Kirjoitus Metsästäjä-lehdessä 1/2010
PELTOPYY – AROJEN LINTU

Neljä jääkautta, neljä niiden välistä ajanjaksoa, Euraasia on ollut näin miljoonan vuoden kuluessa toistuvien dramaattisten ilmastonmuutosten kohteena. Kasvillisuusvyöhykkeet ovat siirtyneet ilmasto-olojen tahdituksen mukaan.
     On ollut kuumia ja kosteita, viileitä ja kosteita ilmastojaksoja, mutta aina jossain on ollut kuivia, kesällä kuumia ja talvella kylmiä mantereisia alueita, jopa suoranaisia vyöhykkeitä. Mammuttien mukaan osaa aroista kutsuttiin mammuttiaroiksi.
    Afrikasta tutut ruohoaavikot, savannit, on todettu elinympäristöistä tuottoisimmiksi. Rehevän vaikutuksen antavat trooppiset sademetsät tuottavat ravintoa noin 100 kilolle biomassaa neliökilometrillä, kun savanneilla samalla alueella voi tulla toimeen jopa 20 000 kiloa biomassaa.
     Savanneilla on siellä täällä puita, aroilla niitä ei ole. Arot ovat siten savanneja karumpia elinympäristöjä, mutta kenttäkerroksen biomassatuotannon puolesta lähes samassa kategoriassa. Aroilla kaikki linnut joutuvat pesimään maassa, näin myös tähän elinympäristöön kehittynyt peltopyy.
     Peltopyy on lajina selviytynyt miljoona vuotta kuumasta ja kylmästä, kuivuudesta ja rankkasateista, tyynestä ja purevasta viimasta. Tämä on edellyttänyt monipuolisia strategioita ja pärjäämistä helpottavia taktisia sopeutumia.
     Jos peltopyyn sopeutumia arvioidaan sen myöhäisen Suomeen tulon valossa, ensimmäinen lottovoitto noteerattiin jo siinä, että lajin kahdeksasta alalajista lähti pohjoiseen ja luoteeseen maanviljelysympäristöä hyväksi käyttäen levittäytymään paikkalintuna tunnettu Perdix perdix lucida, eikä vuodenaikojen mukaan muuttava Perdix perdix robusta. Ajatellaanpa vertailukohtana muuttolintuihin kuuluvaa viiriäistä.
     Se, että peltopyyllä on muuttava alalaji, kertoo siitä, että lajilla on sisään ”rakennettuna” levittäytymis- ja epäsuotuisten olojen väistämistaipumus. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun suunnitellaan lajin uutta runsastumista ja levittäytymistä Suomessa. Lajista pääsee kiusallisen helposti eroon, tosin juuri sitä ei kukaan tietoisesti halunne.

