Yliö Maaseudun Tulevaisuudessa 4.12.2009
FINANSSIKRIISI LUO TARVETTA EETTISILLE PANKEILLE

Finanssikriisi jatkuu ja tuottaa uusia turbulensseja. Globaali massiivinen setelirahoituselvytys on johtanut tilanteeseen, jossa ei näytetä uskallettavan tehdä vähäisimpiäkään rakenteellisia uudistuksia.
     Talletus- ja investointipankit olisi heti kriisin lauettua pitänyt erottaa toisistaan. Näin ei tehty. Finanssitavaratalokonsepti olisi pitänyt riskikeskittymänä lähtökohtaisesti hylätä. Nyt pankeille on tarjottu kilpailukenttiä, joissa riskinotot tuottavat uusia superluokan keskittymiä. Jos ja kun pankkituella vastikään pelastetut pankit ajautuvat tämän prosessin tuloksena esimerkiksi velkasaneeraukseen, pelättävissä on, että veronmaksajien velkaelvytystuet haihtuvat noin vain.
     Mahtimaiden keskuspankit lupaavat huolehtia likviditeetin riittävyydestä deflaation pilkistellessä ovenraosta. Todella alhaiset korot hallitsevat pankkien käyttäytymistä. Ne joutuvat lupailemaan, ettei korkotasoa äkkipikaisesti päästetä kohoamaan. Perusteena viitataan vuoden 1936 ja 1990-luvun tapahtumiin, jolloin joko supistettiin likviditeettiä tai nostettiin korkoja liian aikaisin.
      Elvytystarkoituksessa markkinoille lasketut dollarit, eurot, jenit ja yuanit ovat osaltaan pitäneet liikevaihtoa yllä. Jos teollisesta tuotannosta on pudonnut kolmannes pois, niin jäljellä on toki kaksi kolmannesta. Taloudellista aktiivisuutta kuvaava käyrä ei nykytilanteessa ole vaakasuoraviiva, jolloin mielikuvitukselle ja ennustusretoriikalle jää kohtuullisesti mahdollisuuksia.
       Tämä on saattanut vaikuttaa siihen, että maailman pörssit ovat käyttäytyneet finanssi- ja talouskriisitilanteeseen nähden opportunistisesti; kirjatulla pörssikurssien nousulla ei ole ollut mitään älyllistä perustetta. Niiden kolistellen alastuloa voidaan perustellusti odottaa.
       Kun tämä on tapahtunut, sijoittajat ovat huomaava, että korot ovat nousussa ja elvytysinnossa entisestäänkin enemmän velkaantuneet kansallisvaltiot ovat joutuneet voimakkaasti supistamaan menotalouttaan. Yhdysvaltain tavoin monella muullakin valtiolla on ammottava kaksoisvaje ratkaistavanaan.
       Euroopan talous- ja rahaliiton piirissä joudutaan palauttamaan mieliin toviksi aktiivisesti unohdettu vakaus- ja kasvusopimus. Paluu on karu; julkisen talouden kokonaisvelan osuus bruttokansantuotteesta on ylittynyt tai ylittymässä sen lukuisissa jäsenvaltioissa ja velkaantumisvauhtikin ylittää sovitun kolmen prosentin vuosikattovauhdin.
      Kun rahoitusmaailmassa kukaan tai mikään ei uskalla ryhtyä mihinkään, rahan kanssa tekemisiin joutuvien varteenotettavien tahojen avaukset ovat maailmanluokan uutisia. Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) toimitusjohtaja Dominique Strauss-Kahn ehdotti 17.11.2009 uutta maailmanlaajuista rahayksikköä, jonka pohjana voisi olla IMF:n käyttämä laskennallinen SDR-tilivaluutta.
       Britannian pääministeri Gordon Brown puolestaan kehottaa harkitsemaan maailmanlaajuista rahavirroille asetettavaa (Tobinin) veroa. Sellaisen hän nyt uskoo hillitsevän valuuttakeinottelua. Brown on aiemmin vastustanut sääntelyn kiristämistä, joten uusi globaali todellisuus on pakottanut linjanmuutokseen.
       Bisnesmaailman reaktio edellä mainituille kaavailuille on edelleen muuttumaton: valuuttakaupalle asetettava vero vyöryisi asiakkaiden maksettavaksi. Tietenkin, mutta rahoitusmaailman tuottama finanssikriisi seuraamuksineen on jo vyörynyt vähäisimpiäkin palkkatuloja ansaitsevien, täysin osattomien veronmaksajien maksettavaksi, näin nyt ja myös pitkälle tulevaisuuteen.
