Ydin –lehti, joulukuu 2009

FINANSSIKRIISI VOI(SI) KÄÄNTYÄ LOTTOVOITOKSI

Lajillamme on ikää 195 000 vuotta. Sen rinnalta kuihtui 24 000 vuotta sitten toinen ihmislaji, neandertalinihminen, laji, jolla oli suuremmat aivot kuin nykyihmisellä.
    Kulttuuriantropologi Marvin Harris kuvasi pätevästi, kuinka kaikilla nykyistä valtakulttuuria edeltäneillä kulttuureilla on ollut yhtäläisesti surkea kohtalo: kiristyvä kilpailu ulottuvilla olleiden luonnonvarojen käyttöoikeuksista johti lopulta tapojen turmeluksen kautta suvun ja kulttuurin sammumiseen.

    Vastaavaa ilmiötä voi tutkia myös reaaliajassa. Tänä vuonna, 2009 jaa, nykyihminen oli kuluttanut syyskuun 25 päivään mennessä maapallon vuosituotannon verran luonnonvaroja. Loppuvuosi eletään tulevien sukupolvien kustannuksella.
     Itse asiassa pärjäämisemme perustuu siihen, että kulutamme 500 miljoonan vuoden aikana maapallon pintakerrokseen varastoituneita fossiilisia energiavaroja, joilla olisi myös raaka-ainekäyttöä. Raakaöljyvarantojen käytössä olemme jo puolivälinkrouvissa. Kaikkeen uusiutumattomaan energiaan perustuvalle häämöttää päätepiste sen sukupolven elinaikana, joka syntyi tänä vuonna.

      Fossiilisten energiavarantojen käyttöön liittyy muutama kiusallinen yksityiskohta. Ensinnäkin ne lisäävät ilmakehän ja merien kasvihuonekaasujen määrää – ja sitä kautta kiihdyttävät keskilämpötilojen nousua. Toiseksi uutta jalostuskapasiteettia ei kannata enää rakentaa, mikä lamanoloissakin voi herkästi tuottaa hintoihin vaihtelua.
      Todella ongelmallista on, että ruoantuotanto ja logistiikka tukeutuvat juuri raakaöljypohjaisten tisleiden käyttöön. Tulos on nähtävissä. Maapallolla jo kuudesosa väestöstä elää puutteellisesti ravittuna. Jokainen maailmantalouden häiriötila, vähäiseltäkin vaikuttava, tuottaa lisää ostokyvyttömiä, ravintopulasta kärsiviä ihmisiä.
      Maapallolla on siis rakenteellinen ruokakriisi. Sen syvyyttä kuvaa tieto, että varastot kattavat 18 prosenttia vuosikulutuksesta, ja että neljännes ruoantuotantomahdollisuuksista on vaarassa lähimmän kymmenen vuoden aikana. Tilannetta ei ole suinkaan helpottanut se, että raakaöljyspekulantit ovat ryhtyneet pelaamaan maailmanmarkkinoilla myös sinne tulevilla vilja- ja muilla ruokaerillä.

       Suomen asema tässä ongelmakentässä on mielenkiintoinen. Jääkaudet mannerjäätiköineen häivyttivät täällä peruskallion päältä kaikki fossiiliset energiavarannot. Kun maamme on kuitenkin niistä tehtyjä hyödykkeitä käyttänyt, on ne pitänyt hankkia ulkomailta. Olemme tuoneet energiaa ja raaka-aineita, ja vieneet osaamiseen perustuvia hyödykkeitä maailmalle. Elämme ulkomaanviennistä ja -tuonnista.
   Maamme on laboratorio, joka tarjoaa testialustan lähes kaikille maapalloa riivaaville ongelmille. Maailmanmarkkinoihin nähden Suomi on kaiken muun lisäksi saarivaltio, mikä helpottaa logististen merkityksien arviointeja. Noin 80 prosenttia viennistä tapahtuu meritse.
   Lontoolaisen Legatum-instituutin 104 maan tuoreessa vertailututkimuksessa, joka ottaa huomioon kovien taloudellisten muuttujien lisäksi pehmeämmiksi luokiteltuja hyvinvoinnin mittareita, Suomi sijoittuu kokonaisuutena ykköseksi ja löytyy kärkikymmeniköstä kaikilla tutkituilla osa-alueilla. Suomella menee siis joko hyvin ja lujaa – tai sitten muilla menee siinä määrin kehnosti, että Suomikin menestyy tällaisissa vertailuissa. Erityisen mielenkiintoista on tarkastella hyvinvoinnin todellista kestävyyttä.
   Suomi ei todellakaan pysähtynyt sodan jälkeen paikalleen. Rauhan aikana on kirjattu useita taloudellisen toimeliaisuuden kehitystrendejä, joiden kestävyyttä voidaan jo hyvin arvioida. Kullakin niistä on sekä kansallinen että kansainvälinen ulottuvuutensa.

