Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksen katsaus 2/2009

RUOKAKRIISISTÄ RUOKATURVAAN - POLITIIKAN GLOBAALIT HAASTEET – TULEVAISUUTTA HISTORIAN OPETUKSEN VALOSSA
Erkki Pulliainen

Ekologia tieteenä tutkii eliölajien suhtautumista ympäristönsä ilmiöihin eli valtavaan joukkoon rajoittavia tekijöitä. Jälkimmäisistä yksi, masking factor, voi kuitenkin massiivisella vaikutuksellaan peittää muiden rajoittavien tekijöiden vaikutuksen. Nykyihminen on lajina testannut pärjäämistään rajoittavien tekijöiden ristitulessa noin 195 000 vuotta. Tämän Koillis-Afrikasta kotoisin olevan lajin rinnalla eli Euraasiassa tuhansia vuosia neandertalinihminen, joka kuitenkin kuoli sukupuuttoon. Lähellä piti tilanteissa nykyihminenkin on lajina käynyt useissa historiansa vaiheissa. Lajimme on näin testannut ruoan ja suojan (turvallisuuden) merkitystä ekologisina perustekijöinä – ruokaturvaa on etsitty yrityksen ja erehdyksen tietä, kokemusperäiset oivallukset ja niiden siirtäminen traditioina sukupolvilta toisille ovat – vaihtelevasti - varjelleet tulevia ihmisiä epämiellyttäviltä kokemuksilta. Kestävän käytön oppien kytkeminen osaksi ”uskontoa” on luonut ainakin lisää kantavuutta; ihminenhän haluaa ymmärtävänä lajina myös ”uskoa johdatukseen”. Ekologisesti toimiva ”uskonto” edesauttaa kumpaakin, sekä uskontoa että siitä todistavaa. Näin historia näyttää opettavan.
      1800-luvulla (AD) eli ”lähes” 195 000 vuotta lajiksi ilmestymisensä jälkeen nykyihmisen tietomaailmassa tapahtui muutos, täydennys, joka oli muuttava kaiken muutamaksi sadaksi vuodeksi siitä eteenpäin. Nykyihminen ryhtyi hyödyntämään maanpintakerrokseen noin 500 miljoonan vuoden aikana varastoituneita fossiilisten energianlähteiden varantoja. Ihmisen ja koko eliökunnan ekologia sai näin monta uutta ulottuvuutta ja keskinäistä vaikutusmekanismia.

Aika ennen raakaöljykautta
Pohjois-Amerikan intiaanit tunsivat raakaöljyn, maaöljyn, jota he käyttivät lääkkeenä. Tämä lääke myös palaa, siinä oleva hiili yhtyy happeen. Työkoneen polttomoottorissa näin vapautuva energia valjastetaan helpottamaan ihmisen elämää. Jos työkone on maanviljelyksessä käytettävä, niin vähemmällä ihmisen omalla fyysisellä työpanoksella saa enemmän aikaansaannosta.
     Jo 160 000 vuotta sitten nykyihminen oli suurriistanmetsästäjä, jollaisena hän sittemmin valloitti maapallon. Ennen nykyihmisen alueelle ilmestymistä suurriistaan lukeutuvien lajien, nisäkkäiden ja lintujen, oli pitänyt tehdä se sama. Nykyihmisen siirtyminen metsästämisestä paikkaelämään, maanviljelyyn ja riistaeläinten tarhakasvatukseen eli kotieläintalouteen, ei kuitenkaan tapahtunut raakaöljyn polttomoottoreissa käyttämisen yleistymisen vaiheessa 1900-luvulla (AD) vaan paljon aikaisemmin, nykyisyydestä taaksepäin 13 000 - 10 000 vuotta sitten.
      Suurriistakantojen ehtyminen oli nykyihmiselle lajina suuri opetus: suurikokoisten nisäkkäiden ja lintujen lisääntymispotentiaali on alhainen ja kasvinsyöjien runsautta säätelee viime kädessä niiden laidunten kantokyky - sitä ennen petojen saaliiksi joutuminen. Nämä tosiasiat pätevät edelleen. Siirtyminen paikkaelämään ja sen edellyttämään ravinnonhankintaan oli lajillemme välttämättömyys. Ilman maanviljelystä ja karjanhoitoa lajillamme olisi jo ollut neandertalinihmisen kohtalo.
