Esitelmä Suomen Tietokirjailijat ry:n syyskokouksessa 24.11.2007

Arvoisat kuulijani!

Sain viime kuussa Helsingin kirjamessuilla vastaanottaa yhdistyksen päättämän tietokirjailijapalkinnon. Olin tästä arvokkaasta huomionosoituksesta tiedon puhelimitse vastaanottaessani siinä määrin mykistynyt, että olin varmaankin toiminnanjohtajamme Jukka-Pekka Pietiäisen korvin kuultuna jokseenkin huvittava ilmestys. Poliitikko oli saatu kerrankin hiljaiseksi. Kiitoksiini liitän siis myös onnittelut mykistämisestä. Siihen eivät ole kaikki sitä yrittäneet pystyneet.
      Palkinnosta ilmoitettaessa sain myös arvokkaan kutsun tulla esitelmöimään tähän yhdistyksemme kokoukseen aiheesta ”Kuinka minusta tuli tietokirjailija?”. Olen otettu tästäkin.
      Arvoisat kuulijani! Annettuun kysymykseen tulossa olevan vastauksen ymmärtämistä helpottanee lyhyt kuvaus siitä, mitä yhteiskunta on muun muassa juuri puhuvaan sijoittanut.
        Valmistuin ensin maantieteilijä-geologiksi. Opinnäytteet käsittelivät veroäyrin suuruutta Kuopion läänissä ja kirjallisuustutkimuksena jäätiköiden liikkeitä. Sitten opiskelin biologisia aineita ja väittelin eläintieteessä tohtoriksi. Opinnäytteet käsittelivät mm. perhosten aktiivisuutta ja sutta ja mm. sen ekspansiomekanismia. Sitten seurasi maatalous- ja metsätieteiden kandidaatin tutkinto. Laudaturilla palkittu opinnäyte käsitteli peltopyytä maanviljely-ympäristössä. Yritys väitellä maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi kariutui saksan vaikeutetun "pron" suorittamattomuuteen. Se oli silloin edellytyksenä väittelylle. Tiedekunta päätyi kuitenkin antamaan minulle tällä vuosituhannella tuon tohtorin tittelin honoris causana.  Kuvaavaa persoonalleni on, että en ole saanut valmiiksi valtiotieteen kandidaatin tutkintoa pääaineena kansantaloustiede. Varkauden elinkeinorakenteen analyysi kyllä ehti aikanaan opinnäytetyönä edistyä. Kutsu hoitamaan Oulun yliopiston eläintieteen professuuria katkaisi nololla tavalla lupaavasti alkaneen opiskelijanuran.
         Entä sitten kirjallinen toimeliaisuus? Se alkoi jo koulupoikana. Ensimmäinen lehdessä 1950-luvulla julkaistu juttu Warkauden lehdessä oli otsikoitu ”Savutuvasta”. Jutun tausta oli se, että isäni koti oli joroislainen savutupa, joka ehti olla sittemmin hetken museokäytössäkin ennen kuin koulupojat sen polttivat. Lehtijutut eivät loppuneet tähän. Niitä on ilmestynyt sittemmin tuhansia, satoja pyydettyinä kolumneinakin, jokunen myös englannin kielellä kirjoitettuna. Pääosin kustantajalle ilmaisilla lehtijutuilla ei kuitenkaan tulla lehtimieheksi tai -naiseksi. En tiedä mitä käsite "journalisti" oikein tarkoittaa, ehkä tuleekin sellaiseksi.
       Kirjailijaystäväni Kaari Utrio ja Alpo Ruuth tähdensivät minulle 1970-luvulla, että kirjailijalta edellytetään kirjojen julkaisemista ja että niitä pitää olla ainakin kaksi. Nyt olisi raflaavaa kertoa kaunokielellä lennokkaasti, kuinka jo lapsena tunsin, että minusta tulee kirjailija. Kuin enteeksi vietin lapsena pitkiä aikoja täällä Helsingissä lähellä Villa Kiveä sijaitsevassa Diakonissalaitoksen sairaalassa. Totuus on kuitenkin kovin toisenlainen. Näin se meni.       