   Ravinto ja suoja ovat ekologisia perustekijöitä. Mainitun sodan aikana kerättiin kummastakin kokemuksia – monen mielestä liikaa.
   Suomen maatalous oli vielä 1960-luvun alussa kestävää. Peltopinta-ala, 2,2 miljoonaa hehtaaria, riitti omavaraisuuteen sekä tuotannossa kulutetun energian että tuotetun ruoan suhteen. Viljely ja karjanhoito olivat työvaltaisia mutta työvoimaakin oli saatavilla; itse asiassa maaseutu luovutti jatkuvasti työvoimaa myös siirtolaisuuteen. Ainoastaan pohjoiseen ilmastoon kuuluvat katovuodet olivat todellinen ongelma, johon saatettiin toki huoltovarmuusvarastoilla varautua.
   Sitten kehitykseksi selitettiin maataloustuotannon koneellistaminen. Koneet ovat olleet tuontienergiasta riippuvaisia. Energianhinta irrotettiin näin kansallisesta päätösvallasta. Sen heilahtelut oli vain siedettävä. Lannoiteteollisuus sitoi maanviljelijän omiin tuotteisiinsa ja suuruuden ekonomia voitti kujanjuoksun juuri silloin kun Suomi tuli riippuvaiseksi Euroopan yhteisön yhteisestä maatalouspolitiikasta. Nyt ollaan tilanteessa, että puolet maataloustuottajan tuloista on tukiaisia – ja mikään ei näytä olevan siitä huolimatta kannattavaa. Kaikkein suurimmissa vaikeuksissa ovat robotteihin tukeutuneet maidontuottajat ja viljojen suurviljelijät.
   Nyt EU:ssa pohditaan jo paluuta kansalliseen maatalouspolitiikkaan. Se saattaisi poistaa joitakin nykyisistä kannattavuusongelmista. On perusteltua ennustaa, että tulevaisuudessa maanviljely tuottaa jälleen tarvitsemansa energian hevostalouspeltohehtaareilla, joita Suomessa on reilut 500 000.

   Suoja-tekijän merkitys havainnollistettiin sodanoloissa. ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -ministeri Jyri Häkämiestä lainaten – se ohjaili Suomen teollisuustuotteita länteen samalla kun Neuvostoliitosta otettiin kahdenvälisin sopimuksin irti se, mikä hyödynnettävissä oli. Kone- ja laitetutkimukset itään edesauttoivat tuotteiden kehittämistä länsimarkkinoille.
   Markkinat ajoivat kehitystä vientiteollisuuden vahvistumisen suuntaan. Euroopan talousalueeseen ja Euroopan yhteisöön jäseneksi liittymiset vahvistivat taloudellisen toiminnan vientipainotteisuutta. Nokian menestystarina oli piste iin päälle.
   Ei tarvita taloustieteen opintoja ymmärtämään, että viennin tyrehtyminen voi olla katastrofi siitä riippuvaiselle toimijalle. Tuskin yksikään taloustieteilijä pystyi kuitenkaan ennalta päättelemään, kuinka suuri tämä riski voi olla tilanteessa, jossa maapallon rahoitusjärjestelmä notkahtaa ja luottolama hiljentää hetkessä maailmankaupan.

