Yliökirjoitus Kalevassa 29.11.08

KRIISEISTÄ KESTÄVÄÄN ELÄMÄNTAPAAN

Vuotta 2008 odotettiin muisteltavan kirjauksesta 080808 ja Pekingin olympialaisista, näytöstä kuinka uusvanhat kulttuurit voivat tarjota elämyksellisesti jotain ainoakertaiselta vaikuttavaa. Tämä toteutui, mutta paljon vaikuttavampaa oli loppuvuoden aikana edessä.
     Viisisataa miljoonaa vuotta sitten planeettamme kasvituotanto saavutti sellaisen määrällisen tason, että maapallon pintakerrokseen saattoi varastoitua osa vuosituotannosta. Nyt kertynyt varanto käytetään parissa sadassa vuodessa sivutuotteena ilmastonmuutos jäätiköiden sulamisineen. Keskustelu tästä ihmisen tuottamasta ilmiöstä käy kiivaana.
       Siinä, kuinka vakavasti käyty keskustelu pitäisi ottaa käytännöntoimissa huomioon, maapallo on jakautunut kolmeen leiriin: 1) toimiin on konkreettisesti ryhdyttävä, 2) pitäisi ryhtyä mutta haittaisi taloudellista kasvua, siksi pitää vielä harkita ja 3) ”anteeksi että mistähän on kysymys?” Suomi on ensimmäisessä ryhmässä osana Euroopan unionia.
       Ilmastonmuutoksen torjunnassa on kysymys lyhyesti siitä, että fossiilisten energianlähteiden loppujen polttamisesta hiilidioksidiksi luovutaan mahdollisimman pian eli hoidetaan välttämätön energiahuolto muulla tavoin.
     Fossiilisten energiavarantojen vähentyminen on johtava yksikköhintojen kohoamiseen. Olennaista on, tapahtuuko tämä suoraviivaisesti vai shokkimaisesti edestakaisena ilmiönä, jonka trendi on joka tapauksena nouseva. Vuosi 2008 on osoittanut, että näistä kahdesta jälkimmäinen on jatkossakin se todennäköisempi.
       Koettu raakaöljyn huippuhinta (> 150 US$ tynnyriltä) nosti oitis ruoan hintaspekulaatioiden kohteeksi pudottaen välittömästi kymmeniä miljoonia ihmisiä pois ostajien joukosta. Samalla jouduttiin toteamaan karu totuus: huoltovarmuus oli laajalti laiminlyöty, EU:kin oli lopettanut interventio-ostot kohtalokkaasti juuri tätä ennen.
     Sekä raakaöljyn- että ruoanhintaspekulaatioiden opetus oli, että yhdelläkään maapallon kolkalla ei ole varaa tuudittautua ihmisen perustarpeiden, ravinnon ja energiasuojan, huollossa noin vain ”muiden” varaan. Kysymys on alueellisesta maankäytöstä. Hajautettu uusiutuvan energian sekä luomu- ja lähiruoantuotannot ovat meidänkin elintarvikehuoltomme avainstrategioita.
      ”Spekulaatioiden” mahdollisuus kuuluu maapallolla käytössä olleen rahoitusjärjestelmän ominaisuuksiin. Sen avainkäsite oli ”luottamus”, luottamus siihen, että luottolaitokset suojelisivat oman etunsa vuoksi osakkeiden omistajien etuja. Vuodelle 2008 AD osui se päivämäärä, 23.10., jolloin havahduttiin tosiasiaan, ettei näin käytännössä - enää tai ehkä koskaan - ollutkaan. Maailman rahoitusjärjestelmä romahti. Tämän joutui tunnustamaan USA:n keskuspankin entinen pääjohtaja Alan Greenspankin, kaikkien aikojen ”päältäpäsmäri”.
       Vapaa markkinatalous koki pahan kolauksen, jolla oli ja on oleva jatkossa rajusti aineellista sisältöä. Marraskuun 16. päivänä kokoontuneet G20-maiden johtajat joutuivat pakon alla hyväksymään valvonnan ja sääntelyn välttämättömyyden. Sääntelemätön vapaa markkinatalous siunattiin näin keskeisten valtiollisten toimijoiden keskinäisellä sopimuksella haudanlepoon.
      Miksi valtiolliset toimijat joutuivat tähän rooliin? Juuri siksi, että maailman rahoitusjärjestelmän omat toimijat olivat menettäneet keskinäisen luottamuksen ohella myös muiden toimijoiden luottamuksen. Yhdysvallatkin oli jo joutunut sosialisoimaan rahoitusmaailmaa 700 miljardilla dollarilla (saamatta edes sillä aikaan rauhoittumista pörsseissä). USA:n osakkeiden omistajat menettivät lyhyessä ajassa turbulenssissa omistuksiensa arvostuksesta ainakin 1600 miljardia dollaria, eläkerahastot maailmanlaajuisesti kaksinkertaisesti tämän määrän.
      Finanssi-, energia- ja ruoanhintakriisin ajoittuminen - osittain keskinäisestä riippuvuudestaan johtuen - muutaman kuukauden sisälle on lähes pahin mahdollinen yhdistelmä. Vaikka Suomen valtiontalouden tila on maapallolla suhteellisesti arvioituna eliittiluokkaa, eivät elinkeinoelämä ja julkinen talous ole voineet jäädä finanssikriisin vaikutusten ulkopuolelle vientilohkomme merkityksellisyyden vuoksi.            
