Juhlapuhe Oulun seurakuntien erityisdiakoniapalvelujen 40-vuotisjuhlassa Oulussa 10.9.07

Arvoisa juhlaväki!

Neljä vuosikymmentä on ikänä mielenkiintoinen, onhan se keskivertonykysuomalaisen elämänkaaressa puolivälinkrouvin tarkastelupiste. Uudisraivaajaksi itsensä tuntenut alkaa jo miettiä, että tokko aivan kaikkea tulenkaan raivanneeksi. Hiukan aiemmin suunniteltua vähempi saattaa sittenkin olla riittävästi yhden ihmisyksilön tämän elämän possakaksi. Valistuneisuuden kasvun myötä yhä useampi 40 vuoden paalun ohittanut miettii sen sijaan ankarasti sitä, millaiseksihan maailma muuttuu kun 80 vuoden paalu lähestyy – mihin ollaan oikeasti menossa?
       Tämän tarkastelukulman koko maapallo nyt yhä selvemmin jakaa. Näköaloja on ainakin kaksi, toisistaan voimakkaasti poikkeavaa. Ensinnäkin kaiken pitäisi olla aiempaa paremmalla tolalla. Tietomäärä on neljässä vuosikymmenessä räjähdysmäisesti lisääntynyt. Tekninen edistyminen on mahdollistanut sen, että jo lähes puolella maapallon väestöstä on käytössään matkapuhelin. Internet on niin ikään hyvin laajassa käytössä, näin yhteiskuntien kannalta sekä hyvässä että pahassa. Kansalaisiin kohdistuva vaatimustaso on samalla kohonnut sfääreihin, kun pitäisi pystyä erottamaan informaatiotulvassa oikea tieto väärästä.
        Nykyinen yleisvaikutelma herättää meidät arvioimaan, kuinka kestävää edes nykyinen keskimääräinen vauraustasomme on, ja onko vauraus edes kohtuullisesti jakautunut kansalaisten kesken. Lähtekäämme liikkeelle edellisestä. Nykyisen vaurautemme ylläpidossa keskeisessä roolissa ovat uusiutumattomat energian- ja raaka-aineidenlähteet. Edellisten varannot kovassa, kiihtyvässä käytössä hiipuvat, kun taas jälkimmäisten riittävyyttä voidaan lisätä toimivalla kierrätyksellä. Edellisten kohdalla ollaan jo tilanteessa, jossa käydään sotia jäljellä olevien varantojen käyttöoikeuksista. Ainoa toimiva ja kestävä vaihtoehto on uusiutuvien energioiden järjestelmän luominen. Tämän on tapahduttava seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana.
       Mitalin toisella puolella avainkysymys koskee varallisuuden yhteiskunnan sisäistä jakautumista. Mihin suuntaan on oltu menossa? Mitä löytynee yhteiskuntamme arkitodellisuudesta menneiden vuosikymmenten ajalta? Kaari 1960-luvulta tähän aikaan on ollut vähintään opettavainen, ainakin yhteiskunnan tutkijoiden kannalta mielenkiintoinen. 1960-luvulla koko suomalainen yhteiskunta tunsi vakauttamistarvetta, kiivaana laukkaava inflaatio oli saatava kuriin, tulonjaossa piti ottaa pienipalkkaiset solidaarisesti huomioon ja hyvin tärkeää oli kokonaisuudessaan päästä ansioiden reaaliseen kohentumiseen. Kun työnantajat olivat työntekijäjärjestöjen ja valtiovallan kanssa yhteispelissä mukana, ne halusivat saada vakauden parantamisen kautta ja avulla ennakoitavuutta tuotantokustannusten kehittymiseen. Näiden tavoitteiden ruumiillistuma oli 1960-luvun puolivälissä käynnistetty tupojen eli keskitettyjen tulopoliittisten sopimusten kausi. Kunkin ajan paineiden mukaan on päädytty joko tupoon tai liittokohtaisiin ratkaisuihin.
