Kolumni Maaseutu -lehti joulukuu 2007
ARTIKLA 141 KOSKEE MYÖS POHJOIS-SUOMEA

Kansanedustaja Erkki Pulliainen (vihr)

Sillä julkisuudella, jonka artikla 141 sai syksyn aikana myös Pohjois-Suomen mediassa, olisi lähes kuka tahansa tullut valituksi vaaleissa kansanedustajaksi. Oliko saavutettu julkisuus sitten sen väärtti? Eikö kuitenkin ollut kysymys vain siitä, kuinka käy eteläsuomalaisille tuottajille lähitulevien vuosien aikana? Kuinka paljon he saavat Suomelta ja EU:lta tukea tuotantoonsa?
        Karu totuushan on, että hinnanalennuskorvaukset kuuluvat maataloustuottajille, jotta kuluttajat saisivat ruokansa halvemmin hinnoin. Näin ei ole vain Euroopan yhteisössä, näin on Uutta-Seelantia lukuun ottamatta kaikkialla muuallakin maapallolla. Järjestelmä on vähätuloisille kuluttajille elintärkeä, kysymyshän on elintarvikkeista. Edellä mainitut utelut ovat aiheellisia, mutta niihin on yllättäen myös kohtuullisen hyviä vastauksia.

 Artikloiden juurilta poimittua

        Paavo Lipposen julistusten innoittamana Suomen ulkoministeriön virkamieskunta oli päättänyt, että Euroopan yhteisöön mennään, eikä tätä pyrkimystä saa vaarantaa millään ennakkoehdoilla. Tämä tuli näyttävästi esiin, kun Suomen eduskunta valmistautui jäsenyysneuvotteluihin. Valiokunnissa oli tämän opin vartijat katsomassa, ettei kuvioon sopimattomia asioita tavoitteiksi tai ehdoiksi kirjata.
        Esitin valiokunnassa, että jäsenyysehtoihin sisällytettäisiin mm. velvoite ottaa maataloustukiehtojen määräytymisessä huomioon luonnonmaantieteelliset (tuotanto)olosuhteemme. Alexander von Humboldt oli nimittäin osoittanut jo vuonna 1809, että samat ilmastovyöhykkeet löytyvät vuoristoissa rinteitä ylöskivuttaessa ja päiväntasaajalta pohjoiseen kuljettaessa. Tämä säännönmukaisuus yhdistää mukavasti Alppien vuoriston ja Suomen maantieteen etelästä pohjoiseen.
          Jouduin aluksi olemaan eduskunnassa yksin eri mieltä muiden silloisten edustajien kanssa. Sittemmin eduskunta kypsyi oman maansa maantieteen hyväksymiseen ja viime vaiheessa tämä oli koko eduskunnan tahtotilan perusta. Näillä eväillä lähdettiin näiltä osin varsinaisiin jäsenyysneuvotteluihin.
          Neuvotteluja helpotti osaltaan se, että Euroopan yhteisö oli näissä asioissa valistuneempi kuin Suomen ulkoministeriön silloinen politiikkahenkilöstö. Yhteisön maataloustukiin sisältyi nimittäin vuoristoalueille tarkoitettu epäsuotuisten alueiden eli LFA-tutki, jota nyt kutsutaan luonnonhaittakorvaukseksi. Tämänkaltaisella tukipolitiikalla oli nyt Alexander von Humboldtin hengessä käyttöä myös pohjoisempana Euroopassa.
         Ongelmaksi muodostui se, ettei luonnonmaantieteellisyyteen perustuvaa tukea/tukia tullut EY:n komission mielestä maksaa koko Suomessa. Maamme pinta-alasta vain noin neljä viidesosaa hyväksyttiin tähän kategoriaan kuuluvaksi. Pohjoinen tuki sai artiklanumeron 142. Se on sittemmin tulkittu sekä Brysselissä että Suomessa vaikutukseltaan pysyväisluontoiseksi. On syytä muistaa, ettei Brysselinkään mielestä Oulujoen pohjoispuolella kannata yrittää viljellä leipäviljaa.
          Jäsenyysneuvottelujen avainkysymykseksi muodostui sen varmistaminen, että vakavien vaikeuksien ilmaantuessa komissio voi tulla hätiin ja sallia lisätukien myöntämisen vaikeuksissa oleville. Tästä sovittiin - kiitos silloisen ulkoministerin Heikki Haaviston - artiklalla 141. Tuskin oli neuvotteluhuoneesta Brysselissä poistuttu, kun komission virkamiehet tulkitsivatkin tämän artiklan ylimenokauden artiklaksi. Näin aktiivisesti luotiin yhä edelleen ratkaisematta oleva riitatilanne. Tämä on pidettävä kaikkia neuvottelutuloksia arvioitaessa mielessä.
        Mitä sitten sai samaisissa jäsenyysneuvotteluissa Ruotsi? Kun ei halunnut, niin ei voinut saada artiklaa 141. Toki sai oikeuden myydä nuuskaa, kun kansa arvostaa sitä. Eipä Ruotsilla ollut ollut laajimmillakaan maataloutta kuin 19 prosenttia samoilla leveyspiireillä, joilla Suomi maataloutta yhä edelleen harjoittaa.

Mitä Suomi nyt sai?

