Kolumni Rautatieläinen -lehdessä toukokuussa 2007

"TÄRKEINTÄ ON LIIKE"

Kun Mauno Koivistosta tuli tasavallan presidentti, hän jotain sanoakseen tokaisi lehdistötilaisuudessa bernsteinilaisittain, että "tärkeintä on liike". Ei huonommin ulvahdettu, kun piti laukoa jotain, joka menee mediassa varmasti läpi. Lausahduksen alkuperäinen isä, saksalainen poliitikko Eduard Bernstein, tuli mieleeni kun olin vaalikauden alkukiihdytykseksi Helsingin Kruununhaassa Säätytalolla kurinpalautusharjoituksessa. Neljä vaaleissa paljon luvannutta väänsi kasaan hallitusohjelman Matti Vanhasen kakkoshallitukselle.
        Hallitusohjelman kasaaminen on aina jännä prosessi. Sielulliseen yhdyntään pakotetut toisinajattelijat etsivät ratkaisua, jossa aatteet ja ohjelmat sulavat viikon tai peräti muutaman päivän aikana kompromissien koosteeksi. Tästä mössöstä aatteet saattavat olla hyvinkin kaukana. Liikuttavin osa tätä median köyden takaa tarkoin seuraamaa näytelmää on jälleenjakelujuhla, määrärahojen yleisjakelu erilaisiin toistaan arvokkaampiin tarkoituksiin.
         Karuimmillaan jälleenjakelu (so. joiltakin tahoilta kerättyjen rahojen palautus heille/niille takaisin) tapahtuu niin, että ensin puolueiden edustajat "ryhmissä" ehdottavat ja esittelevät tärkeinä pitämiään rahoituskohteita. Sitten niistä arvokkaasti keskustellaan ja lopulta päädytään erittäin hyvin perusteltuun yhteiseen ehdotukseen. Se menee "koplaan" eli puoluejohtajien ryhmään. Se saattaa tylysti palauttaa esityksen takaisin ryhmään ilmoittaen, ettei rahaa olekaan.
       Näin kävi liikennerahoille Säätytalon hallitusneuvotteluissa. Juuri liikennerahat euromäärinä karsittiin ohjelmasta pois. Nyt ohjelma on näiltä osin erilaisten julistusten kooste. Koko väyläpaketti siirrettiin käsiteltäväksi selonteon muodossa myöhemmin hallituskauden aikana. Tahdonilmaisun mukaan pyritään pitkän aikavälin suunnitelmaan. Hyvä, sellaista todella tarvitaan.
       Rautateiden kannalta menneiden vuosien perusradanpidon rahoitusvaje on johtanut kestämättömään tilanteeseen. Monilta osin ratojen heikolla kunnolla on ollut oma osuutensa julkisuuttakin saaneissa onnettomuuksissa.
       Kun asia päästetään riittävän kurjaan jamaan, niin tilan parantaminen voi olla tuskallinen prosessi. Tässä mielessäni on tietenkin Seinäjoen ja Oulun välinen rataosuus. Meille on ilmoitettu, että radankunnostustyö kestää ainakin kahdeksan vuotta ja tuntuu jokapäiväisessä liikenteessä mm. nopeuksia laskien.
        Aiemmin virkavalassa sen vannoja sitoutui ilmoittamaan havaitsemansa kähminnän valtio-organisaatiota vastaan. Nyt olisi perusteita tehdä ilmoitus suojelupoliisille pyrkimyksestä tuhota valtionomaisuutta laiminlyömällä kansallisomaisuuden kunnon vaalinta. Samalla altistetaan kansalaiset tieten tahtoen onnettomuuksille, joissa voi mennä henki.
       Mitä tästä sitten opimme? Tietenkin sen, että liikkeen tekemiseen kannattaa ryhtyä ajoissa.
                                                                                                   Erkki Pulliainen
Takaisin