       Tässä hengessä on eletty uudelle vuosituhannelle, mutta neljän vuosikymmenen viimeisten vuosien aikana on tullut esiin voimakkaita uusia painotuksia. Muutokset ovat merkittäviä ja oireellisia. Tupohengessä ei ollut soveliasta, jopa edes yhteiskunnallisesti hyväksyttävää tähdentää tulo- ja vaurauserojen kasvattamista. Päinvastoin. Kaikki olennainen yhteiskunnallinen toimeliaisuus ainakin sanoissa tähtäsi päinvastaisen kehityksen tarpeellisuuteen ja moraaliseen hyväksyttävyyteen. Itse aiheutetusta 1990-luvun alun lamakaudesta toipumisentarve koettiin niin voimakkaaksi, että it-boomin huumassa ujutettiin hyväksyttäväksi uusi arvostusmalli, jonka julistajina toimivat talouselämän nokkahenkilöt. Solidaarisuus vähätuloisia ja -osaisia kohtaan sysättiin hiljaisesti syrjään. Nyt ikään kuin annettiin lupa puhua hyveenä eriarvoistumisen ja tuloerojen kasvattamisen puolesta. Tämä gurujen suulla selitettiin välttämättömyydeksi, joka edesauttaisi taloudellista pärjäämistä kiristyviksi kuvatuilla kansainvälisillä markkinoilla. Tämän ajattelun mukaan tarvittaisiin keskivertokansalaisen ajatusmaailmassa ylisuuria palkkoja ja tulonsiirtoja taloudellisen pelastuksen kannustimiksi. Tämä uusi talouspoliittinen toimintapolitiikka hylkää myös tulopoliittiset kokonaisratkaisut, koska niiden uskotaan palauttavan mieliin yhteiskunnan sisäisen solidaarisuuden.
        Arvoisat kuulijani!  Olen edellä monisanaisesti kuvaillut sitä toimintaympäristöä, jossa seurakuntien erityisdiakoniapalveluja on tarvitseville neljän vuosikymmenen aikana tarjottu. Lähtötilanteessa palvelun ymmärrän olleen lainsäädännön puutteellisuuksista johtuen yhteiskunnallisen tilauksen sanelemaa, auttamisen halusta syntynyttä toimeliaisuutta diakoniatoiminnan perimmäisessä hengessä. 1970- ja 1980-luvuilla toteutuneet lainsäädäntöhankkeet eivät poistaneet seurakunnilta ja järjestöiltä tarpeellisuutta. Tarvittiin käytännön toimintaa, erityisesti sellaista, johon kunnilla ei ole ollut varaa ja muita resursseja. On tarvittu hengellistä toimintaa, joka on luonnostaan kuulunut seurakuntien työkenttään, ja on tarvittu edunvalvontaa, mikä puolestaan on järjestöille ominta työkenttää.
        Vammaisuuteen liittyvät asiat ovat olleet parin viime vuoden aikana enemmän esillä kuin vuosiin, näin niin yhteiskunnassa yleensä kuin eduskunnassa erityisesti johtuen tavoitteesta yhdistää vammaispalvelulaki ja kehitysvammalaki yhdeksi laiksi. Tasavallan edellinen hallitus antoi aiheesta selonteon ja eduskunta vastasi siihen omalla mietinnöllään. Lakienyhdistämishanke on monestakin syystä sinänsä kannatettava, tarjoaahan se mahdollisuuden sijoittaa vammaisuudesta johtuvat tarpeet nykyaikaan. Tällä uudistustyöllä on jo tähän mennessä ollut kuitenkin siinä määrin värikkäät vaiheet, että ei ole poissuljettua sekään, että lakien avaamisella pyritäänkin ylväiltä vaikuttavien sanakäänteiden ja määritelmämuutosten avulla käytännön tasolla heikentämään vammaisten, erityisesti kehitysvammaisten henkilöiden oikeuksia ja etuuksia. Tämä kehotus valppauteen ei ole menettänyt tarpeellisuuttaan eduskunnan lähes vuosi sitten hyväksymän, ilmaisultaan ympäripyöreän mietinnön jälkeenkään. Muistakaamme vain, mitä tapahtui omaishoitolain tultua voimaan, rikkaimmat kunnat säästivät ensimmäisinä.
