Juhlapuhe OYHY:n 40-vuotisjuhlassa Oulussa 26.5.2007

Arvoisa juhlaväki,

Neljäkymmentä vuotta on lyhyt ja pitkä aika tarkastelukulmasta riippuen. Se on lyhyt aika siinä mielessä, että sama henkilö on voinut olla mukana yliopistolaitoksemme ay-toiminnassa yhdistyksen perustamisen aikoihin ja on edelleen mukana siinä työelämässä, joka vaikuttaa yliopistolaitoksen toimintaedellytyksiin ja raamittaa siten siinä harjoitettavan ay-toiminnan edunvalvonnan toimintakenttää.
      Neljä vuosikymmentä on toisaalta pitkä aika, jos tarkastelemme kaikkea sitä, mitä tapahtui tuon pituisen ajan puitteissa ennen vuotta 1967. Tuona aikana rakennettiin uutta itsenäistä tasavaltaa vaihtelevin menestysaskelin, koettiin rankat sotavuodet ja niiden jälkeinen jälleenrakennuskausi sotakorvauksineen. OYHY:n 40 vuotta on ollut eräällä tavoin yhteiskunnallisesti konsensuksen aikaa, jonka hohtoa on kuitenkin himmentänyt kotoinen koheltaminen kasinopeli- ja sitä seuranneine lamakausineen.
        Näin koostuva kaksi kertaa neljäkymmentä vuotta onkin sitten lähes koko itsenäisen Suomen tähänastinen taival. Siinä 1960-luvun jälkipuolisko oli hyvin käänteentekevä. Sotakorvaukset Neuvostoliitolle kuitattiin toimitetuiksi vuonna 1952. Sen jälkeinen aika oli ollut taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti rauhatonta aikaa. Vuoden 1956 yleislakko ja jo sitä ennen Urho Kekkosen kirjan "Onko maallamme malttia vaurastua" julkaiseminen olivat olleet ajan ilmiöitä havainnollisesti kuvaavia tapahtumia. Ristiriidat ja malttamattomuus piti kutoa yhteiseksi verkoksi: kaikille kohtuullisesti, kenellekään ei kateutta herättävästi liikaa.
       1960-luku tuottikin käsitteen vakauttamispolitiikka, jota tukemaan kehitettiin tulopolitiikkaa. Taloudellinen kehitys piti vakiinnuttaa samalla kun taloudellista kasvua piti kaikin tavoin lisätä. Puhuttiin jopa sen maksimoinnista. Jälkimmäisen katsottiin vaativan mahdollisimman kokonaisvaltaista tulopolitiikkaa. Keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut hahmoteltiin yhteiskunnallisen vakauttamisen välineiksi. Niiden aikaansaamisessa yksittäisillä voimakkailla henkilöillä tuli olemaan ratkaiseva merkitys. Aina ei keskitettyihin ratkaisuihin ole ylletty mutta jos on, niin sellaisen luomisen keskeinen henkilö tai keskeiset henkilöt ovat antaneet nimensä ko. sopimuksille ja jääneet sitenkin käsitteinä elämään.
        Ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu oli pitkäkestoinen. Se solmittiin kolmeksi vuodeksi, 1966 - 1968. Tämän Rantanen-Hetemäki -sopimuksen pohjalta liitot solmivat palkka- ja työehtosopimukset. Nämä sopimukset kertovat paljon tuosta ajasta. Vuotuiset nimellispalkankorotukset vaihtelivat 5,4 ja 6,5 prosentin välillä. Voimassa oli rajoitettu indeksiehto, jonka ansiosta palkkoja korotettiin lisäksi lähes kolmella prosentilla. Toisena tärkeänä asiana sovittiin työviikon asteittaisesta lyhentämisestä 40 tuntiin niin, että tämä toteutui täysin vuoden 1970 alusta lukien. Tämä sopimuskohta puolestaan johti työaikalain vastaavaan uudistukseen.
       Vuonna 1968 siirryttiin Liinamaa-sopimusten eli L-papereiden aikakauteen. Liinamaa I oli rankkavaikutteinen sopimus. Keskusjärjestötasolla tehdyllä sopimuksella poistettiin indeksiehto mm. pankkilainoista, talletuksista ja työehtosopimuksista. Hintojen ja palkkojen säännöstely saatettiin voimaan. Pennimääräisen tuntipalkankorotuksen lisäksi sovittiin sellaisista sosiaalietuuksista kuin eläketurvasta ja vapaa-ajan tapaturmavakuutuksesta.
