Kolumni Maaseudun Tulevaisuudessa 18.2.2009
EROON YHTEISESTÄ MAATALOUSPOLITIIKASTA

Maapallolla on moninkertainen rakenteellinen ruokakriisi päällä koko ajan. Ruokaa tuotetaan fossiilisilla energioilla, joiden varannot ennen pitkää ehtyvät. Kiusallista on, että noilla jämillä tullaan pelaamaan poliittista peliä, kuten vuoden alun maakaasujupakka havainnollisesti opetti.
     Vain korkeintaan 15 prosenttia tuotetun ravinnon kokonaismäärästä tulee niin sanottuun maailmankauppaan. Kuitenkin sillä käytävä kauppa hallitsee WTO:n vapaakauppaneuvotteluja. Tässä ei ole järjen hiventäkään. Kaupanmaailma on unohtanut täysin ihmisen perusekologian ja se on täysin sokea maapallon arkitodellisuudelle.
     Ravinto ja suoja ovat ekologiset perustekijät. 6,4 miljardin väestöstä kuudesosa on aliravittuja, toinen kuudennes liikaa tai muutoin väärin syöneitä. Moderniksi kutsutussa yhdyskunnassa kolmannes ostetuista elintarvikkeista hylätään – mieletöntä tuhlausta, jonka kauppa on saanut aikaan pakkauspolitiikallaan.
    Luomu on tuotantomuotona ekologisesti ylivertaista, mutta tuo ekologinen ylivertaisuus voidaan osittain menettää kuljettamalla näin tuotettuja elintarvikkeita maailmanäärestä toiseen. Näin on myös Suomessa, jossa muuan 1990- ja 2000-luvuilla toiminut maa- ja metsätalousministeri on päässyt tavoitteeseensa: täällä ei luomu ole lyönyt rakenteellisesti itseään läpi, kun valtion toimin on pikemmin hankaloitettu sen tuotantoa kuin kannustettu siihen.
     Maapallon ruokakriisiä ei siis ratkaise keskittyminen määrän tuottamiseen, kuten on toimittu.  Suomi ei ole tässä muita huonompi tahi parempi toimija. Suurin epäonnistuja on viime aikoina ollut Euroopan unioni. Kävi tavallaan sääli, kun luki 14.1. tällä samalla kolumnipaikalla Euroopan komission Suomen edustuston apulaispäällikön Paavo Mäkisen selittelyjä EU:n harjoittaman maataloustuotekaupan pelisäännöistä. Ruokintaletkunsa voi katkaista monella tavalla.
     Ehdotin juuri kirjassani ”Finanssikriisin juuret”, että EU:n pitäisi kansallistaa pelkästään huoltovarmuussyistä maatalouspolitiikkaansa (CAP). Jos puuhasteltavaa tilalle tarvitaan, niin sellaista voisi olla yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (CFSP).
     Tämä korvausjippo olisi siinäkin mielessä paikallaan, että juuri täydellisyyttä hipova tyhmyys maapallon ruokahuollon turvaamisessa ja kansalaisten ravitsemisessa on lisännyt rauhattomuutta maapallon kaikissa kolkissa siinä määrin, että CFSP:lle näyttää nyt olevan perusteltua tarvetta. Ideologisesti olen toista mieltä itsekin, mutta ekologiset realiteetit pakottavat tukemaan tällaista maailmanpolitiikkamuutosta.
      Sanottu merkitsee myös akuuttia tarvetta muuttaa kehitysyhteistyön laatua ja kohdentamiskohteita. On keskityttävä olennaiseen eli siihen, että kehitysmaat ja myös monet kehittyvät maat pystyvät tuottamaan oman alueensa väestön tarvitseman ravinnon. Mitä alhaisemmin ekologisin kustannuksin maaseutu saa tuottamansa ylijäämäravinnon markkinoille, sitä parempi kaikkien kannalta. Alkutuotannon avainmenetelmä on peltometsätalous. Siinähän on kysymys energian ja ravinnon tuottamisesta rinnakkain.
      Suomessa suunnanmuutos merkitsee paitsi luomun radikaalia lisäämistä, myös mm. rehuvalkuaisen tuottamista kotimaassa. Ei ole mitään järkeä olla riippuvainen ailahtelevista geenimuunnellun soijan markkinoista.
                                                                                                 Erkki Pulliainen     
            
Takaisin