NIMIKKOPOTILAILLA NIMIKKOLÄÄKÄRIKSI

Onnettomaksi itsensä tunteva kansa kaipaa kaikenpuolista hyvinvointia. Suurin piirtein oikeanlainen ravitsemus, kohtuullinen liikunta ja raittiinpuoleiset elämäntavat lisäävät odotettavissa olevaa elinikää. Viimeistään elimistön rappeutuminen vie kuitenkin lääkärinvastaanotolle.
    Mitä kansalainen silloin kohtaakaan? Näyttöpäätteeseensä tuijottavan ja sille puhuvan viisaalta kuulostavan osaajan. Potilaaksi itsensä tunteva on saanut katsekontaktin käteltäessä tai ehkei silloinkaan. Tälläkin yksityiskohdalla on merkityksensä.
    Akateemisen opettajanuran läpikäyneille juolahti mieleen, että olisikohan - edellä sanotun valossa - lääkärinkoulutuksessa jotain kohennettavaa. Onkohan potilas ollut opetuksessa liian pitkään kadoksissa?
    Opettajankoulutuksessa oli tilanne neljä vuosikymmentä sitten samanlainen. Viesti meni ohi maalin, kun opiskelijoilla ei ollut ollut kokemuksia luokkatilanteista ennen didaktiikan ja muita luentoja.
     Tilanteen korjaamiseksi tämän jutun kirjoittajista Jussila kehitti nimikkoluokka (= omaluokkajärjestelmän). Sen mukaan opintojen alkuvaiheessa on viitisentoista tuntia kestävä luento ihmisestä, luonnollisesti opettajankoulutus huomioon ottaen keskittyen peruskoulun oppilaiden ominaispiirteisiin.
     Tämä malli lääkärinkoulutukseen sovellettuna tarkoittaisi opintojen aloittamista ihmistuntemuksen kurssilla. Tulevat lääkärit joutuisivatkin ensi töikseen tutustumaan mielenkiintoiseen kohteeseen, potilaisiin. Kaksi aloittelijaa kohtaisi nokatusten toisensa, lääkäriksi aikova ja potilaaksi joutunut.
     Ideana olisi, että opiskelija oppisi aikarajoituksetta kuuntelemaan potilasta, jolle tarjottaisiin näin mahdollisuus tyhjentää koko pajatsonsa. Näin opiskelija saisi pääomakseen nimikkopotilaansa kokemusmaailman kautta pohjaa, jolle hän voisi projisoida tulevien luentojen ja harjoitusten annin.
     Pirullista tässä menetelmässä olisi se, että opiskelija ei hennoisi olla katsomatta nimikkopotilastaan silmiin tätä kuunnellessaan. Hänellä ei olisi kanttia asettua potilaansa yläpuolelle, eikä hänellä olisi maneeria tuijottaa tulevaa rakkaintaan, näyttöpäätettä.
     Yhteiskuntamme ikäpyramidi pullistuu ylärekisterissä. Kaikenikäisten ihmisten ymmärtämisen vaatimus kasvaa geometrisen sarjan tavoin. Yksinäisyyteen tukehtuva yhteiskunta kaipaa keskustelua pysyäkseen henkisesti vireänä.
     Koulutussuunnittelijoiden tarttis tehdä jotain!
                                                                                                           Erkki Pulliainen
                                                                                                           emeritusprofessori
                                                                                                            tietokirjailija
                                                                                                            Oulu

                                                                                                             Martti Jussila
                                                                                                             emeritusprofessori
                                                                                                             Oulu
 Takaisin