       Näiden ehdotusten varteenotettavuutta lisää se, että samalla kun rahoitusmaailman perusongelmat pysyvät, veroparatiisirintamalla tapahtuu, valitettavasti vaan väärään suuntaan. Presidentti Nicolas Sarkozyn ja talous- ja valtiovarainministereiden lupaukset lopettaa veroparatiisien käyttäminen veronkierron apuvälineinä ovat osoittautumassa katteettomiksi.  
       OECD rakensi - Suomen aktiivisella tuella - porsaanreiän veroparatiisien pääsemiseksi näppärästi huonosta maineesta kielivältä harmaalta listalta. Sopimuskäytännön mukaan tarvitaan verorikosepäily, jotta saa veroparatiisista oman maansa kansalaisten tilitiedot. Veroparatiisien lukumääräkin on nousussa, eikä laskussa, kuten pitäisi olla. Tiukka pankkisalaisuus siis elää ja voi valitettavan hyvin.     
       Tällä voi olla dramaattiset seuraukset, kun otetaan huomioon esimerkiksi islamilaisen pankkitoiminnan 10 -15 prosentin vuotuinen kasvu, sen suurta vaikuttavuutta omaavat erikoisuudet ja muslimimaiden merkitys energia- ja raaka-ainekaupassa.
       Islamilaisen pankkitoiminnan keskeinen periaate on, ettei korkoja saa periä. Tämä sinänsä kannatettava lähtökohta vapauttaa myös mm. mielenkiintoisiin transaktiokäytäntöihin. Sellainen on hawala-menettely.
      Siinä raha talletetaan pankkiin ja tälle talletukselle annetaan tunnusluku. Tämän tunnusluvun avulla tämä raha on välittömästi nostettavissa toisessa paikassa. Kumpaakaan transaktion osapuolta ei edellytetä tunnistettavan. Kun lisäksi kaikki tositteet hävitetään välittömästi transaktion jälkeen, tällainen menettely edesauttaa rahanpesua ja lisää harmaantalouden, talousrikollisuuden ja terrorismin toimintakykyä. Jopa puolet Lähi-idän rahavirroista hoidetaan arvioiden mukaan jo hawala-menettelyä käyttäen.
       Eräät veronmaksua vieroksuvat suomalaiset ministeriö- ja sijoittajatahot ovat pyrkineet lähestymään islamilaista käytäntöä kehittelemällä Suomen olosuhteisiin räätälöityjä, anonymiteettiin perustuvia rahavirtajärjestelmiä. Hallintarekisteri tarjoaa jo nyt tähän kiusallisen hyvän mahdollisuuden.
        Rahoitusmaailman meneillään oleva globaali turbulenssi luo kasvavaa kysyntää eettisesti hyväksyttäville erikoispankeille. Sellainen on mm. ekopankki. Vuonna 1989 Jari Sarasvuo kuvasi Suomen Kuvalehdessä ekopankkia näin: ”Ekopankki on unelma korottomasta rahasta, luontoa suojelevasta pääomasta ja pankista, jossa tallettaja voi määrätä rahojensa käytöstä”.
        Innostus ekopankkeihin syntyi Länsi-Euroopassa 1980-luvun jälkipuoliskolla. Mm. Englannissa, Saksassa, Sveitsissä ja Ruotsissa toimivat vaihtoehtoiset rahoituslaitokset keräsivät jo tuolloin merkittävässä määrin talletuksia ja saattoivat luotottaa ekologisesti ja muutoinkin eettisesti hyväksyttäviä kohteita. Kotimaisen pohdiskelun uranuurtajia olivat tuolloin ylijohtaja Jussi Linnamo ja tohtori Marketta Horn. Säästö- ja osuuspankit olivat oman perustamishistoriansa ansiosta luonteva ympäristö räätälöidyille eettisille pankkipalveluille. Perinteisesti oli palveltu mm. työväkeä ja maanviljelijöitä.
        Luottotappioita vieroksuvalle suomalaiselle ekopankkitoiminnalle on juuri nyt sosiaalinen suurtilaus. Tarttuvatko siihen nykyiset rahastot ja säätiöt vai ahvenanmaalaiset toimijat, sen toivottavasti pian näemme.       
                 

 Takaisin