         Ensin soitti Keskusosuusliike Hankkijan kehityspäällikkö Sakari Mäkelä ja pyysi kirjoittamaan kirjan fasaaninkasvatuksesta. Kun tämä kirja oli havaittu markkinakelpoiseksi, niin sain toisen vastaavanlaisen puhelinsoiton työhuoneeseeni Viikin laitoksille. Tällä kertaa asialla oli Tammen silloinen kustannusjohtaja. Tulevasta soitosta oli varoittanut ennakkoon kustannustoimittaja Marjatta Kapari. Kustannusjohtajan ehdotus oli suorasukainen: teemme Sinusta kirjailijan, huom! kirjailijan, ei tietokirjailijan. Kun hivenen säpsähdin ehdotusta, hän ilmoitti, että Kansansivistysrahaston kustannusosakeyhtiö Tammen rahasto olisi helpottava heti näin alkuun ratkaisuani sievoisella apurahalla. Olin tunnetuimpia suomalaisia tuohon aikaan, ei kirjallisten ansioitteni vaan yksinkertaisesti susien kanssa samassa häkissä elämiseni perusteella. Olin outo ja pelottavaksi koettu ilmestys, johon ihmiset suhtautuivat pelonsekaisella kunnioituksella. Juuri tällaisen poikkeavuuteni takia minut oli valtion toimesta osoitettu virkakieltoonkin, mikä suojeli minua nimittämiseltä valtion hallintovirkamiesvirkoihin. Tämäkin tietysti lisäsi joissakin piireissä kiinnostavuutta. Ainakin yhtä näyttävää kirjaa myytäisiin hyvin, sisälsi se lähes mitä tahansa. Näinhän kustannusdynamiikka lähtökohtaisesti nytkin toimii.
        Tie tietokirjojen kirjoittajaksi oli siis varsin karu, arkipäiväinen ja hyvin kaupallinen. Kustantaja ei jättänyt kaupallisen tuloksen varmistamisessa mitään mahdollisuutta käyttämättä. Mitään moitittavaahan
tässä ei sinänsä ole. Ensimmäisen kirjani kohdalla potentiaaliset ostajat olivat olleet fasaanitarhojen omistajia ja -hoitajia sekä asiasta kiinnostuneita erämiehiä, joten kirjalliseen asuun ei tarvinnut satsata, toisin oli laita ”Suomen suurpedot” -kirjan. Aiheen uutuusarvo ja kirjoittajan outonisäkkäisyys olivat sitä luokkaa, että ensimmäisen 5 000 kappaleen painoksen myynnille Tammen talous asetti pika-aikataulun. Niinpä käsikirjoitukseni kieliasu joutui oitis perusteelliseen syyniin, suomenkielenmaisterit tekivät tekstistä luettavampaa. Operaatio onnistui kustantajan kannalta täydellisesti, ensipainos meni kaupaksi alta aikayksikön. Myynti oli kuukauden top-ten-listallakin, tulos mihin kirjani eivät ole sittemmin päässeet vaikka kokonaismyynnit olisivatkin vuosien saatossa kohonneet lähelle 10 000 kappaletta ja sen yli.
            ”Suomen suurpedot” -kirja oli siis varsin opettavainen prosessi monessa suhteessa. Siinä tuli esiin kaupallisten keinojen koko kirjo. Kirjailijasta otetaan irti se osa, mikä hänestä on ulosmitattavissa. Se, mikä jää puuttumaan, täydennetään, jos se jollain lailla täydennettävissä on. Kirjoittajalta tämä tilanne edellyttää nöyryyttä ja omien puutteiden hyväksymistä. Juuri puhuvan kohdalla havainto johti syvään itsetutkiskeluun. Ylimääräiset tulot käytin vuonna 1975 ETYK´in aikaan ajoittuneeseen Kiinan matkaan. Ajankohta oli paljastavinta kulttuurivallankumouksen loppuvaihetta. Tein Kiinassa yksityiskohtaiset muistiinpanot kuukauden kestäneeltä matkalta, mutta kuinka kävikään näiden havaintojen hyväksikäytön. Kaikki mahdolliset tutut tahot saattoivat tiedokseni, ettei niitä saanut julkaista. Olisin kuulemma antanut kuvan, että tiedän muka jotain Kiinasta. Kävin 20 vuotta myöhemmin uudestaan Kiinassa ja olen seurannut jättivaltion kehitystä median välityksellä. Nyt noiden yli 30 vuotta vanhojen muistiinpanojen julkaisemisessa ei olisi mitään itua, mutta nyt ei myöskään olisi mitään hävettävää siinä että noin olisin aikanaan tehnyt. Opettavaista tämäkin.