        Nämä kaksi ensimmäistä keskitettyä sopimusta koskettivat yksityistä lohkoa, sillä virkamiehillä ei ollut sopimusoikeutta. 1960-luvulla elettiin menettelytapalain aikaa, toki asioista keskusteltiin työnantajaviraston ja henkilökuntajärjestöjen kesken mutta mistään ei sovittu. Niinpä Helsingin yliopistossa ajauduttiin vuotuisen työajan 16 prosentin pidennyksen ilman palkkakompensaatiota johdosta toivottomaan tilanteeseen. Olin pakotettu henkilökuntayhdistyksen puheenjohtajana junailemaan kolme viikkoa kestäneen laittoman lakon. Uhkailivat linnatuomiolla mutta syytettä en kuitenkaan laittomasta toiminnastani saanut. Sadat työntekijät sen sijaan saivat palkankorotuksen, parhaimmillaan kuusi palkkaluokkaa.
        Vuonna 1970 valtion virkamiehet saivat lakko-oikeuden ja solmittiin ensimmäinen virkaehtosopimus. Olin sitä tupohankkeen vireillä ollessa neuvottelemassa, kolme vuorokautta yhteen menoon. Tupo oli Liinamaa II. Pennilinjainen palkkojen korotus jatkui. Nyt se oli muotoa 18 penniä tunnilta, kuitenkin vähintään yksi prosentti. Lisäksi prosentti palkkasummasta käytettiin järjestelyvarana. Sosiaalipakettiin kuului mm. erorahan käyttöönotto.
       Taloudelliset olot olivat todella vaikeat. Niinpä Liinamaa ei saanut kolmattaan aikaan. Yhteiskunnassa jouduttiin ottamaan viimeinen kortti käyttöön. "Tupoilijaksi" nimittäin ryhtyi itse tasavallan presidentti. Hänen myötävaikutuksellaan syntyi 8.12.1970 UKK-sopimus keskusjärjestötasolla. Viisitoista kuukautta pitkällä sopimuksella palkkoja korotettiin sopimuskauden aikana 42 pennillä tunnilta. Tämän päälle tuli kahdesta kolmeen prosenttiin järjestelyvara. Merkittävää oli minimipalkka. Sen tuntipalkka oli kolme markkaa, mikä vastasi 516 markan nimellispalkkaa kuukaudessa. Tätä sopimusta vastaan soti mm. Metalliliitto seitsenviikkoisella lakolla.
      Olen käsitellyt jokseenkin seikkaperäisesti tulopolitiikan varhaisvaiheen sopimustoimintaa. Tämä on ollut hyvin tietoinen valinta, koska tuo aikakausi oli hyvin opettavainen myös tämän ajan perspektiivissä. Tupokausi ja tupoja syntyi ajan vaatimusten paineessa. Tasavallalla oli toki perustuslaki ja sen mukaiset demokraattisen järjestelmän mukaan valitut valtioelimensä. Valta oli siis kiistämättömästi kansalla ja sen vaaleilla valitsemalla eduskunnalla. Valta oli siis kotipesässä mutta se ei riittänyt käytännön toiminnassa. Valtiovalta tarvitsi valta-apua ulkoparlamentaarisilta instituutioilta. Valtavajetta täyttivät työmarkkinajärjestöt, joilla oli poliittisia puolueita ja kansanedustajia suurempi vaikutus kansalaisiin, joista monilla oli tavallaan kaksoisjäsenyys, yhteiskunnan jäsenyys ja osalla lisäksi työntekijä- tai työnantajajärjestöjen välillinen jäsenyys. Jälkimmäinen vaikutti tuolloin palkitsevammalta kuin edellinen.
         Hallitus ja sitä tukeva eduskunnan parlamentaarinen enemmistö joutuivat luovuttamaan ainakin näennäisesti valtaansa työmarkkinoiden järjestöille, ainakin oli edullista saada asiantila näyttämään tältä. Nöyryys, vaikka näennäinen sellainen, palkittiin yhteiskunnallisella vakaudella. Työehtosopimusten yleissitovuus ja maltilliset palkankorotukset suhteessa potentiaaliseen inflaatiopaineeseen loivat tuotannolliseen toimintaan kustannusvakautta, joka noissa oloissa oli kilpailukykyä parantava valttikortti. Alkuaikoina pennilinjaiset palkkaratkaisut kielivät yhteiskunnallista vakautta lisäävästä solidaarisuudesta. Solidaarisuus on sittemmin selvästi harvinaistunut yhteiskunnallisena voimavarana. Kieliikö nyt keskustelussa oleva "tasa-arvo-tupo" samasta asiasta, jää myöhemmin nähtäväksi.