    Vammaispolitiikassa tulee ottaa huomioon kaikki vammaisryhmät, näkö-, kuulo- ja liikuntavammaiset, erilaiset oppijat ja kehitysvammaiset. Tavoiteltavan hyvän vammaispolitiikan lähtökohtana on perus- ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja tavoitteena itsenäinen elämä, mikä tarkoittaa tavallista elämää, jossa ihminen tekee itse omat päätöksensä. Hyvä vammaispolitiikka takaa mahdollisuudet toteuttaa nämä päätökset.
      Lähtökohtatilanteen arkea on, että vammaiset henkilöt joutuvat yhä useammin turvautumaan tuomioistuimiin oikeuksiaan perätessään. Tämä valvonta työllistää henkilöiden itsensä ohella järjestöjä valitusten, kanteluiden ja ylipäätään edunvalvontaan liittyvien tehtävien muodossa. Kysymys on rakenteellisesta epätasa-arvosta, toisen heikon aseman hyväksikäytöstä ja sekä passiivisesta että aktiivisesta syrjinnästä. Kohtuutonta kohtelua esiintyy elämän kaikilla alueilla, vammaispalvelujen lisäksi työllisyysasioissa, koulutuksessa, oppimisessa, tiedonsaannissa sekä elinympäristömme esteellisiin rakenteisiin liittyen.
       On sinänsä hyvä, että esimerkiksi kunnanvirkamiehen tai luottamuselimen päätöksessä voi valittaa tuomioistuimeen, mutta inhimillisesti katsoen riittävää turvaa tämä valitusmahdollisuus ei takaa. Subjektiivisten oikeuksien osaltakin virkamies voi tehdä tietoisesti lainvastaisia päätöksiä. Jos päätöksestä ei valiteta, niin se saa lainvoiman - ja virkamies uskoo tehneensä kunnon palvelun työnantajalleen. Mahdollista oikeudenkäyntiä ei tässä ajattelussa pidetä kustannustekijänä, kun asian hoitavat kuukausipalkkaa ansaitsevat virkamiehet.
        Valittajan kannalta tilanne on hankalampi. Ensinnäkin tarvitaan sinnikkyyttä ja varallisuutta, jotta oikeuksiaan voi ryhtyä peräämään. Jos tämä puoli on kunnossa, niin palvelun tai tukitoimen hakeminen ja hylkäävää päätöstä seurannut oikeusprosessi on kehnoimmillaan vienyt aikaa neljästä viiteen vuotta. Ajatellaanpa tilannetta, jossa tukitoimena on haettu henkilökohtaista avustajaa. Kun tuomioistuin on aikanaan ratkaisussaan päätynyt hyväksymään hakijalle oikeuden sellaiseen, ei avun tarvitsijalla ole mahdollisuutta saada mitään kompensaatiota hänelle vuosien mittaan aiheutuneesta aineettomasta vahingosta.
        Tällainen asetelma tietysti houkuttelee tekemään kielteisiä päätöksiä, aikavoitto on rahaa. Tähän on valvonnallisesti pakko reagoida. Perusteettomien oikeudenmenetysten korvaamiseksi on luotava hyvitys- ja sanktiojärjestelmä. Tällainen kanta näyttää olevan myös eduskunnan oikeusasiamiehellä.
        Kuten jo totesin, ainakin nykyisellään kuntien virkamiehillä ja luottamushenkilöelimillä näyttää esiintyvän houkutusta "pelata" vammaisille tarkoitetuilla tukitoimilla ja palveluilla. Olisi erittäin järkevää luoda kuhunkin kuntaan vammaisasiamies-instituutio, jonka tehtävänä olisi vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutumisen valvominen ja oikeuksien edistäminen. Jo pelkkä tällaisen toimijan olemassaolo saattaisi toimia oikeudenloukkauksia vähentävänä tekijänä. Vammaisasiamiehen viran perustamista puoltavat myös ihmisoikeussopimukset ja syrjimättömyyslainsäädäntö.