     Reilut 10 000 vuotta ennen ”raakaöljykautta” nykyihminen pystyi hoitamaan maataloustuotannon ilman fossiilista energiaa ja sitä energianlähteenä käyttäviä koneita. Maanmuokkaus hoidettiin ihmis-, hevos-, härkä-, puhveli- yms. voimin. Ekologisesti hienoin oivallus tehtiin Intiassa. Sonnivasikan tuottamiseen tarvittu lehmä pyhitettiin Pyhäksi Lehmäksi, jota ei saanut tappaa. Pyhä Lehmä hoiti vasikkatuotannon, otti itse ravintonsa ja sontimalla sinne ja tänne edesauttoi ravinnekiertoa. Vastaavasti Suomen vanhassa maataloudessa 1700-luvulla pidettiin nautoja myös vain muuttamaan olkien sisältämät ravinteet pelloille keväällä levitettäväksi lannaksi. Parhaimmilla Intian alueilla jokavuotiset tulvat hoitivat ravinnelisäyksen kasvualustoihin. Kun tämä luonnollinen vesitys- ja ravinnehuolto ei riittänyt, tuotantoaluetta laajennettiin keinokastelujärjestelmällä. Siirryttiin hydrauliseen yhteiskuntaan. 
     Edellisessä kappaleessa viitattiin monimahaisiin märehtijöihin vetojuhtina ja ravinteiden kierrättäjinä. Olennaisinta oli korsirehun hyödyntäminen ja sen sisältämien ravinteiden käsittely. Aivan samalla tavoin suurriistanmetsästäjien keskeisiä saaliseläimiä olivat olleet korsirehujen hyödyntäjäeläimet. Ihminen on puolestaan yksimahainen laji, joka ei vastaavasti pysty hyödyntämään korsirehua. Hän hyödyntää jyviä ja pehmeitä kasvinosia. Aivan samanlaiseen ravintoon tukeutuvat mm. yksimahaiset siat ja kanat.
       Ihminen on anatomisesti ja fysiologisesti (ja myös tavoiltaan) ravintokilpailija sioille ja kanoille. Tämä ei ole tämän päivän havainto. Aikoinaan Lähi-idässä sika oli käydä kohtaloksi omistajilleen, kumpikin laji kun käytti samaa viljaravintoa ja halusi auringonpaahteelta suojaa samojen puiden varjosta. Niinpä ihminen poisti sian kilpailijoidensa sankasta joukosta julistamalla sianlihan saastaiseksi. Luotiin uskontoon upotettu sikatabu. Se suojeli kollektiivisesti samaan uskontokuntaan kuuluvia ihmisiä. Näppärä oivallus ja jälleen ”uskonto” toimi tradition levittämisen välineenä!
      Bankivakana domestikoitiin taistelukukoksi Indusjoen laakson viljaylijäämätaloudessa. Kaksi - kolme viljasatoa vuodessa lisäsi erikoisesti miesten vapaa-aikaa. Aika kului mukavasti kukkotappeluja seuraamalla. Vasta myöhemmin oivallettiin, että kukko on oiva herätyskello sopivasti ennen auringonnousua - valoisa aikahan piti käyttää tehokkaasti elämän välttämättömyyksiin. Luonnon niukkuus ja tarjonnan runsaus siis säätelivät työajan pituutta. Aivan oma lukunsa oli kananmunien ja -lihan käyttö ihmisen ravintona. Yhtälö on ollut yksinkertainen: ylijäämätalouksissa kananpito on yleistynyt ja niukkuudenoloissa, kuten sodan aikana (Suomessakin viime sodan aikana), kanaa ja kukkoa on pitänyt suojella lainsäädännöllä säilymään lajina. Sivujuonteensa on ollut kananlihan käyttö animaalisen proteiininlähteenä alueilla (kuten Itä-Afrikassa), joilla punataudin kaltaiset rajoittavat tekijät ovat estäneet nautojen pidon kotieläiminä.
