Hoidon laadun ja ammattitaitoisen työvoiman turvaamisen välikysymyskeskustelussa 3.10.2007
ed. Pulliainen
ARVOISA PUHEMIES!
Neljän vuosikymmenen työmarkkinakokemuksella, joka koostuu toimimisesta eri aikoina työntekijä- ja työnantajapuolella, on pakko todeta, että monet viimeaikaiset työmarkkinaoperaatiot olisivat saaneet jäädä kokeilematta. Epäonnistuminen on seurannut toistaan lähtien paperialan lakon provosoinnista ja ulottuen tuoreimman työmarkkinakierroksen välitilinpäätökseen.
Työnantajapuolella on muodostunut pakkomielteeksi pyrkimys siirtyä keskitetyistä ratkaisuista työpaikkakohtaiseen sopimiseen. Tästä oli kysymys paperinlakossa ja siitä on ollut EK:n johtamana kysymys kautta meneillään olevan työmarkkinakierroksen. Kieltäytymällä edesauttamasta tupon syntymistä EK otti työmarkkinajohtaja Seppo Riskin johdolla riskin, että palkankorotustasot saattavat nousta tasolle, jossa inflaatio mitätöi reaaliansioiden nousun. Tämä uhkakuva on nyt muodostumassa todelliseksi. Keskitetty tulopoliittinen ratkaisu olisi rakenteellisesti eliminoinut tämän mahdollisuuden. Työntekijän kannalta olennaistahan on vain nettoansion reaalisen ostovoiman lisäys. Nyt EK kauhistelee työehtosopimusneuvotteluissa viuhahtelevia palkankorotusprosentteja. Tietysti se unohtaa, että se on vain saanut sitä mitä on pyytänyt. Riskiä ei olisi kannattanut ottaa.
Mitä tulee kuntapuolen ja siellä erityisesti terveydenhuoltoalan sopimuskenttään, muutama reunahuomautus on paikallaan. Välikysymyksen allekirjoittajat huomauttavat aivan oikein, että viime vaalikaudella tehtiin useamman vuoden kattava palkkaohjelma, jonka tuloksena oli lähes neljän prosentin ylimääräinen palkankorotus kunta-alan työntekijöille, siis myös sairaanhoitajille. Välikysyjiltä on jäänyt korostamatta sitä, että tämä operaatio toteutettiin tupon kehyksiä väljästi tulkiten. Kun verrataan eri sopimuskenttiä keskenään, niin on syytä muistaa, ettei palkkaliukumia ole markkinataloudessa onnistuttu koskaan valitettavasti estämään. Tämä on sopimusyhteiskunnan kieltämätön heikko kohta, jolla on yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Itsehallinnollista kuntakenttää työmarkkina-asioissa palveleva Kunnallinen työmarkkinalaitos on sopijaosapuolena itsenäinen toimija. Tästä huolimatta se toimii kulisseissa läheisessä yhteistyössä Valtion työmarkkinalaitoksen kanssa. Tämä yhteistyö on sujunut parhaiten kirjallisia viestejä lähettelemättä ja mediaa kaikissa käänteissä informoimatta. Julkisuuden kautta toimimisessa olisi omat riskinsä, joita ei riskikseen pidä adoptoida.
Laajasti ymmärtäen terveydenhuoltoalalla on vakava kriisi menossa. Ei ole mitään järkeä siinä, että alalta pelataan ulos sopimusjärjestelmää. Se voi tapahtua esimerkiksi niin, että työntekijäpuoli myy työpanostaan keikkafirmojen välityksellä korkeintaan puoli vuotta kestävin myyntisopimuksin. Lääkäriliitto sinetöi tällä menetelmällä lopullisen voiton lääkärilakon jälkeen, nyt vastaava asetelma häämöttää sairaanhoitajien tehtäväkentällä. Siinä sivussa hoitojonot ovat jälleen pidentyneet. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ja lääninhallitukset joutuvat puuttumaan tilanteeseen sakoilla. Tässäkin viimekätisiä häviäjiä ovat potilaat.
Kuka sitten maksaa laskun? Veronmaksaja tietenkin. Kunnalliset päättäjät ovat nynnyjä, kun heiltä ei riitä kykyä ja tahtoa kerätä kuntalaisilta siinä määrin veroja, että perustellut laskut voidaan maksaa. Totta tietenkin on, että veroprogressio on kuntapuolella lievempi kuin valtiolla. Paras ratkaisu olisikin tuloveronkannon siirtäminen kokonaan kunnille niin, että siihen kuuluisi kuntakentän sisäinen verotulojentasausjärjestelmä. Samalla luovuttaisiin valtiontuista kunnille. Tämä olisi oiva huipennus PARAS-hankkeelle.
Yhteiskunnan kokonaisetu vaatii, että koulutettua sairaanhoitohenkilökuntaa koskevalla sopimuksella myös rakenteellisesti ja tasollisesti korjataan alan palkkausjärjestelmää. Tähän löytyy sopimushistoriastakin lukuisia vaihtoehtoisia ratkaisumalleja, joille on yhteistä se että työnantaja kaivaa kuvettaan.