Suoja
     ”Värillä on väriä”. Tätä on toistettu eräkirjallisuudessa, kun on päivitelty valkopukuisen riekon kohtaloa lumettomissa Keski- ja Etelä-Suomen metsissä. Peltopyy ei vaihda höyhenpukunsa väriä vuodenaikojen mukaan. Se on selvä valinta, jonka kelpoisuus on testattu miljoonan talven aikana.
       Peltopyyllä on toinen strateginen valinta. Se säilyttää läpi vuoden harmaanruskeankirjavan viiruisen asunsa. Kuinka tältä pohjalta luodaan kelvollinen toiminnallinen kokonaisuus, siinä on evoluution mainio tuote.
        Ensimmäinen sopeutuma on, että linnut muodostavat kylkiä kylkeä vasten ryppäytymällä ylhäältä katsottuna kiveä muistuttavan kohouman. Arolla usein toistuva voimakas tuuli vie mennessään irtonaista maata ja lunta. Tuulen pieksämät töyssyt kuuluvat siis maisemaan.
       Peltopyyrypäs on samalla selvä valinta parveutumisen puolesta erillään yrittämistä vastaan. Parvielämän systemaattisuus näkyy siinä, että mainitussa kivimäisessä ryppäässä aina yksi vuorollaan valvoo ja seuraa ympäristön tapahtumia.
     Vartijan antama hälytys saa parven salamana liikkeelle. Tähän salamalähtöön peltopyy on fysiologisesti ja anatomisesti varautunut; rintalihasten soluista 80 – 85 prosenttia on tyypiltään  
 valkeita, nopeasti supistuvia anaerobisia syitä.
     Anaerobisten lihassyiden heikkous on tietenkin siinä, että ne väsyvät rasituksessa pian. Aro-olosuhteissa onkin parempi laskeutua pian maahan kuin jatkaa tarpeettomasti lentäen pakomatkaa. Lennon aikana pitää vaan katsoa sopiva laskeutumispaikka.
    Vartija antaa usein myös vikahälytyksiä. Yli lentävä harmiton varislintu saa aikaan saman vasteen kuin peltopyitä työkseen saalistava haukka. Petolinnun lentokuvan epämääräisyys on pikemminkin etu kuin harmi, haukan määrittely varikseksi saattaisi olla kohtalokasta.
     Keisaripingviinijoukko ryppäytyy antarktista myrskyä vastaan samalla tavoin kuin peltopyyparvi Kaakkois-Euroopan arolla. Etelänapamantereella linnut vaihtavat samoin paikkaa, jotta kaikki ovat vuorollaan suojassa ryppään keskellä. Näin rypäskokonaisuus säästää energiaa; lämmöntarve pienenee viidenneksellä.
      Keisaripingviinillä pesimiseen sopivat soraikot pakottanevat osaltaan parvimaiseen käyttäytymiseen. Peltopyy on parvilintuna sitä paljon pidemmälle kehittynyt. Sen lisääntymisstrategiassa on otettu huomioon myös mm. sisä- eli sukusiitoksen välttäminen.
      Tässä on syytä muistaa, että lajilla on nyt ikää miljoona vuotta, eikä sukusiitos ole aroilla luonnonkantoja heikentänyt. Päinvastoin laji on kehittänyt sopeutuman huippuunsa. Uuden sukupolven yksilöt eivät pariudu oman parven yksilöiden kanssa. Rannattomissa aro-olosuhteissa, joissa on tiheähkö peltopyykanta, tämä vaatimus onkin helppo täyttää.
       Suoja ja ravinto ovat ekologisia perustekijöitä. Edellä on käsitelty lähinnä suojaan kuuluvia perustavaa laatua olevia sopeutumia. Niiden erikoislaatuisuus näkyy siinäkin, että englannin kielessä peltopyyparvella on ikioma ilmaisunsa, covey.

Ravinto
Jos on eläimillä strategiansa, niin kyllä niiden ravintokohteinaan käyttämillä kasveillakin pitää olla. Perusvaihtoehdot ovat nämä: yksivuotisuus ja paljon siemeniä tai monivuotisuus ja harvakseltaan siemeniä. Tyypilliselle arolle tietenkin mahtuu kumpiakin, mutta monivuotiset, runsaalla juuristolla varustautuneet kasvit ovat ratkaisevassa asemassa sitomaan irtonaisia maalajeja niin, ettei tuuli pääse niitä viemään mukanaan.
      Hirvieläimillä on helppo havaita lajikohtaisia eroja sopeutumisessa lumisiin olosuhteisiin. Metsäpeura ja tunturipeurasta puolikotieläimeksi otettu poro kaivavat sorkillaan lumen alta ravintonsa, kun taas hirvi ja metsäkauris eivät tähän pysty. Jälkimmäiset joutuvat tyytymään siihen, mitä on lumenpinnan yläpuolella niiden ulottuvilla. Hirvi pärjää syvässä lumessa pitkillä jaloillaan, metsäkauriin levinneisyyttä rajoittaa jo puolen metrin lumensyvyys.
     Peltopyyn miljoona vuotta lajihistoriaa arolla on ratkaissut lumiongelmankin. Parvi kaivautuu lumikerroksen läpi kenttäkerrokseen. Sieltä ravinnoksi kelpaavat erilainen talvivihanta ja varisseet siemenet. Jos lumenpinta on jäätynyt, peltopyy kaivaa tunnelin jäätyneen pintakerroksen ja maan väliin. Välillä linnut ryppäytyvät kaivannon keskelle; vartija pystyy sieltä parhaiten seuraamaan ympäristön tapahtumia.
     Suomalaisessa peltomaisemassa oli ennen tehotalouteen siirtymistä peltopyillä valinnanvaraa. Ohran, vehnän ja rukiin jyvien ohella peltopyyt nokkivat erikoisesti pillikkeiden, tatarlajien, jauhosavikan, peltohatikan ja pihatähtimön siemeniä. Juuri näistä rikkakasveista viljelijä on yrittänyt päästä sittemmin rikkakasvihävitteillä eroon – ja siinä varsin hyvin onnistuen.
      Ravitsemuksellisesti erityisen merkityksellisiä ovat olleet korkeasta energia- ja valkuaispitoisuudestaan tunnetut pillikkeiden siemenet. Peltopyyt ovat keränneet niiden avulla keltaista rasvavarastoa ihonsa alle ja suoliliepeeseensä, hyvä varautuminen kylmää vastaan.
     Sodanaikaisissa ja -jälkeisissä oloissa kuuli varsin usein kerrottavan, että odottavat äidit söivät ravitsemuksellisessa puutostilassa lehtipuiden hiiltä. Peltopyyt pystyvät niin ikään aktiivisesti muutamaan ravinnonottoaan, jos niiden kudokset ovat joutuneet epänormaaliin tilaan. Sellainen on mm. edema.
       Edemisen yksilön tunnistaa siitä, että sen rintalihakset ovat lutteromaiset, kimmottomat. Jos mahdollista, lintu ryhtyy tällöin korvaamaan kasviravintoa eläimillä. Tyypillinen korvausravinto on kovakuoriaiset. Pesäjättöiset poikasethan syövät ensimmäisten elinviikkojen aikana eläinravintoa. Merkittävämpi siirtyminen kasviravintoon tapahtuu kolmannen elinviikon jälkeen.
        Aro-oloissa kevätsateiden ajoituksella ja sen mukaisilla luonnontapahtumilla on suuri merkitys siinä, että peltopyynpoikasille on ratkaisevana aikana tarjolla runsaasti eläinravintoa alimmassa kenttäkerroksessa eli siinä kerroksessa mistä poikaset ottavat ravintonsa.