      Ihmisen ravinnon koostumuksen kulloinenkin määräytyminen perustuu hyvin yksinkertaiseen yhtälöön: ”Viljakasvit muuttavat noin 0,4 prosenttia kustakin fotosynteettisesti aktiivisen auringonvalon yksiköstä ihmiselle syötäväksi kelpaavaksi aineeksi, kun taas karjanrehu tuottaa vain viisi prosenttia tästä määrästä eli vain 0,02 prosenttia alkuperäisestä auringonvalon yksiköstä.” Tämä yhtälö voidaan suoraan kytkeä suljetuissa yhteiskunnissa väestönmäärään. Tästä saatiin esimerkki kiinalaisesta yhteiskunnasta ajalta ennen sen markkinoiden avautumista muun maailman kanssa. Noin 92 prosenttia kansan käyttämästä ravinnosta oli riisiä, ja muita kasvinosia. Eläinperäisen ravinnon suhteellisen osuuden nopea kasvu markkina-avautumisen jälkeen on tuottanut syvällisiä maankäyttöön, energiahuoltoon ja ympäristöntilaan liittyviä ongelmia, joista vakavimpia ovat makean veden puute, pohjavesien ja maaperän saastuminen.
      Ravitsemusopillisesti edellisessä kappaleessa mainittu yhtälö on käytännössä todettua monitahoisempi asia. Pelkästään kasviravinnolla elettäessä tulee kiinnittää erityistä huomiota ravinnon koostumiseen useista eri kasvilajeista tasapainoisella tavalla. Vastakohtana voi mainita kananmunan, joka sisältää C-vitamiinia lukuun ottamatta kaikki kudosten rakentamiselle ja elämän ylläpidolle välttämättömän. Arktiset kansat saattavat elää pitkiä aikoja yksinomaan hylkeistä saatavalla ravinnolla. Niinpä hylje hyödynnetäänkin silloin täydellisesti mahalaukun sisältöä myöten.
      Entä tuotetun ruoan jako? Ihminen on siinäkin ollut ”ihminen” läpi historiansa. Kun ulottuvilla ollut luonto ei enää tuottanut liharuokaa kaikkien sitä halajavien syötäväksi, papit eli silloinen eliitti oli viimeinen, joka luopui liharavinnosta. Jollei muuta, niin söivät jumalille uhratut eläimet. Niin on ollut moderninakin aikana. Kun ravintoa ei ole riittänyt tasapuolisesti kaikille, väestön köyhin kuudennes on joutunut elämään aliravittuna.

Ruoantuotanto on maankäyttökysymys
Maapallonhistorian ensimmäistä näyttävää globalisaatiota toteuttava nykyihminen hyödynsi lähinnä heinäkasvien, varpujen ja pensaiden ravinteiden otossaan hyödyntämää maapallon pintakerrosta. Kasveja syöneet saaliseläinkannat saattoivat huveta tässä operaatiossa olemattomiin tai lähes olemattomiin. Viimeksi mainittujen rippeet poisti tapahtunut ilmastonmuutos, jonka piikkiin on ainakin osittain laskettava saaliseläimistä kookkaimman, mammutin, häviäminen sukupuuttoon.
      Edellä kuvattua voidaan pitää horisontaalisena hyödyntämismallina. Toisessa globalisaatiossa oli kysymys pyrkimyksestä kehittää maatalouskokonaisuutta kestävämpään suuntaan. Apurina käytettiin makean veden kanavointia ja sen kulun sääntelyä mahdollistamaan alkutuotanto laajemmalla alueella kuin se luontaisesti oli muutoin mahdollista. Joen valuma-alue tuli näin mahdollisimman laajasti hyödynnetyksi. Hydraulinen yhteiskunta merkitsi suurta maankäytöllistä mullistusta, jota voidaan myös työvaltaisuudeksi kutsua. Puutarhamainen kasvituotanto puolestaan lavensi omalla tavallaan tuotantotilaa vertikaalisesti. Siinä voitiin ja voidaan edelleen hyödyntää sitä, että osa puumaisista kasveista on varjokasveja, osa taas suoraan aurinkoa kohden lehvästönsä kurottavia.