          Ei ensimmäinen Kiinan reissu toki ilman kirjaa jäänyt. Ostin Tippa-merkkisen hevosvetoisen pienen kirjoituskoneen. Matka junalla Pekingiin kesti viikon ja toisen samanmoisen takaisin. Se oli riittävän pitkä aika kirjoittaa junassa ”Toimihenkilön ammattiyhdistystieto” -oppikirja. Olin tuohon aikaan muun ohella valtakunnantason ay-johtaja, joten tieto oli nupissa. Kirjasta ilmestyi sittemmin lisäksi kaksi perusteellisesti ajantasaistettua ja täydennettyä laitosta. Nämä kirjat ovat edelleen mm. tupon alkuajan historian perusoppikirjoja.  
          Ei kirjaluetteloni sinänsä kirjoittamatta jäänyttä Kiina-kirjaa huuda. Siihen on edellä mainittujen opusten lisäksi karttunut vuosikymmenten aikana nelisenkymmentä muuta nimikettä, kun mukaan luetaan kotimaisilla kielillä julkaistujen ohella englannin-, saksan- ja venäjänkieliset tietokirjallisuuteen lukeutuvat yhteisteokset ulkomaisten ja kotimaisten kirjoittajien kanssa. Tunnetuin ”co-author” on Nobelilla palkittu Konrad Lorenz, jota en tietenkään henkilökohtaisesti tavannut. Olinpahan vain pyydettynä kirjoittanut osani yhteiseen paksuun teokseen ”Wild Canids”. Näiden päälle tulevat tieteelliset artikkelit ja puolitieteelliset kirjoitukset, joiden yhteismäärä ylittää 500. Poimin seuraavaan joitakin sellaisia yleisluontoisia havaintoja kirjatuotannostani, jolla voisi olla yleisemminkin merkitystä tietokirjallisuuden edistämisessä.
         Tietokirjoissani on, aiheesta toki riippuen, yleensä varsin pitkät kirjallisuusluettelot. Käytän myös tekniikkana tekstin kursivointia osoittamaan suoraa, juuri tuohon saumaan sopivaa lyhyttä lainausta toisilta kirjoittajilta. Nämä toimintatapavalinnat eivät ole miellyttäneet kaikkia lukijoita, mutta en ole suostunut tyyliäni lievästä painostuksesta huolimatta muuttamaan. Pidän tyyliäni suojautumiskeinona, jota runsaahkosti kirjoittaminen vaatii. Itse asiassa tämä näkökohta on johtanut hyvinkin omaperäiseen kokonaisratkaisuun, johon palaan myöhemmin tässä esityksessäni.
        Kukaan ei voi perustaa suurta määrää tietokirjoja omiin tutkimuksiinsa ja/tai havaintoihinsa. Tästä seuraa valtava kirjallisuuden ja ajan seuraaminen uusien oivallusten ja asioiden juoksutusten kehittelemiseksi. Kiusallisinta on, että kokonaisuudet pitäisi hallita siinä määrin, että teoksillaan luo ainakin vaikutelman että homma on hanskassa. Kirjoissani aikajänne toimipaikan eli tämän planeetan osalta on viisi miljardia vuotta ja nykyihmisen historian osalta noin 160 000 vuotta. Geologian, erikoisesti glasiaaligeologian, ja riistabiologian aikanaan rinnakkaisista perusopinnoista ei ole ollut muuta haittaa kuin nykyinen tunne että tiedänköhän sittenkään juuri mitään todella olennaista ja kirjoittamisen kannalta relevanttia. Oudot aineyhdistelmät saattavat tuottaa normaalista poikkeavia tuloksia. Niinpä professori Väinö Auerin 1950-luvun jälkipuoliskon kaikista glasiaaligeologian oppilaista tuli sittemmin professorin pätevyyden hankkineita tutkijoita, useimmista meistä tuli professoreita. Entäs se nykyihmisen lajina historia sitten? Tällä vuosituhannella Koillis-Afrikan Ala-Saharan alueella tehdyt paleontologiset löydöt osoittavat, että ihmislajimme oli jo 160 000 vuotta sitten suurriistanmetsästäjä. Aineyhdistelmäni tämä osa oli siis nappiin osunut. No, elämän synty tälle planeetalle oli sekin lottovoitto, sweepstakes.
