne näyttävästi sille takaisin. Jakelijan arvostuksen ratkaisee se, kuinka hienot juhlat kerääjä, mumi, pystyy järjestämään. Mumia kutsutaan valtiovarainministeriksi ja hyödyke on raha. Hyödykkeen keräämistä kutsutaan veronkannoksi.
            Alkukantainen heimoyhteisö kantoi veroja, samoin tekee nyky-yhteiskunta. Jälkimmäinen vannoo useimmissa tapauksissa markkinatalouteen ja demokratiaan, joista kumpikin tarvitsee välineekseen valtaa. Kumpikin voi hyötyä toisesta, mutta niukkuuden maailmassa viime kädessä se valta, jonka markkinatoimijat ovat itselleen siepanneet, on poissa demokraattisesti valituilta päättäjiltä. Samaisessa niukkuuden tilassa ei voi väistää kilpailutilannetta millään lohkolla. Kilpaillaan niukentuvista uusiutumattomista luonnonvaroista, mikä tietysti palauttaa meidät tylysti Oulun teesien viitekehykseen. Tässä on oikea paikka ja aika kysyä, mitä olemme näiden kahden vuosikymmenen aikana saaneet aikaan. Olemmeko onnistuneet jättämään tunnistettavissa olevaa jälkeä viitoituksessa kestävään kehitykseen, se niin ymmärrettynä kun Oulun teeseistä on luettavissa?
            Tyly välitilinpäätös on, että vähissä ovat ansaitut papukaijamerkit. Reippaat 160 000 vuotta vanha ihmislajimme on onnistunut tuhoamaan fossiilisia energianlähteitä määrän, jonka aikaansaamiseen poliittisen suomalaisen vihreän liikkeen historian aikana maapallon luonnolta meni 20 miljoonaa vuotta. Korvaavan uusiutuviin energianlähteisiin perustuvan järjestelmän aikaansaamisessa rämmimme vasta alkumetreillä. Viestityksemme tämän viiveen merkityksestä on kaikunut kuuroille korville, joista suurimpien välissä oleva tila vastasi, että "fundamentalistit ovat hävinneet ja uusiutumattoman energian kannattajat ovat voittaneet". Tämän sanoman päästi suustaan eduskunnan puhemies Paavo Lipponen äskettäin. Hän otti kannanotollaan samalla kantaa kulttuurimme jäljellä olevien elinvuosien lukumäärään. Viimeinen käyttöpäivä on tarjolla noin kolmen vuosikymmenen kuluttua, jollei jo sitä ennen ole ydinaseilla käyty kohtalokasta "vuoropuhelua". Resurssisodathan eli taistelut luonnonvarojen käyttöoikeuksista ovat jo arkipäivää eri puolilla maapalloa.
                Jotain on mennyt viestinnällisesti armottomasti pieleen, kun olemme nyt tässä tilanteessa. Talonpoikanen järki sanoo, että tukeutuminen uusiutuviin energianlähteisiin tarjoaisi rajattoman suuren ja turvallisen markkinapaikan niin kansallisille kuin ylikansallisillekin markkinatoimijoille. Nyt tarvitaan tiedettä apuun! On pikaisesti saatava luotettavasti selville, miksi kestävän talouden ratkaisut eivät mene kaupaksi? Onko kvartaalitalous ajanut maapallon epätoivon loukkuun? Eikö enää uskalleta kurkistaa edes parin- kolmen vuosikymmenen päähän, kestävistä ratkaisuista nyt puhumattakaan. Vihreää liikettä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Suomenkin eduskunnassa me olemme ainoa kestävää energiavaihtoehtoa edustava toimija.
              Loukossa ovat myös valtioiden taloudet. Markkinatalous ja laajat avoimet sisämarkkinat tarjoavat veronkierrolle, eli harmaalle taloudelle ja talousrikollisuudelle, toimijan paikan. Aikamme mumit, valtiovarainministerit, ovat vaikeuksissa mutta useimmiten selvästi omasta syystään. Ministereiksi tarvittaisiin jämäköitä ja voimakastahtoisia henkilöitä, joilla ei ole ministerin tehtäviä haittaavia sidonnaisuuksia mihinkään suuntaan. Italiassa, Kreikassa ja Saksassa valta on vaihtunut, kun valtiontaloudet ovat ajautuneet kassakriisiin tulematta jääneiden verotulojen vuoksi. Valtiot ovat jopa joutuneet pesemään laitonta rahaa lailliseksi pienillä sakkomaksuilla. Suomi on ajautumassa uhkaavasti samaan kurimukseen. Ainakin kaksi miljardia euroa meni viime vuonna vääriin taskuihin.
           Arvoisat kuulijani! Vihreää politiikkaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan aiemmin. Tuon politiikan täytyy olla - ollakseen tekemisen arvoista - voimakasta ja linjakasta. Aina joutuu tekemään kompromisseja, mutta peruslinjan vihreän sisällön pitää olla myös ulkopuolisten helposti tunnistettavissa. Välittömästi tämä tarkoittaa reipasta vaalivoittoa! Onnea meille ja samalla koko maapallolle! 
              
           Takaisin