   Näin voidaan todeta siitä huolimatta, että tiedettiin Yhdysvaltain holtiton asuntomarkkina ”No income, no job, no assets” -perusteineen ja maapallon 70 veroparatiisissa muhiva rahoitusmarkkinapommi, joka saattaisi toimia ydinreaktion tavoin.
   John Maynard Keynes oli onneksi miettinyt nämä tilanteet valmiiksi; kun markkinatalous yski, niin julkisyhteisöjen piti astuman kehiin. Aloitettiin pankkien pelastuksia ja voimakkaita velka- ja muita elvytystoimia. Keskuspankkien setelirahoitus toi virtuaalirahahöystettä pelastusmarkkinoille. Ensi hätään pahimman kriisin realisoituminen näyttää estetyn.
   Erittäin kiusallista on, että operaatio veroparatiisien kuriin saamiseksi uhkaa kuivua peliksi päästä kikkaillen pois OECD:n mustalta ja harmaalta listalta. Tähän näyttäisi riittävän vain se, että pankki joutuu luovuttamaan tilitiedot vain, jos pyytäjä pystyy osoittamaan vahvan epäilyn ko. tahon verorikollisuudesta. Suomessa tuottavuusohjelma söi tällaiset epäilijät virkakunnasta.
   Pankinjohtajat jatkavat edelleen omien pankkiensa ryöstämistä bonuspalkkionimikkeellä. Finanssikriisi jatkuu siis rakenteissa entiseen malliin. Edessä on oleva konkurssiaalto, valtava määrä luottotappioita ja alaskirjauksia.
   Suomen valtion reaktio finanssikriisiin oli hallittu mutta raju. Eduskunnalla hyväksytettiin varautuminen yli 50 miljardin euron takauksiin ja neljän miljardin euron suoraan pankkitukeen pääomalainoina. Sitoutumiset ylittävät selvästi valtion vuoden 2010 talousarvion loppusumman. Vastuuta ei suinkaan vähennä se, että valtio aikoo ottaa vuonna 2010 nettomääräisesti uutta velkaa ainakin 13 miljardia euroa.

   Nobelisti Paul Krugman pistäytyi Helsingissä 21.9.2009 ja antoi yksiselitteisen lausunnon: ”Vientivetoisuus on Suomelle suuri riski”. EK:sta kuului yllättäen kuukausi myöhemmin samanlaisia viestejä.
   Edellä siteeratun Legatum-instituutin hyvinvointiselvityksessä kakkossijalla on Sveitsi. Tämä ei ole yllätys. Sveitsissä on pitkään tukeuduttu mahdollisimman laajaan elinkeinokirjoon, mukana tosin myös kielteisenä ilmiönä näyttävä veroparatiisitoiminta. Sveitsiläinen tuotantotoiminta kuluttaa vähän ainetta ja energiaa, mikä on maastomuodot huomioon ottaen varsin järkevä valinta. Puhutaan ”kellonosamallista”.

   Nyt jo tiedetään, että Suomenkin kulutuksesta on leikkautuva kolmannes pois, haluttiin sitä tai ei. Vähän ainetta ja energiaa kuluttavat ratkaisut eli Sveitsin malli on Suomenkin malli. Suomen kellonosia ovat mm. uudet ICT -sovellukset, puhutaan innostuneesti myös sulautetusta tietotekniikasta.
    Kansallisesti ratkaisevaa on siirtyminen uusiutuvan energian järjestelmään. Hajautettu tuotantojärjestelmä luo koko maan kattavasti yhteensä kymmeniä tuhansia uusia työpaikkoja. Se sopii elvytyspolitiikan mallitoimeliaisuudeksi. Finanssikriisi voi(si) kääntyä siis kansalliseksi lottovoitoksi. 
 
Erkki Pulliainen                        

  Takaisin