      Tietenkin myös lainsäädännön tulee olla sisällöltään sellainen, että esimerkiksi kunnan sosiaali- ja terveystoimen virkamiesten pelivara supistuu minimiin. Tämä tarkoittaa sitä, että lainpykälillä tarkkarajaisesti määritellään subjektiiviset oikeudet. Vammaisen tulee voida valvoa etujaan olematta lainopillisen tutkinnon suorittanut. Aivan välttämätöntä on, että asiakasmaksulain sisältö käsitellään rinnan uuden vammaislain kanssa. Vammaisten ihmisten yhdenvertaisuuden toteutuminen yhteiskunnassa edellyttää vammaisuuden vuoksi tarvittavien palveluiden maksuttomuutta. Kun uusi vammaislaki ja siihen läheisesti liittyvien muiden lakien sisältö muodostavat samanaikaisesti säädetyn kokonaisuuden, niin kunnan vammaisasiamies voisi seurata jo kunnallisen päätöksen valmistelun yhteydessä sitä, että lakeja noudatetaan. Varhainen puuttuminen tuottaa parhaan tuloksen. Samalla virkamiehet ja heidän taustallaan hääräävät poliitikot pysyvät paremmin kaidalla tiellä. Näin myös eduskunnan ilmaisema tahto parhaiten toteutuu käytännön tasolla.
      Aivan erityisen merkityksen edellä kerrottu saa siitä, että parhaillaan on meneillään kuntajakoakin koskeva palvelurakenneuudistus. Kainuussa toteutettu hallintokokeilu antaa tässä suhteessa opettavaisia osviittoja rakenteelliselle edunvalvonnalle. Mitään ei pidä jättää hyväntahtoisuuden ja virkamiesharkinnan oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden varaan. Päätösten pitää olla siinä määrin selkeitä ja toimintaa ohjaavina tarkkarajaisia, että palvelut ja etuudet paranevat hallintouudistuksen myötä. Rahaahan on, kun sitä vain kerätään maksukykyisiltä veronmaksajilta. On syytä muistaa, että harmaantalouden vuoksi valtiolta jää nyt saamatta vuosittain yli kaksi miljardia euroa verotuloja
     Vammaisten henkilöiden kuljetuspalveluja on jatkuvasti heikennetty. Koko lakiuudistuksen henki paljastuu siitä, kuinka selkeästi oikeus kuljetuspalveluihin eri vammaisryhmille subjektiivisena oikeutena kirjataan. Toinen havainnollinen ja paljastava esimerkki on vaikeavammaisten oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Sanotaanko laissa, että kunta maksaa vammaiselle ihmiselle taloudellista tukea avustajan palkkaamiseksi vai vain joitain yleisluontoisia periaatteita. Istuva hallitus on luvannut paneutua tähän kysymykseen ja saattaa esityksensä uudeksi laiksi eduskunnan käsiteltäväksi oikeuden vaiheittaisen laajennuksen periaatteella. Uudistuksen perimmäisenä tavoitteena tulee olla vaikeavammaisen ihmisen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan nimenomaan subjektiivisena oikeutena. On selvää, että tämä tulee ottaa huomioon valtion kunnille maksamassa osuudessa vammaispalvelun kustannuksiin, mikä on osa rahoituksen kokonaisuudistusta. Tästäkin hallitusohjelmassa on oma periaatteellinen kirjauksensa. Hyvin tärkeää on lupaus kotikuntalainmuutoksesta. Kotikunta pitää voida vapaasti valita.
       Kehittämishankkeisiin kuuluu kaikille yhteisen koulun käytännön toteuttaminen. Se ei edes toteudu vielä siten kuin nykykoululainsäädäntö edellyttää. Rahoitusta tarvitaan, jotta erityistä tukea voidaan kohdentaa sitä tarvitseville. Tämäkin korostaa vammaispalveluiden rahoitusmallin kehittämisen tarvetta. Vammaisilla ihmisillä tulee olla kaikissa koulutuksen vaiheissa mahdollisuus osallistua samaan koulutukseen kuin muillakin. Tämä helpottaa työllistymismahdollisuuksiakin.