     Suomella on merkittäviä omia kokemuksia talouden ajautumisesta lamaan 1990-luvun alussa. Tuo lama oli ”omaa tuotantoa”, tämä nykyinen ei sitä siis ole. Nyt teollisuuden tilauskirjojen tyhjentyminen on ollut ennätysnopeaa. Se johti oitis lomautuksiin, työpaikansiirtoihin ja irtisanomisiin. HS keräsi 3.9. - 11.11. väliseltä ajalta  luettelon 12 200 henkilöön kohdistuneista tällaisista toimenpiteistä. Työministeri ilmoitti eduskunnassa määrän nousevan vuonna 2009 30 000:een.
       Finanssikriisin perimmäinen syy tuli hyvin esiin, kun valtiovarainministeri oli pyytänyt ”pankkeja keskustelemaan Suomen tilasta ja sopimaan yhteisistä toimista”. Hän valitteli sitä, ettei ”vakavaraisista pankeista saa rahaa vakavaraisille, kasvua hakeville suomalaisille yrityksille”. ”Pankit voisivat vaikkapa yhdessä päättää turvautua valtion takauksiin.” Finanssialan keskusliiton puheenjohtaja Reijo Karhinen ei kuitenkaan innostunut, ”koska aloitteessa valtion takaukselle on tulossa ehto, joka rajoittaa pankin kasvua”.
       Pankkimaailma siis haluaa jatkaa omaa spekulaatiopolitiikkaansa kaiken tapahtuneen jälkeenkin. Samalla tämä vaste kertoo yhdestä edesmenneen uusliberalismin ominaisuuksista: voitot ovat siirtyneet tavallisilta yrityksiltä rahoituslaitoksille. Samalla jälkimmäiset pompottavat kaikissa tilanteissa valtiovaltaakin. Ylivaltapyrkimystä pyritään toteuttamaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa.
       Kaikki ovat havainneet uusliberalismin tunnusmerkkinä tuloerojen voimakkaan kasvun, johon kuuluvat korkeat palkat. Olennaisin ongelma on kuitenkin syntynyt siitä, että korkeat palkat ovat voineet korvautua suurilla veloilla. Ylivelkaantuminen on ollut rahoitusjärjestelmän romahdusalueilla hallitseva, tyypillinen ilmiö, eikä se Suomessakaan ole ollut mikään harvinaisuus. On selvää, että tähän ”sortuminen” on lisännyt henkilökohtaista turvattomuutta, mikä on korostunut finanssiromahduksen toteutumisen jälkeisissä oloissa viime kuukausina.
      Uusliberalismin hengessä on pyritty kaupallistamaan julkiset palvelut ja jakamaan niitä yksityisille yrityksille. Tämä prosessi, joka on juuri nyt kovassa sisäänajovaiheessa, on joutunut hetkessä kelpoisuustestiin, kun maailman finanssijärjestelmä on romahduksensa jälkeisessä tilassa keräämässä rippeitä kasaan.
      Yksityistettyynkin yritystoimintaan kuuluvat rahoitushuolet. Finanssialan keskusliiton puheenjohtajan edellä siteerattu vaste valtiovarainministerin toivomukseen kertoo, millä pelisäännöillä nyt toimitaan. Valtiovalta on joutunut reagoimaan juuri sen vuoksi, että sen edustajille on valitettu vaikeuksista saada tarvittavaa rahoitusta. Julkinen valta joutunee nyt tämän ideologisen harha-askeleen jälkeen reivaamaan yksityistämiskurssiaan takaisinpäin.
     Yhdysvalloissa julkinen valta joutui siis sosialisoimaan pankkimaailmaa 700 miljardilla dollarilla, mitä rahoitusmaailma piti reaktioillaan alimitoituksena. Suomessa Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) toimitusjohtaja vaati välittömästi Kalevassa valtiota apuun yritysten likviditeettikonkurssien välttämiseksi. Tällä vaatimuksella finanssikriisi kirjattiin maahamme rantautuneeksi.
       Mielenkiintoiseksi EK:n hätäapupyynnön tekee se, että samainen taho oli vaatinut alkuvuodesta poistamaan sanan ”tupo” kaikesta kielenkäytöstämme. Työmarkkina-asiana EK oli ehtinyt julistaa ”tupon” pannaan jo ennen tätä julistustaan.
      Jos ja kun valtiovalta toimii EK:n toiveen mukaan, julkinen valta luotottaa yrityksiä, jotka tekevät mm. sen yksityistämiä tehtäviä. Vaikuttaa suoraan sanoen älyttömältä ja kilpailulaindäädännön vastaiselta..
       Löytyisikö sentään jotain hyvääkin? Kyllä. Euroopan unionin talousneuvosto päätti vihdoinkin ryhtyä panemaan käsistä karanneen harmaan ja mustan talouden kuriin.
                                                                                               Erkki Pulliainen

 
Takaisin