          Tieteessä pääalani on ekologia eli oppi eläinten ja kasvien suhtautumisesta ulkomaailmaan. Tähän voidaan yhtä hyvin liittää ihminen, ovathan tunnetut professorit kirjoittaneet kirjoja pelkästään ihmisen ekologiasta. Eläinten elämässä ekologisia perustekijöitä ovat ravinto ja suoja. Ekologiaa tieteenä pidettiin alun perin rajoittavien tekijöiden luettelona. Toin modernin ekologian arkisanastoon käsitteen masking factor. Siitä on kysymys silloin kun yksi rajoittava tekijä massiivisella vaikutuksellaan peittoaa kaikkien muiden rajoittavien tekijöiden vaikutuksen. Tämän käsitteen alkuperäinen isä on F.E.J. Fry -niminen tutkija, joka julkaisi havaintonsa vuonna 1947 Toronton yliopiston omassa tieteellisessä sarjassa. Nykyihminen on ajanut länsimaistyyppisen kulttuurinsa siinä määrin surkeaan jamaan suhteessa luonnonvarojen käyttöön, että lajimme edustajat törmäävät nyt joka puolella masking factoreihin, jotka jättävät hyvin vähän vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Tämän ilmiön tarkastelu on ollut yhtenä johtavana lankana useissa tietokirjoissani.
          Kaikella sillä, mitä luemme ja mistä opimme, on vaikutusta maailmankuvaamme. Me omaksumme ja parhaimmillamme me myös vaikutamme. Tapoihini kuuluu etsiä ekologisia lainalaisuuksia kaikkialta. Silmälaseissani näyttää olevan ekologinen poimija päällä koko ajan. Tämä ei koske vain lähiympäristöni näkymää ja kuulumaa. Luetun tekstin kaunokirjalliset ansiot saattavat jäädä huomiotta toisten kirjoittajien ekologisia oivalluksia etsiessäni ja omiani odotellessani. Voimakkaimpia kirjallisia ja samalla tieteellisiä elämyksiäni oli havaita, että historiantutkimuksessa on myös ekologisesti painottunut lähestymistapa, suoranainen koulukunta. Tarkoitan tällä kulttuurimaterialistista historianselitystä. Floridan yliopiston kulttuuriantropologian professorin Marvin Harrisin kirjoitukset ovat löytäneet juuri puhuvassa otollisen maaperän. Suomeksikin vuonna 1982 ilmestynyt Kulttuurien synty -teos poimii esiin ihmisen ekologian syvimmät ongelmat. Olennaisen kiteytys löytyy seuraavista Harrisin johtopäätöksistä:
           ”Ihmisen sosiaalisen elämän suuret muutokset eivät koskaan ole vastanneet niihin osallistuneiden tietoisia tavoitteita, ja ihmiset eivät ole tajunneet tuotannon ja suvunjatkamisen menetelmien vaikutusta asenteisiinsa ja arvoihinsa ja he ovat olleet täysin tietämättömiä niiden päätösten pitkäaikaisista ja kumulatiivisista vaikutuksista.”