     Laaja kehittämistä vaativa kokonaisuus on esteettömyyden edelleen kehittäminen lähtien tiedonvälityksestä ja päätyen liikennevälineiden ja rakennusten rakenteisiin. Liikenne- ja viestintä- ja ympäristöministeriöt ovat toimenpiteillään tässä avainasemassa. Tähän pakettiin sisältyy omalla tavallaan myös kielteisiä piirteitä. Tietotekniset ratkaisut saattavat johtaa siihen, että henkilökohtaista palvelua korvataan automaatiolla ja itsepalvelulla. Näin yksinäinen vammainen voidaan sysätä tekniikan jatkeeksi inhimillisen yhteisön ulkopuolelle. Joka tapauksessa myönteistä on hallituksen seuraava lupaus: "Korjaus- ja energia-avustuksilla tuetaan erityisesti asuintalojen hissien rakentamista ja korjaamista, vanhusten ja vammaisten asuntojen korjaamista kotona asumisen mahdollistamiseksi sekä asuinrakennusten energiatehokkuuden parantamista. Vammaisasuntojen tukiprosentteja nostetaan."
     Istuva hallitus lupaa ohjelmassaan vammaispoliittisen ohjelman aikaansaamisen. Pohjaksi hallitus lupaa ohjelmassaan vammaisten henkilöiden aktiivista osallistumista yhteiskuntaan ja työelämään. Matalapalkkatukea laajennetaan nuoriin ja vammaisiin osoittamalla tarkoitukseen 50 miljoonaa euroa. Samalla kun matalapalkkatukeen on kohdistunut yleisellä tasolla viime aikoina melkoisesti kritiikkiä, ovat kaikki arvioitsijat todenneet, että vammaisten kohdalla kokemukset ovat olleet yksinomaan myönteisiä.
    Arvoisa juhlaväki! Diakoniaa, seurakunnan rakkaudenpalvelua, pidettiin jo alkukirkon aikana sen yhtä tärkeänä tehtävänä kuin julistustyötä. Toiminnan katsottiin kuuluvan kaikille kristityille, mutta tämän ei katsottu yleisodotuksena riittävän vaan kirkkoon perustettiin diakonin/diakonissan virkoja. Sittemmin alkukirkon ajoista tähän päivään on tapahtunut monta muutosta ”avoimesta” luostareihin ja hospitaaleihin ja päinvastoin.
     Mihin suuntaan ollaan sitten juuri nyt menossa? Kanssaihmisten auttamisessa ja tukemisessa valtavirta käy kaikissa länsimaistyyppisissä yhteiskunnissa julkisen vallan tarjoamista palveluista yksityisiin palveluihin. Jokaiselle ihmiselle pyritään näin osoittamaan, että hän on oman onnensa seppä. Tavoite on nykykielellä ilmaistuna haasteellinen mutta vaste on hyvin usein muuta kuin kohtuullinen. Kilpailuyhteiskunnissa on aina voittajia ja häviäjiä. Jälkimmäisten kohtaloksi muodostuu hyvin helposti yhteiskunnallinen tila, johon diakonia rakkaudenpalveluna kanssaihmisten auttajana aikanaan, uskallanko sanoa, luontevasti syntyi. Maapallolta löytyy jo esimerkkiyhteiskuntia siitä, mihin nykymeno voi johtaa, kun julkinen valta on luopunut kokonaisuudessaan peruspalvelujen tuottajan roolistaan.