         Raakaöljyvarantojen hyödyntäminen maataloudessa merkitsi monitasoista ja -tahoista mullistusta. Ensinnäkin, siksi ajaksi, joksi varannot riittävät, vertikaalista ulottuvuutta laajennettiin syvälle maankuoreen, josta osa oli öljynpumppauksen hetkellä esiaikaista merenpohjaa. Näin historia valjastettiin tilapäisesti nykyisyyden käyttöön. Maataloudesta tuli osassa maapallonpintaa varsin pääomavaltaista toimintaa: jotta koneellistuminen oli mahdollista, tarvittiin alkupääomaa työkoneiden ja laitteiden hankintaan. Ravinnontarpeen tyydyttämisen ensisijaisuutta korostavasti, yhteiskunnat ryhtyivät tukemaan näitä hankintoja rahallisesti, näin myös Suomen valtio. Alkutuotannon koneellistaminen lisäsi todennäköisimmin tuotantomääriä, mutta ei välttämättä alentanut tuottaja/vähittäismyyntihintoja, joten samainen yhteiskunta otti väestön maksamien hintojen alentamiseksi käyttöön tuotantotuet. Näin kulurakenne sosialisoitiin, mikä ei kuitenkaan markkinataloudessa estänyt jalostajan- ja/tai kaupan voittojen kasvattamista. Kun työeläinten (meillä hevosten) entiset rehupellot otettiin rehuviljantuotantoon, niin mahdollistunut ylituotanto saattoi johtaa tarpeeseen käyttää vientitukia. Tukiviidakosta tuli vähitellen oma vaativa tieteenalansa.
      Raakaöljyä ja maakaasua voidaan käyttää monipuolisesti myös teollisuuden raaka-aineina. Näin myös keinolannoitteiden valmistusprosesseissa. Vuoden 2004 alusta lukien maakaasun hinta kytkettiin raakaöljyn maailmanmarkkinahintaan. Jos raakaöljyn hinta nousi, niin vastaavasti myös maakaasun hinnan nousun myötä keinolannoitteiden hinnat nousisivat. Näin on sittemmin myös tapahtunut, joskin on esiintynyt myös raakaöljynhinnan laskua, esimerkiksi heinäkuusta 2008 tammikuuhun 2009 70 prosenttia. Sen sijaan vastaavaa Venäjältä tulevan maakaasun hinnanlaskua ei poliittisista syistä ole tapahtunut.
    Raakaöljyn rajallisuudesta kirjoitettiin Suomen lehdistössä jo 1950-luvulla. Vuosittain kuivatislautuva öljymäärä todettiin tuolloin niin vähäiseksi, ettei sillä suhteutettuna käyttöön ole merkitystä. Näin alkoi spekulaatio siitä, koska varantojen hyödyntämisessä ohitetaan puolivälinkrouvi. Se näyttää tapahtuneen 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Kun länsimaistyyppinen kulttuuri ei ole päässyt irti öljyriippuvuudesta, spekulaatio on kohdistunut myös jäljellä olevien varantojen hinnanmuodostukseen. Vaihtoehtoja on lähinnä kaksi: joko lineaarisesti kohoava tai voimakkaasti vaihteleva mutta kuitenkin trendinä kohoava. Näistä näyttää toteutuvan jälkimmäinen. Siitä on saatu kokea jo esimakua. Maatalouden tuotantokustannukset ovat yksi kohteista. Tämä joudutaan toteamaan tilanteessa, jossa (2009) maapallon varastoissa on vain 18 prosenttia ruoanvuosikulutuksesta.

 Kriisiytyvä maapallo
Globaalimarkkinatalous sallii kaikenlaisen kilpailun, pelit ja spekulaatiot; saa vedättää, jos on rahkeita millä vedättää. Futuurit ja johdannaiset kuuluvat markkinapalettiin. Sallituiksi ovat muodostuneet myös veronkierrot ja rahojen kätkemiset pankkisalaisuuden taakse veroparatiiseihin. Talousrikokset ovat kuitenkin olleet lähtökohtaisesti hyvän tavan vastaista toimintaa, joissakin valtioissa jopa ankarasti rangaistavaa toimeliaisuutta. Maapallon noin 70 veroparatiisin kätköissä on biljoonien eurojen edestä ”rahakätköjä”. Pyramidi- ja muut huijarit (ml. pankit) sijoittavat hallussaan olevia rahoja ja yhtiöitään niihin.