          Näiden virkkeiden noukkiminen Harrisin tuotannosta olisi varmaankin johtanut omien kirjojen aikaansaamiseen, jollei sellainen olisi ollut tuolloin jo perinteistä puuhaani. Harris ei itse huomannut, että hänen kulttuuriantropologiset löydöksensä viittasivat nykyihmisen historian aiempiin globalisaatioprosesseihin. Kirjassani ”Kolmas globalisaatio” tyhjensi tässä mielessä koko pajatson. En vain käynyt läpi kaikkia kolmea nykyihmisen läpikäymää globalisaatioprosessia vaan myös tein katsauksen globalisaation hallintamahdollisuuksiin. Tämä viimeksi mainittu ei olisi onnistunut, jollen olisi harjoittanut korkeakouluopiskeluita jälleen vuodesta 1987 lähtien. Tarkoitan tällä eduskunnan jäsenyyttä. Sitä kokemuspääomaa, jonka saa osallistumalla intensiivisesti yhteisten asioiden hoitoon lakeja säätävässä kansalliskokouksessa, ei voi hankkia minkäänlaisilla yliopisto-opinnoilla. Tieteellisesti todella mielenkiintoista on ollut todeta, että tälle johtopäätökselleni ei voi saada tukea valtio-opin professoreilta. Tähän sain lopullisen vahvistuksen reilu vuosi sitten julkaisemalla kirjan ”Kansanedustajan valta ja vastuu”. Yhtään ainoaa myönteistä kommenttia en ole kuullut tai nähnyt ko. taholta. Sen sijaan on ollut ylipäätään miellyttävää saada tunnustusta globalisaatiokirjasta historianprofessoreilta ja muilta tuon alan tutkijoilta. Osuinpa vahingossa seminaariin, jossa arvioitiin myönteisesti havaintoani yhden sijasta kolmesta läpikäydystä globalisaatioprosessista.
          Takerrun vielä tuohon vaatimattomaan palautteeseen ”Kansanedustajan valta ja vastuu” -kirjasta. Kirjan sisällön valtiosääntöoikeudellisen puolen olin luonnollisesti tarkistuttanut perustuslakivaliokunnan sihteerillä. Kun otin kirjassa vertailukohdiksi sosiaaliset eläimet, näin ei olisi kuitenkaan saanut tehdä. Näin voi kylläkin tehdä filosofian professori, mutta ei eläintieteen professori, joka on ollut parikymmentä vuotta eduskunnan jäsen. Jälkimmäisen ei olisi ollut myöskään soveliasta - eduskunnan juhliessa 100 vuottaan - kertoa poliittisista suhmuroinneista talon sisällä. Jälleen kerran sain konkreettisen osoituksen siitä, kuinka vajaiksi yliopisto-opintoni jäivät. Liian nuorena ei siis pitäisi myöskään tulla kutsutuksi professoriksi.
        Päivän iskulause on ”ilmastonmuutos”. Se on sitä entistäkin enemmän kun Yhdysvaltain ex-vara-presidentti Al Gore sai Oscarin lisäksi filmistään ”Epämiellyttävä totuus” myös Nobelin rauhanpalkinnon. Hän on kummankin palkinnon ansainnut. Mutta mistä Al Goren tarkoittamassa ”ilmastonmuutoksessa” on perimmältään kysymys? Se oppi, jonka professori Väinö Auerin oppilaansa 1950-luvulla sain, oli, että maapallon miljardeja vuosia kestänyt historia on itse asiassa ollut lähinnä juuri ilmastonmuutosten historiaa. Ne ovat jäsentäneet maailmankausia ja erityisesti säädelleet makroevoluution nopeutta. Yleisen käsityksen mukaan elämme nyt kahden jääkauden välistä interglasiaalikautta. Sellaiseen on aina sisältynyt viileitä ja lämpimiä ilmastojaksoja. Onpa näissä vaihteluissa oltu näkevinään jaksollisuuttakin.