         Onko sitten osoitettavissa nyt jälkikäteen, että harjoitettu tulopolitiikka todella tuotti jotain extraa, lisäarvoa, yhteiskuntaan, jota voitiin tai voitaisiin tulevaisuudessa niin haluttaessa hyödyntää. Tähän on oitis vastattava myöntävästi. Jo 1980-luvulla oli yksityistaloudellisesti ja kansantaloudellisesti itsekkään vakauttamis- ja tulopolitiikan tuloksena kasaantunut kansallisvarallisuutta siinä määrin, että voitiin käynnistää sen jakaminen ulkomaalaisille toimijoille, sijoittajille ja koijareille. Jaon ensi askel oli rahamarkkinoiden vapauttaminen ja toinen vaihe 1980-luvun jälkipuoliskolle ajoittunut hillitön kasinopeli. Mistään ei löytynyt servoja, kun rakennemuutoshallitus harjoitti yhteiskunnallista palvelutehtäväänsä, kuten se itse tehtäväänsä eduskunnan Isossa Salissa markkinoi.
         Kasinopeli ei saattanut johtaa muuhun kuin katastrofiin, seuraavan vuosikymmenen ensi puoliskon lamakauteen. Kymmenet tuhannet yhtiöt tekivät konkurssin ja sadat tuhannet ihmiset joutuivat rakenteelliseen työttömyyteen. Omaisuudenhoitoyhtiö Arsenalin välityksellä valtavat omaisuudet vaihtoivat omistajaa – jotkut hävisivät vaivalla ja rehellisesti luomansa omaisuuden ja toiset pääsivät noin vain kevyesti omaisuuksiin käsiksi.
       Yhteiskuntamme oli voimakkaasti velkaantuneena kuilun partaalla. It-kausi pelasti meidät kuitenkin tästä pälkähästä viime hetkellä. Kännyköillä maksoimme omat kännykkämme ja vielä jäi hiven ylimääräistä muiden elinkeinojen elvyttämiseen. Merkityksellistä on kuitenkin se, ettei rahaa ole pitkään kestäneestä nousukaudesta huolimatta juurikaan riittänyt lamakautena otetun valtionvelan lyhentämiseen. Esimerkiksi viime vuonna talouskasvu oli huikeat 5,5 prosenttia. Valtionvelkaa lyhennettiin edellisen vaalikauden aikana yhteensä vain 326 miljoonaa euroa, vaikka omaisuutta myytiin samana aikana 4016 miljoonan euron edestä.
      Yhteiskuntamme on yllättäen monen uuden kuilun partaalla samalla kun vanhojen epäonnistumisten rasitteet ovat edelleen osittain taakkanamme. Veronkierto, harmaa- ja mustatalous, vie ainakin 2000 miljoonaa euroa verotuloja vääriin taskuihin vuosittain. Syrjäytymiskehitys vie mukanaan joka kymmenennen nuoren samalla kun rakenteellinen työttömyys on edelleen entuudestaan yli kuuden prosentin luokkaa. Niin kansainväliset suhdanteet kuin kotimaiset talouden tunnusmerkit ennakoivat nyt yhtä pitävästi vaikeita aikoja. Tämän puheen alkuosassa läpikäydyn opin mukaan tällaisessa tilanteessa pitäisi tukeutua yhteiskunnallista ja hyväksyttävää taloudellista kasvua tukevaan tulo-, lähinnä tupopolitiikkaan. Yksityinen työnantajataho ei kuitenkaan näytä sille lämpiävän. Miksi? Siksi että ulkomaalaisille sijoittajille ei riitä mikään, tuijotetaan vain kvartaalilukuihin. Uusi ymmärrys tullee vain pohjamutien kautta. Hallituskin tarvitsisi avukseen tulopoliittisen virkamiehen.
        Arvoisat kuulijani! Lopuksi yliopistoyhteisöstä. Menneet hallitukset ovat selvimmin epäonnistuneet yliopistopolitiikassaan. Tämän päivän hömppää on innovaatioyliopisto. Sen arkkitehdit eivät pysty edes kertomaan mitä he hankkeellaan oikein haluavat. Tämän ymmärrysvajeen laskuihin lukeutuu mm. se, että yliopistojen perusrahoitus ja samalla perustutkimus on jätetty lapsipuolen asemaan. Valitettavasti en voi ylpeillä nykyhallituksenkaan lupauksilla; 80 miljoonan euron lisäys yliopistojen perusrahoitukseen ei ole se, mitä lähdimme hallitusneuvotteluissa peräämään.
        Nykyisiltä yliopistojen henkilökuntayhdistyksiltä edellytetään huikeasti korkeampia valmiuksia kuin meiltä vuosikymmeniä sitten vastuussa olleilta. Koettakaa selviytyä! Kiitokset ja onnittelut menneestä! Menestystä tulevaisuudelle! Ay-toimijoita tarvitaan! 
Takaisin