      Maapallolla puhutaan mielellään taloudellisen kasvun tuottamasta nettovarallisuuden noususta. Talousguru Paul Krugmanin mukaan esimerkiksi Yhdysvaltain nettovarallisuus oli vuonna 2008 alhaisempi kuin vuonna 2001 eli mitään kohoamista ei ollut tapahtunutkaan tällä vuosituhannella. Pankkimaailma on toiminut harhaisen olettaman pohjalta, johon tietenkin sijoittajat ovat halunneet uskoa. Ne/he, jotka eivät ole uskoneet, ovat puolestaan halunneet rahastaa toisten ”uskolla”. Nämä hyväuskoisilta saadut voitot on tietenkin viety veroparatiiseihin, kuten ovat toimineet huijarit ja epärehelliset pankkiiritkin. Seurauksena on ollut rahoitusjärjestelmän romahdus, finanssikriisi.
      Spekulantit ovat pelanneet myös valuuttakursseilla ja energianhinnoilla syventäen siten finanssikriisiä. Uutta ja pahinta oli, että samaiset tahot ottivat myös ruoan spekulaatioiden kohteeksi. Seurauksena oli kolmoiskriisi: energia-, ruoka- ja finanssikriisi. Ruoan hinta kohosi siinä määrin, että entisten lähes miljardin aliravitun ihmisen lisäksi 110 miljoonaa menetti mahdollisuutensa ostaa jokapäiväisen ruokansa.

Ruoka ja suoja ovat edelleen ekologisia perustekijöitä
Raakaöljykausi on jäävä episodiksi nykyihmisen historiassa. Kokonaisuudessaan sen tullaan katsomaan tarjonneeksi vajaat 200 000 vuotta vanhalle lajillemme parinsadan vuoden mittaisen ylijäämätalousjakson, jolloin ja jolla luotiin tieteellinen sivistys ja osalle maapallon väestöstä vähintään perustarpeet tyydyttänyt elämä, eräille jopa kohtuutonta ylellisyyttä.
      On vääjäämättömästi totta, että tämä raakaöljykausi tulee ennen pitkää päättymään. Jos siihen tilanteeseen ei ajoissa varauduta, seurauksena on oleva syvä ja erittäin laaja humanitäärinen katastrofi. Maailmanpolitiikan agendan tärkein tehtävä on ruoan ja suojan (perusturvallisuuden) järjestäminen tällä planeetalla olevalle väestölle, jonka määrän kasvu voidaan pysäyttää syntyvyyden säännöstelyllä. Tulevaisuuden pohja hahmottuu analyysillä siitä, mihin täällä nyt tuotettava ruoka joutuu.
     Historia on opettanut ihmistä priorisoimaan toimiaan. Ensisijainen väistämätön tehtävä on varmentaa alueellisesti ja paikallisesti ruoantuotanto ekologisesti mahdollisella ja kestävällä tavalla. Siinä huoltovarmuusvarastot tasoittavat viljasatojen vuosivaihteluita. Raakaöljykauden päätyttyä on palattava maataloustuotannossa sen itsensä tarvitseman energian tuottamiseen (= auringonenergian hyödyntämiseen) paikan päällä. Tehokkain hallittavissa oleva tuotantokonsepti on useimmilla alueilla perheviljelmiin perustuva järjestely. Poikkeuksen muodostavat eräät laajat vilja-aitta-alueet, joissa energiahuollon järjestäminen vaatii aiemmin tuntemattomia ratkaisuja.
      Alkutuotannon avainratkaisuja tarvitaan ravinnekierrossa, makean veden huollossa ja kasvinsuojelussa. Ravinnekierron varmistamisessa kehittyneillä alueilla biokaasutus kohoaa suureen arvoon, koska sen avulla saadaan energianlähde työkoneisiin ja ravinteet palautettua kasvualustaansa. Biokaasutuksen rinnalla luomutuotanto on käyttökelpoinen vaihtoehto. Nykyisten kehitysmaiden kaltaisilla alueilla peltometsätalous tyydyttää samanaikaisesti sekä ravinnon että energiantarvetta. Puiden valinnassa otetaan huomioon lajien perusekologia, varjokasvit varjoon.
