Puheenvuoro ”Arktiset alueet” debatissa 18.11.2009

Arvoisa puhemies!

Tiede on saanut aikaan toistakymmentä tapaa määritellä arktinen ilmasto- ja kasvillisuusvyöhyke, arktikum. Niistä käytännön syistä käyttökelpoisin on ”alue, jossa esiintyy ikiroutaa, permafrostia”. Routaa sulaa kesäisin pois vain maan pintakerroksesta. Ilmavirta käy talvisin ylhäältä alaspäin, kun se ikiroudattomilla pohjoisilla alueilla käy alhaalta ylöspäin. Arktinen vyöhyke kattaa Euroopan pohjoisosan suppeiden alueiden ohella laajat alueet Siperiassa ja Pohjois-Amerikassa, jossa vyöhyke on luonnonolojen puolesta jaettu High- ja Low Arctic -alueisiin.
         Arktikumin tunnistaa paitsi ikiroudasta myös tundrakasvillisuudesta ja alhaisesta sademäärästä, vain 100 milliä vuodessa. Lunta on näin talvisin vähän ja tuulen paljastamat maa-alat laajoja. Jäätiköt kattavat luonnollisesti vielä paljon laajempia alueita. Kasvillisuus on niukkaa, sen vuosituotanto on todella alhainen, mutta eräiden kasvien energiapitoisuus todella korkea, mikä osittain selittää villipeuran ja kiirunan esiintymisen vyöhykkeen faunassa.
         Arktikumin kalottialueella on Antarktiksesta poiketen vain saaria ja pohjoisnavan alue on merenpinnalla olevaa jäätä. Eräät saaret, kuten Wrangelin saari, ovat jääkarhun pesimäalueita. Jäät ovat jääkarhun elämisen ehto tällä alueella. Niiltä käsin jääkarhut saalistavat hylkeitä.
        Arktikumista on muodostunut ihmiselle uusi strateginen alue. Varhaisina geologisina kausina alueella oli tiheitä metsiä ja nykyistä paljon korkeampi primäärituotanto. Maankuoren mullistuksissa ja normaalien prosessien tuloksena maanpintakerroksesta joko kuivalta maalta tai merenpohjasta löytyy nyt kivihiili-, raakaöljy- ja maakaasuvarantoja. Kun nämä uusiutumattomien energianlähteiden varannot muualla ehtyvät, nämäkin hankalasti hyödynnettävät tulevat mielenkiinnon kohteiksi.
        Tähän on lyhyesti todettava, että arktikum on herkkä alue. Puoli vuosisataa sitten traktorinpyörän maahan jättämät jäljet näkyvät sellaisina kuin ne olisivat viime vuonna aikaansaatuja. Ikiroudan sulaminen vapauttaa maaperästä ja merenpohjan klatraateista metaania ilmakehään.
        Jos arktikumin merten jääpeitteisyys nykyisestään supistuu, merkitsee se jääkarhun lajina menehtymistä.
         Oma lukunsa ovat Neuvostoliiton merenpohjaan 1960-luvulla laskemat radioaktiiviset aineet.
         Aiheita varovaisuusperiaatteen noudattamiseen ihmisen toiminnoissa siis löytyy etsimättäkin.  
Takaisin