      Inhimilliseen peruskulttuuriin onneksi kuuluu, että koko yhteiskunta tällaisessa tilanteessa voi ”diakonisoitua”. Tarkoitan tällä ehkä uudelta kuulostavalla ilmaisulla sitä, että vapaaehtoiskenttä, kolmas sektori, ottaa julkiselle vallalle aiemmin kuuluneita tehtäviä. Tällainen yhteiskunta on mm. Uusi-Seelanti, jossa julkinen valta möi kaikki peruspalvelurakenteet japanilaisille ja yhdysvaltalaisille sijoittajille. Vuosikymmenen kokemusten perusteella varsin moni kaivannee siellä paluuta ainakin osittain nykyistä turvallisempaan yhteiskuntaan, jossa palveluvarmuus on parempaa. Tuossa yhteiskunnassa kolmas sektori otti aikanaan sosiaalisen tehtävän. Jotta se saattoi palvelujaan tarjota, sen oli kerrottava olemassaolostaan näkyvämmin mainoskyltein kuin Nokian kännyköistään. On selvää, että kirkoilla on ollut oma lokeronsa yhteiskunnan vähäosaisten ja tavallaan rakenteellisesti pudonneiden kelkasta auttamisessa.
        Diakonian pitkä historia alkukirkon ajoista tähän päivään on tarjonnut sijaa miettiä moneen kertaan, mitä kaikkia toimintakenttiä seurakunnan rakkaudenpalveluun saattaisikaan kuulua. Opetus-, missio-, liturginen ja henkinen diakonia kertovat jo nimissään mistä kussakin toimeliaisuudessa on kysymys. Karitatiivisella diakonialla tarkoitetaan puolestaan hädässä olevien ihmisten välitöntä auttamista. Se tuli mieleeni, kun kuuntelin radion välityksellä piispa Gustaf Björkstrandin lausuntoa luterilaisen kirkon tarjottua turvapaikan henkilölle, jota oltiin epäinhimillisesti palauttamassa julkisen vallan toimin kotimaahansa. Teko kauhistutti oikeusoppineita, mikä ei häkellyttänyt kirkonpalvelijoita. Jälkimmäiset pysyivät päätöksensä takana ja perustelivat ratkaisuaan julkisesti karitatiivisen diakonian perustein. Samalla kun maapallon fyysinen ilmasto lämpenee, sen henkinen ilmasto kylmenee. Luterilaisen ja myös ortodoksisen kirkon piispoilla tulee näin ollen seurakunnallisen rakkaudenpalvelun toimissa tehtäviä riittämään. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, että ortodoksinen kirkkomme on kulkenut etulinjassa kantaessaan huolta oman maamme ja maapallon luonnon ekologisesta tilasta ja on tarkalla korvalla tarjonnut sijaa ekoteologisille pohdinnoille.
      Arvoisat kuulijani! Ihminen erottuu muista eliölajeista selvimmin ajattelukykynsä puolesta. Ajattelukyky voi tuottaa inhimillisesti arvioiden myönteisiä yllätyksiä mutta myös ymmärtämättömyydessään kauhistuttavia ratkaisuja ja päätöksiä, jälkimmäisistä kiusallinen, havainnollinen esimerkki oli viinaveron lasku edellisen hallituskauden alkupuolella. Poliittiseen retoriikkaan kuuluu sekin, että kerrottiin haluttavan nähdä ”sairastuuko viinan runsaasta käytöstä vai saattaako siihen peräti kuolla”. Asiantuntijoina olisi voinut ennen kohtalokasta päätöstä tukeutua erityisdiakoniapalvelujen päihdetyöstä vastaaviin. He olisivat vastanneet kysymykseen myönteisesti. Nyt viinaveroa ollaan nostamassa. Hyvä edes niin! Tämä kokeilu olisi voinut jäädä todella toteuttamatta. Valtiovarainministeriön virkamiehistö on näissä asioissa huonoin mahdollinen konsultti.
       Voin vain onnitella seurakunnan erityisdiakoniapalveluja kuluneista neljästä työntäyteisestä vuosikymmenestä. Arvoisat toimijat, kuten havaitsette, ajattelukyvyn omaava ihminen ei teitä tulevaisuudessakaan tule vähällä päästämään. Teitä tarvitaan! Elämme nimittäin varsin rauhattomaksi muuttuneessa maailmassa. Niukkuus on yllättänyt, ei vain Suomessa vaan kaikkialla maapallolla. Nyt juuri testataan inhimillisyyden olemassaoloa ja kestävyyttä. Siunausta tuleville vuosikymmenille!


Takaisin