       Taajamien ympäristöissä ruokaa tuotetaan lasinalaisviljelynä. Tähän on monta syytä. Tuoretta alkutuotantoa tarvitaan läpi vuoden, eikä energiaa pitkiin kuljetuksiin ylipäätään ole. Käyttökelpoisesta makeasta vedestä on oleva huutava puute, joten tuotannossa tarvittavaa vettä ei ole varaa päästä ”karkaamaan”. Ravinnekierto voidaan hoitaa biokaasutuksella niin, että tuotetaan sekä lämpöä että sähköä, joista kummallakin on lähistöllä käyttöä. Kotitalouksista ja muista ruoankäsittelypaikoista orgaaninen aines palautuu kokonaisuudessaan yhdyskunnan omiin biokaasulaitoksiin ja niistä ravinteet kasvualustaan.
      Suurten ”kenttäratkaisujen” jälkeen joudutaan tarkoin miettimään kuinka tuotetut elintarvikkeet käytetään. Nykyisin vain 43 prosenttia tuotetusta viljasta päätyy ihmisten ravinnoksi. Sadonkorjuuhävikin ohella eläimille tarkoitetun rehun osuus on suuri. Yli kolmannes tuotannossa olevista viljalajeista on nyt tarkoitettu eläinten ravinnontarpeen tyydyttämiseen, osaa niistä ei voitaisikaan käyttää sellaisenaan ihmisen ravinnoksi. Yli puolet ihmisten ravinnoksi tarkoitetusta ruoasta päätyy hukkaan tai jätteeksi. Käsittelemällä tätä osuutta uudella teknologialla merkittävä osa sitä voitaisiin käyttää, niin haluttaessa, eläinten rehuna, jolloin vastaavasti viljan välitön käyttö ihmisravinnoksi kohoaisi. Uusi tekniikka mahdollistaa mm. sokerin valmistamisen oljista ja pähkinöidenkuorista. Kokonaisuutena on jopa laskeskeltu, että näin olisi tarjolla ravinto kolmen miljardin ihmisen ravitsemiseksi. Kaikkein helpointa luulisi olevan välittömästi pienentää ruoan joutumista ”kompostoitavaksi” suoraan kaupanhyllyltä, mihin kaupanketjut eivät kuitenkaan toistaiseksi pysty.
          
Kokonaisuus on saatava hallintaan
Ruokapotentiaalia on nyt siis elintarvikkeiden nykyisen käsittelyjärjestelmän sisällä aika paljon. Sille käyttöä todella löytyy, sillä jopa neljännes ruoantuotannosta on vaarassa seuraavan neljän vuosikymmenen aikana. Keskeisiä vaikuttavia tekijöitä ovat ilmaston yleisen kuivumisen ja ylilaidunnuksen tuottama aavikoiden leviäminen, lukuisista eri syistä johtuva eroosio, kaikenlainen rakentaminen ja ilmastonmuutos, joka uhkaa laajentaa/siirtää kasvillisuusvyöhykkeitä päiväntasaajalta katsottuna kohti napoja. Osaan näistä ilmiöistä voitaneen ihmisen käyttäytymistä muuttamalla vaikuttaa, osaan ei. Aiemmin tässä kirjoituksessa kuvatut ihmisten ravinnon koostumuksen muutokset seuraavat suoraan ulottuvilla olevaa tarjontaa. Ravinnon kasviosuuden lisääminen on mahdollistanut ja edelleen mahdollistaa aiempaa useampien suiden ruokkimisen ja päinvastoin.
         Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään ravinnosta. Erityisesti 2000-luku on monimutkaistanut tilannetta ratkaisevasti. Raakaöljykriisiä on tämän energianlähteen riittävyys- ja spekulaatioiden tuloskriisinä käsitelty jo aiemmin. Ainoa ”lääke” siihen on siirtyminen uusiutuvien energioiden järjestelmään mahdollisimman pian. Tämä voi, kiusallisesti, tapahtua vain tukeutumalla siirtymäaikana lähinnä fossiilisiin (so. uusiutumattomiin) energianlähteisiin. Markkinatalouteen sinänsä kuuluu, että sekä energia (lähinnä raakaöljy) että ruoka ovat voineet olla – joko eri- tai samanaikaisesti - spekulaatioiden kohteena. Sama koskee rahataloudessa rahoitusjärjestelmän instrumentteja. Absoluuttisen ahneuden yleinen hyväksyminen toiminnan kannustimeksi on johtanut luottamuksen katoamiseen, so. finanssikriisiin.