        Mistä sitten on perimmältään kysymys? Kysymys on siitä, että nykyihminen on päättänyt käyttää maapallon pintakerrokseen 500 miljoonan vuoden aikana varastoituneet fossiiliset energiavarannot kiihtyvällä vauhdilla loppuun. Tämä käyttö lisää hiiltä ja myös typpeä sisältävien yhdisteiden määrää ilmakehässä. Se puolestaan lisää kasvihuonevaikutuksen kautta ihmisen kannalta epämiellyttävien sääilmiöiden esiintymisfrekvenssiä. Tähän menoon on yksi ainoa resepti: lopetetaan mahdollisimman pian fossiilisten energianlähteiden käyttö ja siirrytään uusiutuvien energianlähteiden järjestelmään. Kirjoitin aiheesta viime kesänä kirjan ”Helvetillisiä ulvahduksia - nou hätäkö?”. Kirjasta on pyydetty arvostelukappaleita. Niitä on myös pakkolevitetty. Ainoastaan yksi lehti on toistaiseksi uskaltanut arvioida tätä kirjan pääviestiä. Tieteellisesti mielenkiintoista! Kirjan viesti näyttää hämmentävän ja pelottavan.
          Esitin ”helvetillisissä ulvahduksissa” myös rahat, joilla kansallinen siirtyminen uusiutuviin energianlähteisiin voidaan investointina viedä läpi. Pistetään rosvot laskun maksajiksi. Harmaa- ja mustatalous vievät valtiolta vuosittain vähintään kaksi miljardia euroa verotuloja. Se tiedetään, kuinka veronkiertoa voidaan ratkaisevasti vähentää. ”Ulvahdusten” tämä osa on jatkoa kirjalleni ”Moraalista irrotettu talous”, joka ilmestyi vuonna 2005. Harmaatalouskirja oli huikea henkinen ponnistus. Jouduin omaksumaan muutamassa vuodessa moraalitalouden alan tutkimuksen pääviestit ja seuraamaan tarkoin mitä harmaantalouden ja talousrikollisuuden rintamilla Suomessa ja muualla maailmassa tapahtuu. Paitsi tietokirjallisesti tehtävä oli vähintään haasteellinen, se oli myös henkisesti mielenrauhaa järkyttävä. Suurten yhtiöiden johtohenkilöt ovat mukana mafiamaisessa toiminnassa. Tämän eräs seurausilmiö on Venäjän puutullit. Kaksoislaskutusoperaatioilla on siepattu Venäjän valtiolta sille oikeutetusti kuuluvia verotuloja. Kyllä vähemmistäkin syistä pinna voi palaa. Tässä tapauksessa hinta Suomelle on raju. Herää kysymys, miksi elinkeinoelämän järjestöt puolustavat henkeen vereen saakka veronkiertoa? Eikö reilun pelin kilpailu todellakaan kiinnosta? Fair play!, parahti helsinkiläinen autokauppias S. P. J.  Keinänen 1950-luvulla.
             Kerroin aiemmin pieleen menneestä yrityksestä väitellä peltopyystä. Tutkimuksethan tuli tehtyä parin vuosikymmenen aikana. Sittemmin tapahtui tutkimusrintamalla mielenkiintoista. Yliopistollamme tehtiin suurella rahalla peltopyytutkimuksia ja niistä julkaistiin mielenkiintoisia kirjoituksia kansallisissa ja kansainvälisissä sarjoissa. Tulin sitten lukaisseeksi nuo julkaisut ja säpsähdin, vuosikymmeniä sitten luomani mielikuva tästä peltokanalinnusta sävyttyi toisenlaiseksi. Kun omat havaintoni olivat säilyneet sekä julkaisuissa että aineistoina ja toisten julkaisutkin oli tullut lukaistua, niin oitis kirjoitin lajin monografian. Se ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa. Kustantaja voi olla tyytyväinen. Kirjaa on myyty jo yli 500 kappaletta.
        Muuan muu liikkeellelähtöni 1960-luvulla oli susien käyttäytymisen tutkiminen. Se tuotti tietokirjallisuuteen ensin Tammen julkaisemana ”Koiran luonne ja käyttäytyminen” -kirjan ja sitten Ajatuskirjojen kustantaman ”Koira kotona ja luonnossa” -teoksen. Edellisestä ilmestyi Ruotsissa myös ruotsinnettu versio. Näitä kirjoja on myyty yhteensä yli 10 000 kappaletta. Arvostelut ovat olleet kirjoittajaa miellyttäviä.