Pesintä
Miljoonan vuoden aikana Kaakkois-Euroopan arojen eläimistöön ovat kuuluneet mm. hevoset, alkuhärät, biisonit, puhvelit, gasellit, antiloopit, vuohet, lampaat ja mammutit. Olipa kysymys mistä tahansa näihin ryhmiin kuuluvasta lajista, yksilön astuminen peltopyyn munapesyeen päälle tuottaa täystuhon. Oma lukunsa ovat luonnollisesti olleet maapedot, jotka saavat yhtä selvää jälkeä aikaan.
     Peltopyyn strateginen vaste kuvattuun tuhoutumisvaaraan on ollut mahdollisimman suuri, haudottavissa oleva munamäärä ja haudontajakson jälkeen hoidettavissa oleva poikasmäärä. Jos 25 munan pesyeestä onnistuu saamaan talvehtimisparveen 15 poikasta, korvaa se monta lyttyyn astuttua pesyettä. On selvää, että poikasten huolinnassa tarvitaan myös koiraslinnun apua.
 
Ystävällinen vastaanotto
     Kun jääkauden päättymisen aikoihin ihmislajiamme uhkasi rakenteellinen ravintopula, hän ryhtyi, kun ei muuta keksinyt, viljelemään maata. Euraasian arojen reunoilla oli sopivaa viljelysmaata ja riittävästi sadettakin, jotta vastikään löydetyillä viljelykasveilla saattoi saada kohtuullisia satoja. Viljelysmaat muistuttivat rakenteellisesti aroja, joten ihminen tahtomattaan loi peltopyyllekin uusia elinympäristöjä.
        Maanviljelys saapui myös Suomeen ja viiveellä peltopyy seurasi perässä. Oli luontevaa, että peltopyyt käyttivät Karjalan Kannasta reittinä Suomenniemelle, sekä sen nimiseen kuntaan että laajemminkin maahan. Tämä tapahtui 1600-luvun loppupuolella ja sen jälkeen.
         Niin sanottu vanha maataloutemme tarjosi sopivasti laajaperäisesti käsiteltyjä aukkoja metsien keskellä. Peltopyille oli tarjolla sekä ravintoa että suojaa. Ainoa suuri poikkeus aroympäristöön oli, että nyt peltopyitä vaanivat petolinnut saattoivat käyttää peltojen läheisiä puita tähystyspaikkoinaan.
       Nyt on jälleen kysyntää niillä elinympäristöillä joilla peltopyyt luontaisesti pärjäävät. Arvostukset muuttuvat.
                                                                                                      Erkki Pulliainen   

 Takaisin