       Tavoitteeksi ja hyveeksi asetettu maapalloistuminen, globalisaatio, on näin näyttänyt kielteisiä puoliaan. Vaikuttavuudeltaan suuren luokan ilmiöt ovat joko kukin vuorollaan ”masking factorin” asemassa tai aivan uutena, vaikuttavuudeltaan massiivisena ilmiönä muodostavat ”masking factor ryppään”. Zimbabwen vuoden 2008 kaaosesimerkki osoittaa, kuinka poliittinen epäjärjestys voi muutamassa kuukaudessa romahduttaa demokratian kaaostilaan, jota luonnehtii havainnollisesti paikallisen valuutan arvon täydellinen menetys.
       Kun otetaan edellä sanotun lisäksi huomioon jo mainittu seikka, että maapallon viljavarastot sisälsivät vuoden 2009 alussa vain 18 prosenttia vuosikulutuksesta, voidaan perustellusti todeta, että globaali maatalouspolitiikka on perusteiltaan aivan uudessa tilanteessa. Paikallinen ja alueellinen huoltovarmuus on kalliin energian oloissa merkitykseltään aivan toisessa merkittävyysluokassa kuin se, että maatalouskysymyksistä yritetään päästä yhteisymmärrykseen WTO:n Dohan kierroksella. Maatalous pitäisi poistaa sen agendalta, vastaavasti Euroopan unionin tulisi luopua yhteisestä maatalouspolitiikasta. Nykyisenlainen luonnonmaantieteen unohtava CAP-politikointi tuhoaa välttämätöntä yrittäjämotivaatiota, mihin ei ole yhteisö- eikä kansallisvaltiotasolla varaa.
      Monet, erityisesti Afrikan kehitys- ja romahtaneet valtiot ovat siinä tilassa, etteivät ne pysty nousemaan ilman rikkailta teollisuusmailta saatavaa taloudellista ja tiedollista kehitysapua. Nyt kuitenkin suoranainen raha-apu ajautuu helposti veroparatiiseihin, jotka ovat yksi keskeisistä finanssikriisin taustatekijöistä. Ensimmäisenä askeleena kohti globaalin rahoitusjärjestelmän uutta luottamuksen aikakautta on kansallisvaltioiden viranomaisten saatava veronkiertoepäilytapauksissa oman maansa kansalaisten/toimijoiden veroparatiisitilien tapahtumatiedot. ”Sivistyneimmät” veroparatiisivaltiot ovat jo joutuneet tai joutumassa avaamaan tietonsa tallettajista kauppakumppaneilleen ja liittolaisilleen. Vastaava avoimuus, joka tarkoittaa veroparatiisien tiukan pankkisalaisuuden murtumista, on välttämätöntä myös kehitysyhteistyön tuloksia tuottavalle jatkamiselle.        
           Kiitokset. Lämpimät kiitokset kansliapäällikkö Jarmo Vaittiselle terävistä kommenteista.

Kirjallisuutta
Krugman, P. 2009. Decade at Bernie´s. The New York Times 16.2.2009 (katso myös:
     B.K. Bucks, A.A. Kennickell, T.L. Mach & K.B. Moore, 2009, Changes in U.S. Family
     Finances from 2004 to 2007: Evidence from the Survey of Consumer Finances, Federal
     Reserve Bulletin 95).
Pulliainen, E. 2003. Kolmas globalisaatio. Ochre Chronicles. Helsinki.
Pulliainen, E. 2004. Nafta-Nato ja Suomi. Ochre Chronicles. Helsinki.
Pulliainen, E. 2005. Moraalista irrotettu talous. Ochre Chronicles. Helsinki.
Pulliainen, E. 2008a. Helvetillisiä ulvahduksia – nou hätäkö? Ochre Chronicles. Helsinki.
Pulliainen, E. 2008b. Yhteiskuntavastuu. Ochre Chronicles. Helsinki.
Pulliainen, E. 2009. Finanssikriisin juuret. Ochre Chronicles. Helsinki.
        
 
Takaisin