       Koirien käymiset ihmisten kimppuun ovat vähintäänkin kerran kuukaudessa iltapäivälehtiin yltävää uutisaineistoa. Pääsääntöisesti ne kuormittavat käräjäoikeuksia. Kun maassa tehdään noin 44 000 koirakauppaa vuodessa, mieleeni juolahti kirjoittaa varoittelevasävyinen ”Ihannekoiraa etsimässä” -kirja. Kuvittelin, että ihmiset haluaisivat hankkia parissa viikonvaihteessa luettavissa olevan tietoiskun koirista ja niiden käyttäytymisestä ennen lopullista koiranhankintapäätöstään. Kennelharrastajatyttäreni kanssa teimme aiheesta siis kirjan. Kaikki meni muutoin hyvin, mutta koirakuumeen saaneet ihmiset eivät haluakaan tietää mitään mikä heikentäisi heidän jo tekemäänsä hankintapäätöstä. Kirjat ovat pääosin myymättä. Myyty määrä on ollut vuodessa kymmenissä. Ihmisen käyttäytymistutkimuksellisesti tulos on vähintäänkin mielenkiintoinen. Siis tietokirjailija tekee parhaimmillaan kirjoillaan tahtomattaan tiedettä!
       Totesin jo, että eduskunta on yhteiskunnallisten asioiden oppimisen korkein oppilaitos, jos osaa käyttää sinne ajautumista oppimismielessä hyödykseen. Eduskunnassa on kaikella merkitystä, tekemisellä ja tekemättömyydellä. Jo mainitsemani kansanedustajuutta käsittelevän kirjan ohella olen käsitellyt oman maan ja EU:n lainsäädäntötyön tuloksia kuudessa kirjassa. Yli 20 vuoden kokemuksella voin todeta, että eduskunnan henkilökunta lukee uteliaana mitä edustajat kirjoittavat, mutta itse edustajat etsivät pääsääntöisesti lehdistä omaa nimeään. Ihailtavia poikkeuksia toki on. Jos onnistuu saamaan kymmenen prosenttia edustajista lukemaan kirjasi, tulos on hyvä. Tästä huolimatta kannattaa jakaa kirjojaan korvauksetta edustajatovereiden lokeroihin - eihän sitä koskaan tiedä koska huomaa olevansa uusi "erkkituomioja". Joka tapauksessa pääasiallinen lukijakunta, jolle kirjoittaa, löytyy eduskunnan ulkopuolelta.
             Vuosina 2003 - 2007 kirjoittamistani kymmenestä opuksesta yhdeksän kustantaja on helsinkiläinen Ochre Chronicles Oy. Firman kotisivu kertoo, että olen yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Tämä on luontevaa, sillä omistan firman osakekannasta 95 prosenttia. Yhtiö päätoimialana on tv-sisältötuotanto. Alun perin tarkoitus oli julkaista mielenkiintoisimpien dokumenttiohjelmien käsikirjoitukset erillisinä teoksina, mutta käytännössä kustannustoiminnan painopiste on ollut muissa kirjoissa. Tässä taas syy piilee perusteellisessa kyllästymisessäni eräiden kustannusyhtiöiden toimihenkilöiden oikkuiluun. Käsikirjoitus katoaa mystisesti ja kirjoittajalle ei edes viitsitä kertoa, onko kustannusjohtaja tullut - lupauksensa mukaisesti - vilkaisseeksi hengentuotetta vai ei. Sopimuksista ei aina pidetä kiinni. Kun tästä narahtaa, niin viuhahdetaan yhtiön talousjohtajan selän taakse. Vaihtoehto on tämä: Kun vastaa kaikesta, ideoinnista, kirjoittamisesta, tekstin viimeistelystä, teknisestä asusta, kirjapainojen tarjouspyyntöjen käsittelyistä, markkinoinnista ja arviointien vastaanottamisesta niin mielenterveys säilyy kohtuullisesti. Siitä voi olla todella tyytyväinen, että kirjakaupat ja muut kirjanmyyjät ovat ottaneet yhtiön kirjat listoilleen. Mistä sitten löytyy tarmoa kaikkeen tähän arkityön ohella? Vastaus on yksinkertainen: Lapissa satoi lunta eilen.

Takaisin