      Komission tavoite oli syksyn 2007 141-neuvotteluissa selvä: mahdollisimman lyhyt sopimuskausi suurin vuosikohtaisin tukien alenemisin. Tämä pyrkimys sisälsi tietenkin jo sen, että artiklan käyttö hyväksyttiin jälleen kerran eli ”vakavat vaikeudet” tunnistettiin ja tunnustettiin. Toisaalta komission ajamaan alentuvien tukien politiikkaan sisältyi Suomelle rakenteellinen vaatimus tehostaa tuotantoa edelleen. Sehän oli sisältynyt aiempiinkin sopimuksiin.
      Suomen kannalta tulos oli kuitenkin parempi kuin mihin komissio pyrki. Sopimuskausi, kuusi vuotta, on komission vaatimuksiin nähden pitkähkö. Reippaat tukien alenemisetkin ajoittuvat vasta sopimuksen viidenteen ja kuudenteen vuoteen. Kokonaispotti on vuonna 2008 teknisissä neuvotteluissa todettu, 93,9 milj. euroa.
       Sovittu rakenne tarkoittaa käytännössä sitä, että naudan- ja siipikarjanlihaa jalostavan teollisuuden tulee pystyä lisäämään tuottajille maksamiaan yksikköhintoja vähintään hinnanalennuskorvausten pienentymisen korvaavalla tavalla. Tässä katsannossa tulee satsata lähiruoan käytön lisäämiseen. Tämä on jo huoltovarmuussyistä koko maan etu. Ostokäyttäytymistään muuttamalla kuluttaja voi olla puolestaan varma mm. elintarvikkeiden salmonellavapaudesta. Näin ei ole esimerkiksi Tanskassa.
      Nyt on pelissä Suomen koko lihaa jalostavan teollisuuden tulevaisuus. Raaka-aine on saatava kotimaasta. Ulkomailta ei ruhoja kannata tänne rahdata edelleen jalostettavaksi. Tosin esimerkiksi broilerinkappaleita tuodaan vielä jopa Kaakkois-Aasiasta ja Brasiliasta asti. Energian raju hinnannousu lopettaa ennen pitkää tämän rahtailun.
     Tärkeä saavutus on se, että artikla 141 hyväksyttiin rakenteelliseksi välineeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ilmestyipä vakavia vaikeuksia tulevaisuudessa missä päin Suomea tahansa, niin perustellulla pyynnöllä voidaan kääntyä toistuvasti komission puoleen. Tämä mahdollisuus koskee siis myös C-alueita. Tässä mielessäkin pohjoisen väen kannatti tukea eteläntuottajia heidän pyrkimyksissään.
         Entäpä jos nyt käydyt 141-neuvottelut olisivat jääneet tuloksettomiksi? Tietenkin varsin pikaisesti eteläntuottajat olisivat vaatineet C-alueiden tukien leikkauksia. Perusteetonkin kateus pysyy hengissä vaikeinakin aikoina. Tässä suhteessa historia on aina toistanut itseään.

LFA-neuvotteluja ja terveystarkastusta

        Syksyn 141-neuvottelujen ulkopuolelle jätettiin vilja. Maito sai vastaavasti sikaa ja siipikarjaa paremman kohtelun. Olihan tuotetun maidon määrä pudonnut Etelä-Suomessa lyhyessä ajassa 5 - 6 miljoonaa litraa. Viljantuotannon kannattavuus pyritään ratkaisemaan LFA- eli luonnonhaittakorvauksen avulla. Tuolloin liikutaan ympäristötuen piirissä.
         Nyt joudutaan jälleen tukeutumaan kasvimaantieteen isän Alexander von Humboldtin oppeihin. Kun jyrkkä vuoristonrinnevyöhykkeisyys sijoitetaan loivasti pohjoiseen päin kohoavalle pinnalle, ilmasto- ja samalla kasvillisuusvyöhykkeiden väliin muodostuu leveähkö vaihettumisvyöhyke. Juuri tällainen on etelärannikkomme ja C-alueiden etelärajan välissä. Sen luonteessa korostuvat vielä Keski-Eurooppaan nähden karummat maaperätekijät. Perusteita LFA-perusteiselle ratkaisulle löytyy siis pikaisellakin tarkastelulla.
          Euroopan unionin maatalouspolitiikkaa luonnehtivat jatkuva muutos ja suurten jäsenvaltioiden rohmuilu. Edellisen on tunnistanut jokainen suomalainen tuottaja kuluneiden 13 jäsenyysvuoden aikana, jälkimmäisestä saatiin näyttävä osoitus tuoreessa sokerijupakassa, Suomea vedettiin vinssillä kölin alta vetäjien ollessa Keski-Euroopan suurten valtioiden pääkaupungeissa.
          Muutokseen sisältyy seuraavaksi terveystarkastukseksi kutsuttu Euroopan unionin yhteisen maatalouspolitiikan välitarkastus. Siinä arvioidaan mm. maidonkiintiöjärjestelmän kohtalo. Ilman uusia päätöksiä se loppuu vuonna 2015. Suomi haluaa järjestelmälle jatkoaikaa, mutta on tällä haavaa Itävallan kanssa pienessä vähemmistössä.
        Kaiken lisäksi maitokiintiöjärjestelmä ollaan lopettamassa varsin ovelalla tavalla. Lisätään nopeasti, jopa huhtikuusta 2008 lukien, maitokiintiöitä siinä määrin, että ne ikään kuin menettäisivät merkityksensä. Mikään ei ole niin ovela kuin tanskalainen maataloustuottaja mutta hän varsin ovela onkin!
        Kaikesta huolimatta tsemppiä jokaiselle suomalaiselle tuottajalle! Kääntykää seuraavana tuottamienne alkutuotteiden jalostajien kimppuun, vaatikaa niiltä lähiruokakampanjoita, kotimaisuuden suosimista ja kunnontuottajahintoja!
 
Takaisin